sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

A.S. Byatt: Riivaus

Ihana kirja, mutta en osaa sanoa siitä mitään täsmällistä!

Kuten aiemmin olen kertonut, olen vihdoin hankkinut ja lukenut Riivauksen. Lupasin myös kirjoittaa siitä blogiin, mutta en oikein tiedä, miten kirjaa lähtisi purkamaan.

Jos nyt lukisin Riivauksen uudelleen – ja saatan sen joskus tehdäkin – aloittaisin lopusta. Kirjassa on nimittäin selitysosio, jossa kerrotaan kirjailijasta ja teoksen taustoista. Sieltä opin, että A. S. on nainen, Antonia Susan; jostain ihmeen syystä kuvittelin kirjailijan koko ajan mieheksi. Byatt on brittiläinen kirjallisuudenopettaja, kriitikko ja tunnettu kirjailija: Riivaus on saanut Booker-palkinnon. Teoksissaan Byatt pohtii mm. kielen ja todellisuuden suhdetta sekä historiallisen (viktoriaanisen) ajan ja nykyajan eroja ja yhtäläisyyksiä.

Kirjoittajan akateeminen sivistys näkyy ainakin Riivauksessa joka rivillä. Tämä on hyvin hallittu, harkittu ja perusteellinen kirja. Itse tarina ei ole järin erikoinen. Kirja kertoo siitä, miten kaksi saman alan tutkijaa, kirjallisuustieteilijää, osuvat saman aineiston ääreen ja päätyvät lopulta yhteen, varovaisesti ja tunnustellen, vähän kuin tutkimansa historialliset hahmot. Tieteen maailmassa kaikki keinot ovat sallittuja, ja lopulta Riivauksesta muodostuu jännityskertomus, kun muutkin tutkijat ovat kiinnostuneita päähenkilöiden tutkimusaineistosta.

Tuossa tarina pelkistetysti ja latteimmillaan. Riivauksen viehätys ja hienous eivät ole niinkään kertomuksessa vaan siinä, miten se on kerrottu. Byatt on nähnyt valtavasti vaivaa rakentaakseen todella monipuolisen ja uskottavan romaanin. Pääkertomuksen lisäksi kirjassa on lukuisia kirjeitä, runoja ja muita dokumentteja: kirjailija vie lukijan teoksen päähenkilöiden tutkimusmateriaalin ääreen. Kirjan selitysosiossa sanotaan, että Byatt itse kutsuu kirjoitustapaansa laminoinniksi. Laminointi ”mahdollistaa asioiden – ajatusten tai tekstien – rinnakkaisen läsnäolon ja järjestämisen ilman että ne liukuisivat toisiinsa, sekoittuisivat ja muodostaisivat lopulta yhden kokonaisuuden, yhden totuuden. Asiat rikastavat toisiaan, mutta pysyvät erillisinä.”

Kirjoitustapa aiheuttaa sen, että teokseen mahtuu monta kertomusta ja sitä voi lukea monista näkökulmista. Lukija voi seurata mm. päähenkilöiden elämiä ja ihmissuhteita sekä kirjallisuudentutkijoiden menetelmiä ja akateemista maailmaa. Hän voi myös tutustua viktoriaanisen ajan kirjallisuuteen kirjassa esitellyn, edellä mainitun tutkimusaineiston kautta; saman aineiston kautta saadaan tietoja myös tutkittavien henkilöiden elämästä ja ihmissuhteista.

Lopputuloksena on moniulotteinen lukuromaani, joka sopii erityisesti kirjojen ja lukemisen ystäville, ja mieluiten sellaisille, jotka ovat lukeneet kirjallisuustiedettä tai vaikkapa historiaa. Muille – en tiedä. Voisin kuvitella, etteivät runsaat poikkeamat viktoriaaniseen ”tutkimusaineistoon” ole kovin kiinnostavia, ellei ole itse opiskellut jotain samantyyppistä. Ja jos ei ole kiinnostunut teoksen akateemisesta ja kirjallisuushistoriallisesta puolesta, itse tarina ei välttämättä kanna niin paljon, että teoksen jaksaisi kahlata läpi.

Hieman epämääräinen olo jäi siis. Riivaus oli hieno ja kiehtova, todellinen ”kirja” ja upea taidonnäyte kirjoittajaltaan, varsinainen lukuromaani. Itseänikin ehkä, vaikka luen kirjallisuushistoriallisia teoksia ihan huviksenikin, jäi kuitenkin hieman häiritsemään runsas ”sivumateriaalin” määrä. Vaikka oikeastaan tätä sivumateriaalia voisi pitää päämateriaalina tai ainakin tasavertaisena materiaalina kirjan päätarinaan nähden. Loppupuheessa sanotaan: ”Vaikka romaaniin sisältyvät runsaat runofragmentit ja dokumentit tuntuvat välillä katkaisevan kiusallisesti lupaavasti etenevän ja jännitystä tiivistävän juonenkulun, ei niitä kannata sivuuttaa. Esimerkiksi Riivauksen viktoriaaniset pastissit eli tyylijäljitelmät usein varioivat romaanin kantavia teemoja ja kommentoivat epäsuorasti sen nykytason tapahtumia tai henkilöitä.”

Ainakin sen osaan sanoa, että Riivaus on hyvä lomakirja. Se olisi parhaimmillaan, jos sitä lukisi ajan kanssa makustellen ja eri tasoja tutkien, kirjan tyyliä ja rakennetta analysoiden eikä niinkään (latteahkoon) pääkertomukseen keskittyen. Luulen, että itse luen sen vielä joskus niin - nyt luin sen nopeasti muiden kirjojen ja töiden ohessa, se ei tehnyt oikeutta kirjalle. Huolellista kirjaa pitäisi lukea huolellisesti.

Tekstinäyte kohdasta, jossa riivaus syntyy:
Roland sanoi: ”Minä olen tainnut tehdä löydön.”
”Luultavasti käy ilmi, että sama löyty on tehty jo kymmeniä kertoja. Mikä se on?”
”Menin lukemaan Ashin Vicoa, ja se on yhä täynnä hänen käsikirjoituslappujaan, se suorastaan pursuaa niitä, niitä on ahdettu joka sivun väliin. London Libraryssa.”
”Cropper on käynyt sen läpi tiheällä kammalla.”
”Enpä usko. En todellakaan usko. Pöly oli koskematonta, sitä oli paperin reunoissa mustina kehyksinä. Kukaan ei ole luultavasti kajonnut niihin pitkään, pitkään aikaa. Luultavasti ei koskaan. Minä luin muutamia.”
(s. 49)

A. S. Byatt: Riivaus. Teos 2008. Jälkisanat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen

Riivauksen juonta ja teemoja on esitelty Kiiltomadon artikkelissa.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Uusi Montgomery-käännös

Ystävä vinkkasi todellisesta kesäkirjasta: L. M. Montgomeryn ennen suomentamattomasta teoksesta Marigoldin lumottu maailma. Kartanoromantiikkaa, naiseksi kehittymistä, seikkailuja ja edesottamuksia... Kuulostaa kyllä lomalukemiselta. Onko kukaan kuullut tästä enemmän tai peräti lukenut tätä? Minulle tämä oli aivan uusi tuttavuus.

Teosesittely Minervan sivuilla.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Kesän lukuvinkit

Illalla on lukupiirin tapaaminen. Kuten aina kesäkuun tapaamisessa, vaihdamme kesäkirjalistoja. Silläkin uhalla, että minut erotetaan lukupiiristä (se olisi kyllä suunnilleen traagisinta mitä minulle vois tapahtua!), julkaisen kesäkirjavinkkini jo nyt ja vielä netissä. Kaikki kirjat on valittu sillä tavalla, että ne mielestäni sopivat hyvin juuri kesälomalukemiseksi, kiirettömäään, kepeään, mukavaan lukuhetkeen.

Novelleja

Yasinari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita
Kauniita, monta lukukertaa kestäviä miniatyyrinovelleja. Lue lisää täältä.

Tove Jansson: Kesäkirja
Jos tämä ei vie kesätunnelmaan, ei mikään! Erityisesti saaristossa kesäänsä viettävien pakollinen luettava. Muumikirjojen ystävät saattavat myös havaita tämän kirjan saaristokuvauksissa ja Muumien saariretkissä jotain yhteistä.

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä
Lämpimiä, elämänmakuisia, fiksuja mutta silti lähes viihteellisen kepeitä kuvauksia tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Kuulostaa kenties tylsältä, mutta ei ole. Luin tämän itse viime kesänä ja sen jälkeen olen lukenut monta Shieldsiä. Sopii hetkeen, jolloin et halua lukea satuja mutta et myöskään klassikkoja.

Satuja ja lastenkirjoja

Minusta kesällä pitää lukea jotain hauskaa ja/tai nostalgista ja mieluiten samaa, mitä on lukenut lapsuudessaan. Kuten olen blogissa aiemminkin sanonut, aikuisetkin tarvitsevat satuja – ja esim. eläinkertomuksia.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Kaunis ja koskettava kannanotto sotaa vastaan ja luonnonsuojelun puolesta. Lue lisää täältä.

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
Luin tämän lapsena noin miljoona kertaa. Jännittävä kertomus siitä, miten kokonaisen metsän kaikki eläimet lähtevät muuttomatkalle rakennustöiden alta. Löytynee kirjastoista.

Anni Swanin nuortenkirjat tai muut vanhanajan tyttö- tai nuortenkirjat. Näitä pitäisi lukea vanhassa puutalossa, mieluiten mummolassa, sateen ropistessa kattoon, keskellä hyvänpahaa vanhan talon kosteaa tuoksua. Mutta kyllä ne vievät mukaan kotisohvallakin, testattu on!

Muuta:

Doris Lessing: Kissoista
Kirjoitin tästä juuri eilen, joten ei muuta kuin linkki kirjaesittelyyn.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Mystinen satu Hiidenmaalta. Ihmissusia, rakkautta, jännitystä. Erikoisen lukukokemuksen ystäville.

Göran Schildtin matkakertomukset
Erityisesti purjehtijoille, seikkailunhaluisille ja historian ystäville. Näin olen ainakin ymmärtänyt, vaikken olen itse lukenut (vielä). Daphne-purjevene vie Schildtin Pohjolasta Välimerelle aikana ennen massaturismia: luvassa on mielenkiintoisia kertomuksia ja havaintoja, jotka saavat kesän etelänkohteen näyttäytymään uudessa valossa. Näin ainakin luulisin Schildtin kotimuseossa Tammisaaressa näkemäni dokumentin perusteella (jos museo on auki vielä näin Schildtin kuoltuakin, se on hyvä kesäretkikohde).

Mitä sinä aiot lukea kesällä? Tai mitä vinkkaat kesäkirjaksi?

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Doris Lessing: Kissoista

Onneksi brittiläinen Doris Lessing sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007! Lessing oli tuolloin minulle aivan uusi tuttavuus – eipä häntä ollut silloin juuri suomennettukaan – nyt olen lukenut useita Lessingejä. Kaikki teokset ovat olleet erilaisia, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt se, että ne on taitavasti ja elämää ja ihmiä ymmärtävästi kirjoitettu. Itse Lessing vaikuttaa lehtihaastattelujen sekä näkemäni tv-dokumentin perusteella itsevarmalta, ironiselta ja vähän pirulliselta naiselta, ei miltään kiltiltä mummelilta. Vähän erikoinen kai pitää ollakin, jos kirjoittaa sekä omaelämäkerrallisia ja yhteiskunnallis-feministisiä että scifikirjoja.

Ja sitten vielä kotieläimistäkin. Luin juuri Doris Lessingin Kissoista, ja tämä oli jotain aivan muuta kuin aiemmat Lessing-kokemukseni. Teos oli kaunis, hauska, hienovireinen, koskettava ja paikoin julma, vähän kuin kissatkin.

Lessing aloittaa kertomalla afrikkalaisesta lapsuudestaan keskellä koti- ja villikissoja; kissoja joudutaan tuon tuosta lopettamaan ja muutenkin eläimenpito on hyvin erilaista kuin nykyisillä lellikkilemmikkikissoilla. Afrikan jälkeen päästään Englantiin ja Lontoon piskuisiin puutarhoihin. Lessing keskittyy muutamaan kissaan ja tulee kertoneeksi paitsi niistä myös omasta elämästään. Pääpaino on kuitenkin kissoilla, alati kuningattaren paikasta kisailevilla mustalla ja harmaalla naaraalla ja loppukirjasta parilla itsetietoisella kollilla. Huomaa, että Lessing tuntee kissat ja ne ovat hänelle paljon enemmän kuin kotieläimiä: kissat, joista hän kertoo, ovat kunnioitettavia persoonia.

Kirja on kaunista ja sujuvaa kieltä, ja Kissoista on hyvin viimeistelty ja valmis, viehättävä teos. Itse luin sen hetkessä. Nautin erilaisista kissatarinoista ja ihmettelin, millaista esim. kissojen terveydenhoito on ennen ollut. En kuitenkaan suosittelisi juuri tätä kirjaa sille, joka haluaa tutustua Lessingiin. Lessingin teokseksi tämä oli nimittäin kovin kevyt, kesy ja miellyttävä. Ihana lahjakirja kissojen ja hyvän tekstin ystäville, mutta ei mikään ajattelemaan pistävä suuri kannanottokirja, kuten vaikkapa Lessingin Viides lapsi (epämiellyttävyydessään todella mieleenjäävä teos) tai kuuluisa feministinen teos Kultainen muistikirja.

Tekstinäyte:
Sen suloisin temppu, jota se käytti useimmiten saadakseen seuraa, oli se kun se makasi selällään sohvan alla ja veti itseään eteenpäin kynsillään tiukoin terävin vedoin ja pysähtyi sitten, käänsi elegantin pikku päänsä kallelleen ja odotti keltaiset silmät sirrillä suosionosoituksia: ”Voi miten kaunis pentu! Hurmaava otus! Sievä kissa!” Sitten se siirtyi seuraavaan ohjelmanumeroon.

Doris Lessing: Kissoista. Otava, 2009.

Doris Lessing Wikipediassa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Ranskalaista, merci

Nyt saa antaa vinkkejä ranskalaisesta (nyky)kirjallisuudesta, perustelujen kera tai ilman! Pääsen onnekseni elokuun alussa viikoksi Nizzaan ja lukisin siellä mieluusti jotain ranskalaista ja jotain matkalukemiseksi sopivan kevyttä.

Matkakirjaa miettiessäni huomasin, että olen kyllä lukenut jonkin verran ranskalaisia klassikkoja, mutta en juurikaan nykykirjallisuutta muutamaa Marguerite Duras'ta ja paria Anna Gavaldaa lukuun ottamatta. Ranskalaisten romaanien lisäksi tekisi mieli lukea Avain-kustantamon teos Tarinoiden paluu - esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008, kustantamon teosesittely täällä). Tarinoiden paluu kuulostaa mielenkiintoiselta, eikä vähiten siksi, että se on Café Voltaire -sarjan ensimmäinen osa; toinen, brittiläisestä kirjallisuudesta kertova, ilmestyy näköjään syksyllä. Ehkä pysyttäydyn kuitenkin juuri hankkimassani kirjallisuushistoriikissa. Muuten käy niin, että minun on ryhdyttävä keräilemään Voltaire-sarjaa...

P.S. En saanut tehtyä yhtään kirjaesittelyä juhannuksena, mutta ensi viikon aikana on tulossa juttua ainakin A.S. Byattin Riivauksesta ja Doris Lessingin Kissoista-kirjoista - lupaan, vannon ja vakuutan.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Kesäaarre ja lukulupaus

Uusi, odotettu aarre on vihdoin saapunut: tuliterä kirjallisuushistoriikki eli Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia (BJT-kustannus, 2009)! Valitettavasti en voi kertoa teoksesta sen enempää, sillä en anna itselleni nyt lupaa selailla sitä. Katsokaa Helsingin Sanomien artikkeli aiheesta.

Ai miksi minä en saa hyökätä tämän kimppuun? Minulla on tällä hetkellä aivan liikaa keskeneräisiä kirjoja. Yleensä luen 2-3 kirjaa yhtäaikaa. Yhtä työmatkalla, toista ennen nukkumaanmenoa, kolmatta, ehkä sekä painoltaan että sisällöltään vähän painavampaa opusta silloin tällöin kotona. Nyt olen jotenkin seonnut tämän monikirjasysteemin kanssa, enkä edes tiedä, mitä kaikkea on kesken.

Teen siis pyhän lupauksen, että ennen yhdenkään uuden kirjan aloittamista luen loppuun ainakin Alastalon, Panu Rajalan Waltari-elämäkerran (aloitin jo jouluna) ja A.S. Byattin Riivauksen (vain jonkun ihan pienen ja ohuen kirjan voi toki lukaista...). Ensi viikolla on muuten lukupiirimme tapaaminen ja kesän kunniaksi vaihdamme kesäkirjavinkkejä. Kesän lukuvinkkien keksiminen ja omien lukusuunnitelmien tekeminen kesäksi on kiehtovaa!

torstai 11. kesäkuuta 2009

Härkösen uusin on bookazine

Onko kukaan vielä tutustunut Anna-Leena Härkösen tuoreeseen keittokirjaan Taikinaterapiaa

Kirja ilmestyi tiistaina 9.6. ja on myynnissä lehtihyllyissä huimaan 4,90 hintaan. Kyseessä on Tähti-nimisen uuden julkaisun ensimmäinen numero. Tähti mainostaa olevansa bookazine eli kirjan ja lehden yhdistelmä. Siis lehti, jossa on myös kaunokirjallista tekstiä, luulisin. Sieppasin Taikinaterapian mukaan eilen ruokaostoksilla ollessani, mutta en ehtinyt vielä lueskella sitä juuri lainkaan. Pikaselauksella vaikutti siltä, että lehdessä on vuorotellen ruokaohjeita ja ruoka-aiheisia lyhyitä tarinoita.

Minusta mikä tahansa Härköseltä ilmestyvä on tervetullutta, siksi ostin tämänkin. Fanitan Härkösen mustaa huumoria, ironiaa, itsensä peliin laittamista ja sujuvaa kynää, Härkönen vaikuttaa minusta hauskalta ja hyvältä tyypiltä - siksi siedän häneltä huonojakin kirjoja. Vaikka en ole piitannut hänen parista viimeisimmästä romaanistaan, tiedän ostavani seuraavan heti kun se ilmestyy. Siksi minusta on toisaalta hauskaa, että juuri Anna-Leena Härkönen on lähtenyt tekemään tällaista vähän epämääräistä kirjalehteä. Toisaalta mietin, eikö hän olisi voinut tehdä ihan kunnon keittokirjaa; Sopan syvin olemus on mainio. No, ainakin tuli ostettua Suomen ensimmäinen bookazine. Kenen tahansa kirjailijan lehtiläpyskää en olisi hankkinut.

Anna-Leena Härkösen ruokablogi löytyy Olivia-lehden verkkosivustolta.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Paljonko on vuoden kirjat?

Suuri Kuu -kirjakauppa lähetti kisamainoksen: haasta kaverisi mukaan ja voita vuoden kirjat. Aloin heti miettiä, montako kirjaa paketissa on. 25. Ihan hyvä pino, mutta eihän siinä ole kuin neljännesvuoden kirjat, jos sitäkään, tietenkin vähän kirjoista ja vuodesta riippuen.

Montako kirjaa sinä luet vuodessa? Minä luin vuonna 2004 listaukseni mukana vain 34 kirjaa ja viime vuonna noin 120. Joko minulta on loppunut muu elämä tai olen muuttunut lukijana. Olen monta viime vuotta onnistunut rikkomaan edellisvuoden lukuennätyksen, mutta tämän vuoden tahti ei ole vielä ollut mitenkään rajoja rikkovaa. Kirjoissa on kyllä niin paljon eroja sekä sisällön että sivumäärien suhteen, että oikeastaan kirjojen laskeminen on aika keinotekoista - silti en luopuisi listoistani, kuten olen jo aiemminkin kertonut.

torstai 4. kesäkuuta 2009

Puolet suoritettu!

Aplodeja, fanfaareja ja kunniamerkkejä tänne, kiitos! 

Tämä on vain lyhyt ilmoitus, että olen nyt lukenut Volter Kilven Alastalon salissa osan yksi, uskokaa tai älkää. Olen samaa mieltä kuin luku-urakan alussa, yllättävän miellyttävä kirja! Ei vielä kuitenkaan itsekehua enempää tästä aiheesta. Kunhan lukukaverini on myös lukenut ekan osan tai me molemmat peräti molemmat Alastalot, niin kirjoitan Kilvestä ja tästä järkäleestä tarkemmin.

Nyt en vain voinut olla kertomatta, että olen edistynyt jo näin pitkälle varmasti Suomen mahdottomimpana pidetyn teoksen kanssa. En tiedä, kertooko se minusta hyvää vai pahaa, ainakin varmasti monien mielestä sen, että olen jotenkin kummallinen, kun luen ja pidän tällaisesta. 

Oletko sinä selättänyt "mahdottoman" kirjan? Tai epäonnistunut selätyksessä? Mikä kirja se oli ja miksi onnistuit tai et onnistunut?

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Yasinari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita

Olen lukenut elokuvia.


Näin hullusti voisi sanoa, kun on lukenut nobelisti Yasinari Kawabatan huiman visuaalisen ja kielellisesti taitavan novellikokoelman Kämmenenkokoisia tarinoita. Kawabata osaa parin sivun pituisella tekstillä luoda kokonaisia maailmoja, jotka voi melkein tuntea ja aistia kaikilla aisteillaan. Lukiessa näin tapahtumat kuin olisin ollut elokuvissa. Olen vaikuttunut. En yleensä pidä novelleista (kun pääsee tekstiin kiinni, se jo loppuu), mutta tässä teoksessa novellit olivat sitä parempia, mitä lyhyempiä.


Sivistyksessäni on siis ollut suuri, paljon isompi kuin kämmenenkokoinen, Kawabata-aukko. En olisi varmasti tarttunut tähän kirjaan, ellei sitä olisi onneksi luonnehdittu Lukukirjassa kiinnostavasti: "Sisältää mahdollisesti maailmankirjallisuuden kauneimmat novellien aloitukset; ei lopetuksissakaan vikaa ole, ja hyvät ovat lukea keskikohdatkin." Olen samaa mieltä, vaikka novellien taso ja tyyli vähän kokoelmassa vaihtelivatkin. Joissakin novelleissa nimenomaan alku oli jotenkin vastustamattoman hieno tai kaunis: novellin maailma ja lähtötilanne saatiin luotua parilla rivillä. Mitä sanotte?


Elokuvanäyttelijätär kyynelehtii vuolaasti hämärässä. Hän katselee elokuvaa, jossa hän on itse pääosassa. (novellista Vihollinen)


Vaaleanvihreän vähitellen syvetessä taivas muistutti kauniin posliiniesineen pintaa. Makasin vuoteessa katsellen miten aamu värjäsi Kamojoen veden. (novellista Mies joka ei hymyillyt)


Erään asianajajan lakiasiaintoimistossa työskentelevä köyhä lakitieteen kandidaatti osallistui erään lahjusten ottamisesta syytetyn kaupunginvaltuuten puolustamiseen ja sai yllättäen sekä viehättävän naisystävän että pienen summan rahaa. (novellista Kello)


Toivottavasti esimerkit osoittavat harkitun ja taitavan kielenkäytön lisäksi myös sen, että novellien aiheet ovat moninaiset. Kirjan etuliepeessä kokoelman on sanottu sisältävän "tunnustuksellisen omaelämäkerrallisia tarinoita" sekä "surrealistisia unia" ja kertovan niin romahtaneista haaveista kuin yksinkertaisesta onnestakin. Tämä on hyvin kiteytetty. Yhteistä teksteille oli ihmisen ja elämän ymmärtäminen, jopa yllättävän modernilla ja universaalilla tavalla - novellit on kuitenkin kirjoitettu 1920-1960-luvuilla ja kirjailija on japanilainen.


Tekisi mieli laittaa kokonainen miniatyyrinovelli tekstinäytteeksi, mutta en tohdi. Laitan kahden novellin alut ja kehotan lukemaan itse loput. Jos minua joskus haastatellaan Gloria-lehden novellisarjaan, voin hyvinkin valita Kawabataa "omaksi novellikseni"!


Tekstinäyte novellista Lilja:


Alakoululaisena Yuriko ajatteli: "Miten Umekoa käykään sääliksi. Hänen lyijykynänsä ei ole peukalonkaan mittainen, ja hänen täytyy käyttää veljensä vanhaa laukkua."


Jotta hänellä olisi samanlaiset esineet kuin hänen parhaalla ystävällään, hän katkaisi linkkuveitsessä olevalla pikku sahalla pitkän lyijykynänsä moneksi pätkäksi, ja kun hänellä ei ollut veljeä, hän itkien ruinasi ostamaan itselleen poikien koululaukun.


Tyttökoululaisena Yuriko ajatteli: "Miten kaunis Matsuko onkaan. Hänen korvalehtensä ja sormensa ovat paleltuneet ja punoittavat niin herttaisesti."


Jotta hän olisi muuttunut samanlaiseksi kuin paras ystävänsä hän liotti pitkään käsiään pesualtaan kylmässä vedessä ja kasteli korvansa kylmällä vedellä ennen kuin lähti kouluun tuulisena aamuna.



Tekstinäyte novellista Syksyinen ukonilma:


Mereltä palanneet neidot lähtivät kulkemaan katuja kuin nopsajalkaiset raudikot, syksy oli alussa, hotellihuoneessa vietetttiin meidän häitämme vanhanaikaisten suu-urkujen ja hicriki-oboiden säestyksellä, lasi-ikkunassa välähti yhtäkkiä salama ja ukkonen jyrisi kuin olisi halunnut lyödä murskaksi avioliittomme. Seitsentoistavuotias morsian kalpeni, sulki silmänsä ja alkoi kaatua kuin märkä lippu.


"Verhot! Ikkunaan!"


Kun seremonia oli ohi, morsiamen isä sanoi: "Tytön ukkosenpelko on ehkä ikivanha kirous."


Ja hän alkoi kertoi kertomusta tanbalaispojan vanhempainkunnioituksesta.



Yasinari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita. Tammi, 1998.