perjantai 24. huhtikuuta 2009

Kirjavinkkikirja

Luin jo jonkin aikaa sitten Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjan Lukukirja, kirja kirjoista. Teoksessa käydään läpi tunnettuja kirjoja eri näkökulmista, kuten eri tunteiden tai tapahtumien (kuolema, syntymä, rakkaus) kautta. Esipuheessa kirjoittajat sanovat, että kyseessä on kirja, joka on "syntynyt lukemisen, löytämisen ja muistamisen ilosta". Opas ei ole olekaan kovin tieteellinen tai ainakaan raskaan akateeminen, vaan pikemminkin nopealukuinen ja sopivan kevyt teos sille, jota kiinnostavat uudet näkökulmat tuttuihin teoksiin ja lukuvinkit.

Itse löysin kirjasta mm. seuraavat lukuvinkit. Esittelytekstit ovat lainauksia kirjasta.

- Will Self: Suuret apinat. Kaikki lontoolaiset ovat simpansseja. Romaanin koominen voima piilee siinä, että sen henkilöt ajattelevat kuten ihmiset mutta käyttäytyvät kuten apinat.

- Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Kirja tutkii kielenkäytön periaatteita.

- Margaret Atwood: Kissansilmä. Koulukiusaamisesta. Atwood kirjoittaa havainnollisia ja hyytäviä kertomuksia siitä, miten järjestelmällisesti yhdeksän- ja kymmenvuotiaat lapset viitsivät ja osaavat rääkätä sitä, joka jotenkin eroaa joukosta.

- Margaret Atwood: Oryx ja Crake. Kertoo lähitulevaisuudesta, jolloin geentiteknologia on ensin mullistanut ihmisten elämän ja riistäytynyt lopulta käsistä. Tapahtumia todistamassa on enää yksi ihmislajin edustaja, kaikki muut planeettamme asukkaat ovat synteettisesti luotuja klooneja.

- José Saramago: Luola. Romaani kertoo savenvalajan ammatista perinpohjaisesti, esineiden suunnittelusta, valmistumisesta, kuljetuksesta, kauppaamisesta.

- Julian Barnes: 10 1/2 lukua maailmanhistoriaa. Alkaa Nooan arkkiin salamatkustajaksi soluttautuneen sanavalmiin tupajumin kertomuksella. Muut luvut ovat yhtä kekseliäitä.

- Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita -satukirja. Wildellä todellakin on hyppysissään liikuttamisen taito. Saduissa on myös silmäniskuja aikuislukijoille.

- Juhani Salokannel: Kirjojen Suomi. Häikäisevän kiinnostava kirjallisuusesseekokoelma.

- Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita. Sisältää mahdollisesti maailmankirjallisuuden kauneimmat novellien aloitukset; ei lopetuksissakaan vikaa ole, ja hyvät ovat lukea keskikohdatkin.

Oletko lukenut jonkun näistä kirjoista. Kommentteja?
Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi: Lukukirja, kirja kirjoista. Otava 2008.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Viro-aiheinen kirjallisuusilta

Kiinnostaako Viro? Sofi Oksanen? Töölönlahden rannalla, viehättävässä Villa Kivessä on ensi keskiviikkona 29.4. mielenkiintoisen ja monipuolisen oloinen kulttuuri- ja kirjallisuusilta. Sain vinkin siskolta, joka oli huomannut tapahtumatiedon Villa Kiven ohi kulkiessaan. Ikävä kyllä huvilan omilla sivuilla ei ole tapahtumasta mitään tietoa. Kannattaa kuitenkin harkita kirjallisuusiltaa jo siksi, että Villa Kivi on niin kaunis!

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Elämän tärkein tai mieluisin kirja?

Aika ajoin törmää keskusteluihin, joissa ihmiset pohtivat, mikä on heidän elämänsä tärkein kirja, kirja joka muutti koko elämän

En kykene osallistumaan tuollaisiin keskusteluihin. Olisi hienoa kertoa jostain yllättävästä kirjasta ja kertoa, miksi se on niin mullistava. Mutta vaikka kirjat tarjoavat usein mullistaviakin elämyksiä - ja ajatus elämästä ilman kirjoja, se se vasta mullistava olisi - en voi sanoa, että yksi kirja olisi noussut yli muiden. Olen joskus yrittänyt tehdä kymmenen tärkeän kirjan listaa, mutta ei sekään onnistunut, ei ainakaan ilman tärkeysperusteluja. Jotkut kirjat ovat tärkeitä kirjallisten ansioidensa takia, jotkut taas siksi, että ne puhuttelivat juuri lukemishetkellä. Ehkä yritän vielä joskus tehdä lajityyppien mukaan tärkeimpien kirjojen listan (esim. tärkein lastenkirja, tärkein klassikko jne.), ja jos onnistun, lupaan julkaista sen blogissa.

Monia hämmästyttää sekin, että vaikka luen aina ja koko ajan, en osaa nimetä lempikirjaani tai edes kirjailijaa. Mutta hienoja kirjoja on niin paljon, ei niistä voi valita! Ja siinäkin on se ristiriita, ettei mieluisin kirja ole välttämättä se paras kirja. Esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus on mielestäni todella taitavasti ja hienosti kirjoitettu, mieleen jäävä ja ihan viimeaikaisten lukukokemusten parhaimmistoa, mutta ei sellainen, josta voisi "tykätä", siihen se on liian rankka. Muutenkin minusta tuntuu, etteivät kaikkein vaikuttavimmat kirjat ole olleet sellaisia, joista olisin kuitenkaan kauheasti pitänyt - äkkiseltään tulevat mieleen vain Muumit vai Ruohometsän kansa, ne ovat tärkeitä ja mieluisia kaikin puolin, etenkin Janssonin nerokkaat Muumit.  

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Lehdistökatsaus

Eilisessä Hesarissa (HS 17.4.2009) oli monta pientä mielenkiintoista kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää uutista. Valitettavasti en lukenut paperiversiota kotona ja nyt kotona en taas löydä maksuttomasta HS-nettiversiosta kaikkia ko. uutisia. Jotain kuitenkin löytyi...


Mistä ostat kirjasi?


HS kertoi, että Suomalaiset haluavat ostaa kirjat yhä kirjakaupasta. Olen osin samaa mieltä. On periaatteessa kiehtovaa plärätä kirjoja kirjakaupassa, katsella ja silitellä niiden kansia ja toivoa tekevänsä löytöjä, nauttia kirjakaupan tunnelmasta. Käytännössä tämä ei ole monessakaan kirjakaupassa mahdollista, sillä usein kaupoissa on tarjolla enimmäkseen vain kovasti mainostettuja uutuuksia, yllätyslöytöjä on vaikea tehdä. Myöskin tunnelman laita on usein niin ja näin.


En siis allekirjoita artikkelin väitettä, että kirjakaupat olisivat laadukkaimpia ja monipuolisimpia kirjojenostopaikkoja. Tiettyjä kauppoja (mm. Akateeminen, Sammakon ja Rosebudin kirjakauppa) lukuun ottamatta en pidä ainakaan pääkaupunkilaisista kirjakaupoista ollenkaan. Jos vaihtoehtona on etsiä lelujen, penaalien ja kaiken muun tavaran kuin itse kirjojen seasta esim. puoli vuotta sitten ilmestynyttä teosta ja kuulla, että se on joko loppuunmyyty tai maksaa kauheasti, tai ostaa ko. teos usein huomattavasti edullisemmin verkosta ja saada se parin euron toimitusmaksulla suoraan kotiin, valitsen ehdottomasti verkko-oston. Verkosta löytyy usein muka loppuunmyytyjäkin teoksia ja tarjonta on muutenkin - ymmärrettävästi - monipuolisempaa kuin myymälöissä.


Olenkin parin viime vuoden aikana siirtänyt kirjaostokset lähes kokonaan nettiin. Uusia kirjoja ostan useimmiten Adlibriksestä, ja vanhojen aarteiden etsinnässä ehdottomia ovat Antikka ja Antikvaari. Kun netistä löytää niin hyvin tietoakin kirjoista, huomaan, etten käy enää kuin hyvin harvoin kirjakaupoissa edes fiilistelemässä. Olen hieman hämmentynyt tästä, koska haluaisin nauttia "oikeista" kirjakaupoista ja kannattaa niitä, mutta kirjojen tarjonta ja hinnoittelu ovat karkottaneet minut. Toivottavasti kirjakaupat eivät muutu ihan "kirjoja-leluja-karkkia"-kojuiksi, silloin niiden käy huonosti. Sellaiset kaupat ovat ok täsmäostoihin, mutta eivät muuhun.(Kuten varmaan kaikilla lukutoukilla, minulla on tietenkin itselläni selvä käsitys unelmien kirjakaupasta, mutta valitettavasti en ole niin rikas, että voisin sen toteuttaa, eikä kauppojen perusteella ole kukaan muukaan, tai sitten kukaan muu ei halua sellaista kirjakauppaa.)


Ryhtyisinkö kirjailijaksi?


Hesarista jäi mieleen myös, jopa hieman häiritsevästi, tieto, että Avain-kustantamo järjestää syksyllä kirjoituskursseja.Kurssien aiheita ovat mm. novellit, laulunsanat ja käsikirjoittaminen.


Ajattelin ensin, että vai niin, ei ole ainakaan minua varten. Olen toivonut monta vuotta, että "alkaisin kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä", mutta kun en koskaan ole alkanut, olen huomannut, että ei se varmaan olekaan minun juttuni. Jos en saa mitään aikaiseksi, en sitä oikeasti halua - ja syy, miksen halua, on se, että nautin mieluummin jo olemassa olevista teksteistä kuin teen itse keskinkertaisia tekstejä. Ehkä olen tämän asian suhteen liian kunnianhimoinen, mutta mielestäni maailmassa on jo tarpeeksi latteita kirjoja, enempää ei tarvita. Ja toisaalta maailmassa on niin upeita kirjoja, että jos ja kun en osaa sellaista itse kirjoittaa, olen mieluummin vain lukija. Olen ajatellut, että em. syystä en halua edes opiskella kirjoittamista, kun työ- ja blogikirjoittamisen osaan jo muutenkin ja enempää en halua.


En tiedä, miksi kuitenkin kävin Avaimen sivuilla. Huomasin, että kyseessä ei olekaan mikään suuren luokan kirjailijaohjelma, vaan lyhyitä, todella kivan kuuloisia kursseja. Hmmm. Ehkä minun pitää vielä kerran miettiä tätä asiaa. Ehkä olen liian epäluuloinen: eihän luovan kirjoittamisen opiskelu tarkoita, että pidän itseäni potentiaalisena kirjailijana? Aiemmin olin sitä mieltä, että kirjallisuuden opiskelu varmasti vie nautinnon kirjojen lukemisesta, mutta päin vastoin, se avasikin lukemiseen ihan uusia näkökulmia. Vähäiset kirjoittamisenopiskelukokemukseni eivät vain ole olleet kovin hyviä. Joko en ole oppinut mitään tai sitten olen ollut keskellä kriisiryhmää, jossa kirjoittamisen pääasiallinen motiivi on ollut ilmeisesti kirjoittamisen terapeuttinen puoli, ei luova.


Jotta tämä teksti ei menisi terapeuttiseksi tajunnanvirtajaaritteluksi, lopetan lehdistökatsaukseni tähän.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Aakkosten vai aiheiden mukaan? Eli kirjojen järjestelystä

Huimaavaa, mutta juuri tällä hetkellä kotonamme on ihan oikea puuseppä, joka rakentaa (tai luultavammin jo maalaa) meille mittatilauskirjahyllyä. Innostaa ja kauhistuttaa mennä kotiin: jos se onkin jotain muuta mitä kuvittelimme?

Uuden kirjahyllyn lisäksi viime päivinä on pyörinyt mielessä se, miten nyt järjestän kirjat - tästä lähin meillä on peräti kolme kirjahyllyä ja vielä kirjakaappi keittiössä sen lisäksi. Olen aiemmin jaotellut kirjat aihepiirien mukaan (esim. ulko- ja kotimainen kaunokirjallisuus, vielä hömppä ja vähemmän hömppä eri hyllyissä) ja aihepiirien sisällä sen mukaan, mitkä kirjailijat sopivat mielestäni vierekkäin. Nyt olen vähän kallistumassa genre- ja aakkosjärjestyslajitteluun, sillä Library Thingistä saisin helposti eri aihepiirien mukaiset aakkoslistat. Toisaalta on ollut myös hauskaa miettiä, mitkä kirjailijat kuuluvat yhteen. Ja entä jos aakkosjärjestyksestä seuraa visuaalinen sekasotku, erikokoisia kirjoja rinnakkain miten sattuu?

Äh. Kaikesta ihminen saakin ongelman - kylläkin aika kiehtovan ongelman - aikaiseksi.  Mutta muutkin ovat miettineet samaa: Kirsi Piha on tehnyt listan tavoista järjestää kirjoja kiinnostavaan Lukupiiri-blogiinsa.

Miten sinä järjestät kirjat ja miksi?

Aloitettu luku-urakka: Alastalon salissa

Totta se on! Vaikka pari kuukautta sitten Volter Kilven kuuluisan tiiliskiviromaanin hankkiessani epäilin, tulisiko sitä luettua, niin kyllä tulee, ja vaikuttaa vieläpä aivan lupaavalta. Olen nyt lukenut noin puolet kaksiosaisen teoksen ensimmäisestä osasta, vajaa parisataa sivua. Olen hämmästynyt, sillä ihan oikeasti tykkään teoksesta! Hieno tunnelma ja kiinnostavaa, tarkkaa kieltä, jotenkin kovin sympaattinen kirja. Kuuluisa 85-sivuinen piipunvalintakohtauskin on jo onnistuneesti takana, joten vaikuttaa siltä, että saan mahdottomana pidetyn järkäleen joskus luettua. Kunhan saan, kerron teoksesta sitten tarkemmin - toivottavasti siihen menee vain viikkoja tai korkeintaan kuukausia, ei vuosia. (Minulla on sekä hyvä että paha tapa lukea montaa kirjaa samanaikaisesti, mikä pidentää lukuaikoja sekin.)

Luku-urakkaa helpottaa se, että luen yhdessä ystävän kanssa. Päätimme aloituspäivän, mutta emme ehdotonta deadlinea. Jos onnistumme näin lukemaan Alastalon salissa, pitää harkita, josko uskaltaisi tarttua vielä pelottavampaan kirjaan seuraavaksi... Joycea, Proustia, jotain? 

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Erno Paasilinna: Timo K. Mukka

Minulla on päähänpinttymä: kun matkaa ulkomailla, on luettava ulkomaankielistä kirjaa, kun taas Suomessa, pitää matkakirjan olla suomalainen ja suomenkielinen.

Talviloma kului Rukan maisemissa. Olen aiemmin lukenut siellä mm. romaanin Maa on syntinen laulu, tänä vuonna luin sen kirjoittajan, Timo K. Mukan, elämäkerran.

Suosittelen ehdottomasti tätä Erno Paasilinnan teosta. Sillä on ensimmäkin kaunokirjallisia ansioita: teosta voi lukea ”kirjana” eikä vain kronologisena raporttina taiteilija Mukan elämästä. Toiseksi kirja on hyvin monipuolinen. Se esittelee Mukan teoksia ja niiden vastaanottoa, kirjoittajan elämänvaiheita ja persoonaa sekä sitä, millaista köyhän kirjailijan elämä on. Mukka oli hyvin kantaaottavainen mm. taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevissa asioissa. Hänen oma elämänsä oli penninvenytystä ja velkaantumista, mutta Paasilinnan mukaan Mukan lausunnoilla oli vaikutusta tukijärjestelmien kehittymiseen.

Kun kerroin ystävälleni aikeistani lukea tämän teoksen, hän totesi: ”Eikö Mukka harrastanut viinaa ja naisia ja eikö se tehnyt itsarin?” No, viinaa ja naisia se harrasti, mutta vain ajoittain, ja oma perhe, etenkin vaimo, oli loppuun asti tärkeä. Kuolemakin johtui hoitovirheen takia huomaamatta jääneestä sydänviasta. Sairas sydän taas ei kestänyt Hymy-lehden rankkaa artikkelia ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, siitä järkytyksestä se ei enää toipunut.

Kirjasta jäi Mukan elämänvaiheiden ohella vahvana mieleen hänen elinympäristönsä. Paasilinna, Mukan tuttu itsekin, tuntee Lapin maisemat ja kuvailee elävästi mm. yhteisiä tunturivaelluksia ja luonnon merkitystä Mukalle. Myös pohjoisen kyläyhteisön kuvaus on luontevaa ja uskottavaa.

Mielenkiintoista oli myös lukea paitsi Mukan ilmestyneistä teoksista myös siitä, millaisia teoksia hän suunnitteli tekevänsä ja miksi. Usein Mukan kunnianhimoinen suunnitelma kutistui häthätää kyhätyksi romaaniksi tai novellikokoelmaksi, teoksissa myös kierrätettiin samoja aiheita ja jopa kohtauksia. Mukka oli itse sitä mieltä, että taloudellinen ahdinko ajoi hänet ”huonoihin” kirjoihin, muuten teokset olisivat olleet pidempiä, valmiimpia, monitahoisempia. Tiedä häntä, mutta minua elämäkerta kannustaa lukemaan lisää Mukkaa. Toistaiseksi olen lukenut Maa on syntisen laulun ja Kyyhkyn ja unikon – kumpikin mystisen vaikuttavia – ja yrittänyt kahlata novellikokoelmaa Lumen pelko. Se on elämäkerran mukaan Mukan hankalin teos, joten ehkäpä etsin käsiini vaikkapa teoksen Ja kesän heinä kuolee. Se kertoo mm. taiteilijan luomistyön vaikeuksista ja kirjailijan työn haasteista.

Tekstinäytteet:

Maa on syntinen laulu -teoksesta:
Timo sai selittää kirjaansa. Kansan Uutisten kyselyyn hän vastasi: ”Kirjan pohjana ei ole mikään tuntematon ihminen, tarina, juttu, balladi, se on vain masentava kuvaus ihmisen toivottomuudesta, maahansidonnaisuudesta, uskontojen vallalle alttiudesta, typeryydestä, oppimattomuudesta ja loppujen lopuksi syvästä inhimillisyydestä sijoitettuna länsipohjalaiseen pikkukylään” (Kansan Uutiset 27.9.1964).

Yksinäisyydestä, luovuuden tuskasta, julkisuudesta:
Yksinäisyys on harvoin kenellekään vapaaehtoinen valinta. Timolle se merkitsi erakoitumista välttämättömyyksien edessä. Hän pakotti itsensä hyväksymään tilanteen, sen että julkisuus muutti henkilöä tämän omasta tahdosta riippumatta, koska se muutti ihmisten suhtautumistavan. Kirjoittaminen Pellossa vuodesta toiseen merkitsi sellaista olemisen pääsisältöä, jolla ei ollut tavallisessa elämässä vaihtoarvoa. Kirjoittajan oli torjuttava itsensä voidakseen lausua pari ymmärrettävää sanaa enemmistön harrastuksista ja voidakseen samalla peittää kiusallisen originaalisuutensa pahemmin näkymästä.

Luonnosta:
Pahimmat rimpisuot oli ylitettävä juoksevin askelin. Suot jatkuivat kilometrimääriä. Kiertelevät pienet rahkakannakset muodostivat laineikon, joka johti meren selälle. Suot levisivät pitkinä jonoina kauas karttalehtiemme ohi. Suosaarekkeisssa keittelimme kahvia kanervien tuoksussa. Valkoiset hillankukat hohtivat etäisyydessä kuin jään reuna.

Erno Paasilinna: Timo K. Mukka, legenda jo eläessään. WSOY, 2002. Neljäs painos.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Peter Hoeg: Nainen ja apina

Viime viikon erikoisin lukukokemus oli ehdottomasti tanskalaisen Peter Hoegin Nainen ja apina. Se kertoo tanskalaisesta, Lontoossa asuvasta ja alkoholisoituneesta eläintarhan johtajan vaimosta Madelenesta ja Erasmuksesta, salakuljetetusta simpanssista – tai ainakin jonkinlaisesta ihmisapinasta.

Mielikuvituksellinen ja hyvin sujuvasti kirjoitettu tarina kertoo, kuinka Madelene päättää vapauttaa Erasmuksen Madelenen miehen tutkimuksista ja pakenee sen kanssa Pohjois-Englantilaiseen eläinpuistoon. Aiemminkin ihmismäisiä piirteitä esittänyt Erasmus oppii puistossa vietetyn kesän aikana puhumaan englantia ja siitä tulee myös Madelenen rakastettu. Lopuksi Madelene ja Erasmus palaavat Lontooseen, uuden eläintarhan avajaistilaisuuteen. Siellä tapahtuu jotain, jonka jälkeen koko Englanti on kaaostilassa eikä koskaan palaa enää vanhaan turvalliseen elämänmalliinsa (ärsyttävästi muotoiltu, mutta en viitsi paljastaa koko juonta).

Kirjan etuliepeessä sanotaan, että kyseessä on aikuisten tiedesatu, filosofinen traktaatti, eläinten oikeuksia puolustava ja inhimillistä sivilisaatiota kritisoiva pamfletti sekä rakkauskertomus. Olen samaa mieltä, teos oli kaikkea tätä. Se oli epäuskottava ja osin ällöttävä, mutta ehdottoman mieleen jäävä ja ajatuksia herättävä. Rakkauskertomus oli tässä se ällötysosio, mutta eläinten oikeuksien puolustus päällimmäisin taso, ainakin minun mielestäni. Eläintarhat ovat aina olleet mielestäni ristiriitaisia paikkoja, ja tämän teoksen jälkeen ne ovat ainakin. Mitä kaikkea niiden kulissien takana tapahtuu, entä muualla? Kuinka paha ihminen on eläimille – ja mitä eroa ihmisillä ja eläimillä lopulta on?

Kannattaa tutustua, jos haluat lukea nopealukuisen seikkailukertomuksen, jossa on kuitenkin paljon ajatuksia ja sanomaa. Jos tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa, lue myös Johanna Sinisalon hieno peikkotarina Ennen päivänlaskua ei voi. Itse ryhdyin heti tämän jälkeen lukemaan Peter Hoegin Rajatapauksia. Olin jo ennen Naista ja apinaa ollut aikeissa lukea uudelleen pari kirjahyllystäni löytyvää Hoegia, ja tämä kirja vauhditti suunnitelmaa.

Tekstinäyte:
Madelene sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
- Millä nimellä te kutsutte itseänne? kysyi hän. – Sillä ette kai sano itseänne ”apinoiksi”?
Apina mietti, se yritti turhaan verrata kahta yhteismitatonta kielimaailmaa ja löysi lopulta kelvollisen kompromissin.
- ”Ihminen”, sanoi se. – Me sanomme meitä ”ihmisiksi”.
- Entä me? Miksi te meitä sanotte?
- ”Eläin”, sanoi apina. – Me sanomme teitä ”eläimiksi”.

Peter Hoeg: Nainen ja apina. Tammi, 1996.

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämä kirja epäilytti etukäteen. Juoni ja aihe kuulostivat kiinnostavilta: katalonialaisen maaorjan pojan elämäkerta, tarina 1300-luvun Barcelonasta. Laajemmiksi teemoiksi mainittiin ystävyys ja kosto, rohkeus ja intohimo, toivo ja vapaus – historiallinen romaani ja ikiaikaisia aiheita siis. Kun kuitenkin kirjaa kehuttiin kustantamon esitteen mukaan "varauksetta" ja luvattiin sen olevan täynnä "jännitystä, toimintaa ja romantiikkaa", en tiennyt, odottaako Ruusun nimeä vai Da Vinci -koodia.

Lukukokemus oli jotakin ruusun ja koodin väliltä. Ehdottomasti kiinnostava mutta melko laverteleva teos. Välillä ote herpaantui, vaikka pidänkin paksuista ja monimutkaisistakin kirjoista. Kirjassa oli periaatteessa moniakin kiinnostavia hahmoja ja ihmiskohtaloita, mutta päällimmäiseksi mieleeni jäivät kuitenkin kuvaukset barcelonalaisen katedraalin rakentamisesta – vanhojen rakennusten näkeminen kun pistää aina miettimään, miten ihmeessä ne on saatu pystyyn. Muutenkin historialliset faktat (toivottavasti ne olivat faktoja) tuon ajan elämästä olivat kiinnostavampia kuin tarina itse. Kirja ei onneksi ollut yhtä viihteellinen kuin Da Vinci -koodi, mutta eiköhän tästäkin leffa saada aikaiseksi. Sen verran pettämistä, väkivaltaa, hirttämistä ja kiellettyä rakkautta teoksesta nimittäin löytyi.

Suosittelen sille, joka pitää historiallisista romaaneista ja paksuista kirjoista – eikä välitä, ettei teos ole kuitenkaan klassikkotasoa.

Tekstinäyte:
Entä sitten kirkko? Ottaessaan sen puheeksi Bernatin isä oli pauhannut entistä raivoisammin.
"Munkit, veljet, papit, diakonit, ylidiakonit, kaniikit, apotit ja piispat, hän lateli, – ovat joka iikka samanlaisia kuin meitä sortavat maanomistajat! He ovat jopa kieltäneet meiltä talonpojilta pääsyn veljeskuntiin, jottemme pakenisi näiltä mailta vaan palvelisimme säätyläisiä iät kaiket! Bernat", hän oli varoittanut vakavana aina kirkkoa sättiessään. "Älä koskaan luota keneenkään, joka väittää palvelevansa Jumalaa." – – "Mutta sinähän rukoilet joka päivä, ja kun äiti kuoli..." "Neitsyttä, poikani, Neitsyttä. Neitsyt Marialla ei ole mitään tekemistä munkkien ja pappien kanssa. Häneen voimme uskoa aina."
(Tekstinäyte on valittu Bazar-kustantamon lukunäytevihosta, ei koko teoksesta.)


Ildefonso Falcones: Meren katedraali. Bazar, 2008.

Taina Teerialho: Hiljainen kevät

Nopea- ja helppolukuinen, paikoin sympaattinen ja kaunis, kuitenkin tavanomaisuudessaan ja moitteettomuudessaan mitäänsanomaton lukukokemus.

Kirja kertoo kuuroutuvasta pienen lapsen äidistä Hannasta, jolla on etäinen ja väljähtänyt, oikeastaan olematon, suhde aviomieheensä. Hannan opinnot ovat jääneet kesken, raskaus on tuonut liikakiloja, ystäviä ei juurikaan ole, ainoakin on epäluotettava. Hanna pohtii elämäänsä, mutta ei tee juuri mitään sen eteen. Ystävyys toisen miehen kanssa saa suuren merkityksen, vaikka siinäkään suhteessa ei oikein tapahdu mitään. Hämmästelyä, jahkailua, Hannan kokemusten ja ajatusten peilaamista luonnon ja erityisesti lintujen kautta. Lopuksi syntyy jonkinlainen ratkaisu.

Tätä on luettu ennenkin, etenkin suomalaisissa kirjoissa. Ei näissä ole mitään vikaa, mutta ei aina jaksaisi samaa tapahtumattomuutta. Tarina ei siis sykähdyttänyt, mutta kuuroutuminen oli kiinnostava aihe, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Lisäksi linnuista ja luonnosta oli kirjoitettu hyvin, vain paikoin kliseisesti - enkä yleensä edes ole luontokuvausten ystävä. Luontokohdissa oli jotain samaa kuin Eva Kilven kesäkertomuksessa Unta vain. Luontokuvausten ja yleensäkin huolitellun kielen takia jaksoi lukea loppuun, sekä siksi, että tämä on lukupiirikirja.

Tekstinäyte:
"Kevät on ensin kuin etäinen, nouseva tuuli tai yksinäinen ja käheä puhallus pulloon. Kunnes veden horisontista tai metsän latvojen takaa kuuluu kaksi, kolmekin hanhen huutoa, ja riemukkaasti ilmaantuvat nämä taivaalliset kalkkunat näkyviin, hanhien luku kasvaa ja huipentuu pakahduttaviksi, monien tuhansien lintujen ketjuiksi, parviksi, jotka laskeutuvat märkään peltoon ruokailemaan. Tai ei, kevät antaa merkkinsä jo silloin, kun ensimmäiset peipot aloittavat laulunsa lauhtuvassa säässä. Pienet, urheat ja värikkäänkauniit peipot, jotka selviävät hengissä vain lintulautojen siemenillä.
Pienet ja vähän tyhmät peipot, jotka jäävät niin helposti haukkojen saaliiksi. Muut linnut jo vaikenevat haukan nähdessään, mutta peippo jatkaa ääntelyä.
Se on auringosta ja keväästä sokea, luottavainen, rakastava."
(s. 8)

Taina Teerialho: Hiljainen kevät. Wsoy, 2008.