torstai 29. lokakuuta 2009

Suomen kielen tulevaisuudesta ja merkityksestä

Harmittelin kirjamessukirjoituksen yhteydessä, etten nähnyt messuilla järjestettyä suomen kielen tulevaisuutta käsittelevää paneelikeskustelua. Onneksi löysin Helsingin Sanomien nettisivuilta paneelikeskustelusta kertovan artikkelin.

Panelisteilla on viisaita ajatuksia. Olen suomen kielen maisterina - osin samaisten panelistien "kasvattamana" - monesta asiasta samaa mieltä. Suomen kielen luonnollista muuttumista on ymmärrettävä ja jopa tuettava, mutta niin on tuettava myös kieltä sinänsä. Tarkoitan tällä sitä, että lapsia, nuoria ja aikuisiakin pitäisi kannustaa lukemaan, kirjoittamaan ja kokemaan äidinkielellään, ymmärtämään sen ja ylipäätään kielen merkitys.

Itselleni äidinkielen merkitys selveni, kun olin lukioaikana vaihto-oppilaana paikassa, jonka kieltä en osannut sinne lähtiessäni käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Vaikka opinkin paikallisen kielen, tuon vuoden aikana kypsyi ajatus suomen kielen opiskelemisesta lukion jälkeen. En ole koskaan katunut valintaani. Tiedän kyllä niitäkin lukemisen ja kirjoittamisen ystäviä, jolle kielitieteelliset opinnot ovatkin olleet shokki ja pettymys.

Heti opiskelujen alettua huomasin, että monista ajatus oman äidinkielen opiskelemisesta oli jotenkin huvittava. "Osaanhan minä suomea muutenkin", "En ole pitänyt koskaan äidinkielestä koulussa", "Se ei ole yhtään kansainvälistä". Tällaisia viisauksia sai kuulla tuon tuosta. Jotkut muiden alojen opiskelijat ihmettelivät, miksi kirjoitimme tutkielmat ja gradun suomeksi. Heidän aloillaan ei kuulemma ollut edes suomenkielisiä vastineita monille termeille. Se oli johtanut tilanteeseen, jossa moni opiskelija lopulta luki ja kirjoitti oman alansa englantia sujuvasti, mutta ei osannut silti puhua sitä hyvin. Sekö sitten parempi tilanne kuin pienen piirin suomen kielellä kirjoittaminen?

En pidä toki itsekään kansainvälisyyttä pahana ja mikä olisikaan hauskempaa kuin osata sujuvasti monia kieliä. Aina tuollaista äidinkielen väheksymistä kuullessani minua kuitenkin harmittaa. Äidinkielihän tarjoaa maailman jäsentämisen ja itsensä ilmaisemisen ja ajattelun työkalut. Jos kaksikielisen kodin lasta ei kasvateta määrätietoisesti kaksikieliseksi, hän voi jäädä puolikieliseksi, kahden kieli- ja käsitteistömaailman väliin. Silloin puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa - ja kyllä, kirjoitustaidollakin on vielä nykyäänkin väliä. Sama kokemus on varmasti monella ulkomaille muuttaneella tai vieraskielisessä työympäristössä työskentelevällä. Tietää, mitä haluaisi sanoa, muttei saa sanotuksi. Tai puhuu sujuvasti, muttei kuulosta omalta itseltään. Tuon vieraantumisen tunteen takia en itse pidä vieraalla kielellä lukemisesta. Lukeminen ja kielenkäyttö ovat muutakin kuin mekaanista koodinpurkua ja ymmärtämistä: teksti vaikuttaa, kun se herättää tunteita ja ajatuksia. Tämä pätee myös asiatekstiin.

Hesarin artikkelissa Auli Hakulinen toteaa: "Ranskan, Saksan ja Britannian älyllinen ylivoima tulee siitä, että näissä maissa ihmiset voivat rauhassa ajatella asiat omalla kielellään loppuun asti." Tämä on fiksusti sanottu. Äidinkielen hyvä taito antaa ihmisille voimaa ja valtaa - nautinnosta puhumattakaan. Äidinkieli ei ole toissijainen itsestäänselvyys, vaan pohja, jolle muu kielitaito rakennetaan.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedtin Lumous ei ollut minusta aivan lumoava, kuten olen jo aiemmissa blogijutuissa vihjannut. Sujuva, taitava, kiinnostava, hyvä, mutta ei siltikään läheskään sellainen elämys kuin Amerikkalainen elegia tai etenkään Kaikki mitä rakastin, josta pidin suuresti.


Lumous kertoo 19-vuotiaasta Lilystä ja hänen kiinnostuksestaan ja lopulta suhteestaan vanhempaan, pienellä paikkakunnalla ulkopuoliseen taidemaalariin. Lily on tyypillinen tarina- tai elokuvahahmo: nuori tyttö, joka elättää itsensä kahvilatyöllä ja haaveilee näyttelijän urasta. Marilyn Monroe on Lilyn suuri idoli.


Aluksi kirja kuvaa lähinnä vain Lilyä, mutta loppua kohden tapahtumien vauhti kiihtyy ja saa jopa trillerimäisiä piirteitä. Paikkakunnalla liikkuu ikäviä huhuja mm. Lilystä itsestään ja eräs nuori mies tekee makaaberin itsemurhan.


Tarina ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä tai mukaansa tempaava. Lopulta minua kiinnostikin Lilyn ja hänen kertomuksensa sijasta enemmän Mabelin, Lilyn naapurin ja ystävän, vanhan naisen tarina. Naisen persoonasta ja menneisyydestä paljastuu kirjan myötä uusia asioita; lopulta Lilyn tarina alkaa muistuttaa kiehtovasti Mabelin tarinaa.


Muuta kiehtovaa en kirjasta nyt muista, kun lukemisesta on parisen viikkoa aikaa. Aiemmin lukemissani Hustvedtin kirjoissa minua on viehättänyt niiden huolellinen ja monikerroksinen kertomistapa sekä kirjojen "perusainekset": New York, yliopisto- ja akateemisen elämän kuvaus, taiteen tuntemus. Kirjat ovat rankoista teemoista huolimatta vieneet minut houkuttelevaan maailmaan. Vaikka joidenkin mielestä Hustvedt ainakin Kaikki mitä rakastin -teoksessa kirjoittaa tylsästi, pikkutarkasti ja ahdistavasti, minusta taas eritoten juuri ko. teos oli elävä ja niin kiinnostava, että luen sen todennäköisesti joskus uudelleen.


Lopuksi hieman hyvitystä kirjailijalle: Lumouksen erilaisuutta muihin suomennettuihin Hustvedtin kirjoihin selittää se, että kirja ei ole uusi romaani, kuten luulin, vaan uusi suomennos. Sitä ei ole siis suomennettu aiemmin, vaikka kirja onkin jo vuodelta 1996. En huomannut tätä kirjasyksyn tarjontaa katsellessani, ihastelin vain, että Hustvedtilta tulee taas uusi kirja. Hustvedt saa minulta armoa myös siksi, että muutaman lukemani haastattelun perusteella hän vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä. Hieman raivostuttavan täydelliseltä kyllä: kaunis, hoikka, naimisissa Paul Austerin kanssa ja lukee 2-3 kirjaa päivässä oman kirjailijantyönsä ohella. Etenkin tuo kirja-asia on jäänyt ällistyttämään minua: miten se ehtii? Olen kade!


Tekstinäyte, s. 39:

"Minä annan sinulle iskurepliikin", Mabel sanoi.

Lily nosti katseensa. "Selvä", hän sanoi. Ikkuna valaisi Mabelin takaa päin ja sai hänen päälaellaan olevat harmaat hapset hohtamaan. Hän liikahti ja sädekehä katosi.

"Kuinka vanha sinä olet, Mabel?" Lily yritti kuulostaa kiltiltä ja kohteliaalta.

Mabel nauroi. "Liian vanha kursaillakseni. Seitsemänkymmentäkahdeksan. Helmikuussa seitsemänkymmentäyhdeksän." Hän sipaisi hiuksiaan. "Meillä on ikäeroa viisikymmentäyhdeksän vuotta." Hän ei laskenut. Hän tiesi.

Lily vilkaisi varkain piirustusta. "Et sinä vaikuta ollenkaan niin vanhalta."

Mabel nousi. "Sisäpuoli minusta ei ole koskaan kirinyt ulkopuolta kiinni." Hän henkäisi syvään. "No niin, nousehan. Äänenkäyttö on tärkeä, mutta niin on myös keho. - -"

Siri Hustvedt: Lumous. Otava, 2009.



tiistai 27. lokakuuta 2009

Niels Fredrik Dahl: Viime kesänä


Reeta Karoliina sai minut kiinnostumaan jokin aika sitten Linn Ullmannin teoksesta Armo. Lisäsin kirjan lukutoivelistalleni (jota pidän työpöydälläni post it -lapulla, vaikka blogi ja sen lukutoivelistakin ovat olemassa).


Ullmannin miehen Niels Fredrik Dahlin teoksia taas en aio enää lukea. Sain pari päivää sitten valmiiksi romaanin Viime kesänä, enkä tiedä, mitä ajatella. Kirja kertoi - taas vaihteeksi, kuinka ollakaan - keski-ikäisen miehen mietteitä mieheydestä ja parisuhteesta, arvatenkin parisuhteen kriiseistä ja vaikeuksista. Miehen mökki on menossa myyntiin ja mies kertaa ja pohtii, mitä mökillä tapahtui vuotta aiemmin. Mikä meni pieleen vaimon raskaudessa ja keskenmenossa, entä oliko vaimo ollut uskoton?


Kirjan takakannessa luvattiin "rakkautta ja mustasukkaisuutta Ingmar Bergmanin henkeen". Se oli liikaa luvattu. Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta vei minut heti mukanaan ja oli hieno lukukokemus, mutta Dahlin teosta sain lukea aika pitkälle, ennen kuin tuntui, että tapahtuu tässä sittenkin jotain. Sitten alkoikin tapahtua kaikkea ällöttävää, kuten hukkuneen naaraamista ja ruumiin kanssa samassa sängyssä nukkumista. Ja miehen vaimon tytär piipahti mökillä vain ilmoittaakseen, että hänestä äidin ja isäpuolen pitäisi erota. Sinänsä kiinnostavia teemoja ja tapahtumia, mutta jotenkin ei vain koskettanut. Plussaa kuitenkin tietyistä hienoista kohtauksista sekä elävästi kuvatusta koirahahmosta.


Ehkä pitäisi lukea jotain ihan erilaista välillä, kun tuntuu, että koko syksy on mennyt "ihan kiva muttei kosketa" -kirjallisuuden parissa. Mutta ei se ole minun vikani! Aikaisemmin olen pitänyt mm. Hämeen-Anttilasta, Westöstä ja Hustvedtista, tänä syksynä en. Ja olen minä jotain kivaakin, aivan uutta, lukenut, nimittäin Leena Laulajaisen satuja. Ennakkomainos: niistä ja epäonnisesta Hustvedt-kokemuksesta on tulossa juttua seuraavissa postauksissa.


Tekstinäyte:

Toivoin ettemme uisi kovin kauas. Joskus Siri unohti, että kaikki eivät olleet yhtä kotonaan vedessä kuin hän, mutta sitten hän pysähtyi. Olimme suunnilleen vuoren ja rannan puolivälissä ja poljimme vettä. Siri katseli ympärilleen ja nyökkäsi.

-Saat minulta lahjan, hän sanoi.

Hän tarttui käteeni. Minun oli pakko keskittyä hengittämään rauhallisesti, jotta en nielisi liikaa vettä. Siri käänsi meidät kohti vuorta.

- Nyt, hän sanoi.

Yhtäkkiä ensimmäiset auringonsäteet osuivat vuoreen, ja aurinko valui rinnettä pitkin alas, heijastui veteen ja ampaisi meitä kohti, ja Siri käänsi meidät ympäri ja sitten hän nosti käteni ilmaan, ja ympärillämme välähteli hurjasti ja aurinko paistoi meihin ja minun oli pakko sulkea silmäni.

- Haluatko sen? Siri huusi.

Avasin taas silmäni ja otin sen vastaan. Otin vastaan auringon ja uuden aamun.


Niels Fredrik Dahl: Viime kesänä. Otava, 2008.

maanantai 26. lokakuuta 2009

SKS:ään voi luottaa!


Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Vietimme siellä eilen mukavan ja antoisan iltapäivän lukupiirimme kanssa. Tapasimme vasta klo 13 ja totesimme, että kiinnostavimmat esitykset siltä päivältä olivat jo ohi, joten päätimme vain haahuilla eri osastoilla. Minua olisi kyllä kiinnostanut iltapäivällä ollut paneelikeskustelu suomen kielen tulevaisuudesta, mutta se meni vahingossa ohi - hyvien ystävien ja kirjojen parissa aikaa kuluu siivillä.

Ostoksia tuli tehtyä tällä kertaa hyvin maltillisesti. Osin se johtui varmasti siitä, että tällä kertaa ei mielestäni ollut niin paljon todella halpoja kirjoja kuin ennen (lamamessut?), osin taas siitä, että yritinkin olla ostamatta.

Jotain todella edullista kyllä löytyi: nimittäin tämä Tero Liukkosen kirja Veikko Huovinen - kertoja, veitikka, toisinajattelija maksoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla kaksi euroa! Olisin voinut maksaa enemmänkin, koska juuri Havukka-ahon ja ihanan koirakirjan lukeneena olen Huovisesta kiinnostunut. Vaan en valita. Ostin SKS:ltä myös mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Suomen ensimmäisistä naisromaanikirjailijoista ja heidän naiskäsityksistään (Kati Launis: Kerrotut naiset). Aivan ihana löytö oli Jaana Aartomaan ym. toimittama Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Kauniita kuvia, kiinnostaa tietoa, ruokaohjeita - ties mitä pitoja meillä aletaankaan nyt viettää!

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut messukeikka. Tiesin jo etukäteen, että sorrun ostoksiin SKS:n osastolla. Se on AINA messujen paras ja turmiollisin paikka. SKS julkaisee hyvin monialaisesti ja kiinnostavasti, ja kun näkee lukuisia SKS-kirjoja samassa paikassa, se on menoa. Pitäisi joskus käydä SKS:n omassa myymälässäkin Helsingissä - ja niille, jotka asuvat siitä kaukana, vinkattakoon, että SKS:n nettikaupassa on aina puoli-ilmaisia löytöjä.

SKS:n teosten lisäksi ostin vain opasvihkosen Exlibrikset - kiehtova harrastus. Siitä ja exlibriksistä enemmän juttua, kunhan ehdin tutustua vihkoseen. Messuilla oli nähtävillä hienoja exlibriksiä.

Jonain vuonna toteutan kyllä haaveeni ja otan lomaa kirjamessujen ajaksi ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa esityksiä. Ja ostan enemmän kirjoja!

tiistai 20. lokakuuta 2009

Kuulutko kirjailijanimikkoseuraan?

Minäpä kuulun! Maksoin juuri Tove Jansson -seuran jäsenmaksun, vihdoin ja viimein. Olen halunnut liittyä ko. seuraan siitä lähtien, kun seurasta kuulin, mutta nyt vasta sain tämänkin aikaiseksi. Monilahjakas Tove Jansson kiinnostaa minua, samoin hänen ateljeensa, jonne saatan seuran kautta joskus toivottavasti päästä. Lisäksi pidän jo yleisenä ajatuksena kovasti siitä, että olen kirjailijanimikkoseuran jäsen. Eipä kulturellia!

Lisää kirjailijanimikkoseuroja löytyy täältä, Suomen kirjailijanimikkoseurat ry:n sivuilta. Siitä vaan valitsemaan ja liittymään. Itse löysin sieltä muitakin seuroja, joihin mielelläni liittyisin.

P.S. Ja jos joku vielä luulee, että Tove on vain muumeja (vaikka muumit upeita ovatkin), niin lukekaa Bodil Westinin Tove Jansson -elämäkertateos.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Etsitään lukupiirejä ja hyviä kirjoja

Kaksi pientä kirjallista uutista kiinnitti huomiota tämän päivän Hesarissa. Valitettavasti niitä ei löytynyt verkko-Hesarista ainakaan maksuttomalta puolelta, joten en voi linkittää niihin.

Ensinnäkin toimittaja-kriitikko Suvi Ahola etsii lukupiirejä, nykyisiä ja historiallisia, haastateltavaksi ja tutkittavaksi. Ahola tekee lukupiireistä ilmeisesti akateemista tutkimusta, kun yhteydenotot toivottiin osoitteeseen suvi.aholaÄThelsinki.fi; yhteydenottoa vastaan saa kuulemma kyselylomakkeen. Tekisi mieli tilata kyselylomake heti, mutta pitää ensin kysyä lukupiiriltämme, mitä mieltä muut ovat.

Toinen pieni uutinen hymähdytti: sama ongelma ammattikriitikoilla kuin monilla kirjabloggaajillakin tänä syksynä. Hesarin toimittajat haluavat tietoa, mikä on paras tänä vuonna ilmestynyt kirja. Ehkeivät toimittajatkaan ole siis löytäneet nyt mitään ylitse muiden kaunokirjallisesti kohoavaa kirjaa, vaikka monesta teoksesta on pidetty kovasti meteliä mediassa. Toisena aiheena toimittajat kaipasivat tietoa siitä, mikä on yleisesti ollut niin merkittävä lukukokemus, että ko. kirja on muuttanut elämän. Näistä aiheesta saa kirjoitella osoitteeseen hs.mielipideÄThs.fi.

Mielenkiintoisia juttuja, mutta kumma, etteivät ne olleet paremmin esillä verkkolehdessä. Eiväthän kaikki edes lue paperi-Hesaria! Itse en muuten osaisi vastata tuohon ”elämäni merkittävin kirja” -kyselyyn, kuten olen jo aiemmin blogissa todennutkin.

EDIT: Löysin juuri Lukupiiri-blogista lisää tietoa lukupiirikyselystä.

Melania Mazzucco: Vita, elämäni

Onneksi sain Meliania Mazzuccon kirjoja lahjaksi. Muuten en olisi todennäköisesti lukenut niistä ensimmäistäkään, ja nyt kun olen lukenut yhden, aion lukea kaksi muutakin Mazzuccolta suomennettua kirjaa.

Vita, elämäni kuuluu sarjaan ”ajatuksia herättävä lukuromaani elämäkertojen ja historian ystäville”. Ei liian kepeää muttei toivottaman raskastakaan luettavaa.

Italialainen Mazzucco kertoo teoksessaan oman sukunsa tarinaa. Se alkaa, kun italialaiset lapset, 9-vuotias Vita-tyttö ja 12-vuotias Diamante-poika, saapuvat siirtolaisina New Yorkin Ellis Islandille 1900-luvun alussa. Kirja seuraa Vitan ja Diamanten sekä monien muiden siirtolaisten vaiheita lapsesta aikuisuuteen. Luvassa on suuria haaveita ja kurjia elinoloja: Amerikka ei olekaan ihmemaa. Välillä kirjailija on itse äänessä minä-kertojana. Hän kertoo, miten on tehnyt tutkimusta kirjaa varten ja mitä itse tietää ja ajattelee sukunsa henkilöistä. Joskus hän paljastaa, ettei oikeastaan tiedä, miten asiat todellisuudesssa olivat. Vita, elämäni on siis sekoitus faktaa ja fiktiota.

Välillä on mukava lukea tällaisia ajassa taaksepäin palaavia tavallisten ihmisten tarinoita, olivatpa ne tosia tai eivät. Vaikka kirja kertoo rankoistakin asioista, se ei ole ahdistavasti kirjoitettu. Minusta Mazzuccon kirja oli ensi sijassa viihdyttävä, vaikka osa tapahtumista oli aivan kamaliakin. Hieman lyhyempi se olisi kenties voinut olla, sillä kun luin tätä vain iltakirjana (lue: kirja on liian paksu työmatkakirjana kuljetettavaksi), en aina pysynyt ihan kärryillä, kuka nyt oli kukin ja mitä milloinkin tapahtui – luultavasti huolimattoman lukijan eikä kirjan vika.

Melinia Mazzucco on muuten tavattavissa Helsingin kirjamessuilla: hänellä on siellä oma lukupiiri. Jännittävää!

Tekstinäyte, minä-kertoja pohtii juuriaan nykyisessä New Yorkissa:

Mazzuccojen historia lepäsi harteillani kuin synti, joka minun tuli sovittaa hyväksymällä kiitollisena se mitä minulle annettiin. Mazzuccot olivat minulle kaukaisia, vieraita ja tuntemattomia. He olivat kovia kuin kivi, jäykkiä ja julmia. Minä en ollut. Minulla ei ollut mitään yhteistä heidän kanssaan.
Minä muistutin Emmaa. Minulla oli hänen hiuksensa – tuuheat, jäykät ja vahvat. Hänen silmänsä. Hänen rakkautensa runouteen. Hänen kuohuvat tunteensa.
Mazzuccot olivat miehiä – vähäpukeisia, konrolloituja, autoritaarisia ja traagisen kyvyttömiä kommunikointiin. Kivikansaa.
Kivenhakkaajia.
Prince Street.
Aurinko oli laskemaisillaan. Prince Streetin taidegallerioiden ikkunat hohtivat punaisina ja kadulle levittäytyi lämmin valo. Paetakseen eteläitalialaisen kylän kiviä Diamante oli tullut juuri tänne.
Mutta missä, miten, milloin?
Huomasin, etten tiennyt hänestä mitään.

Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni. Avain, 2004.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kuunteletko äänikirjoja?

Minä en ja olen siitä äänikirja-aiheisissa nettikeskusteluissa kertonutkin (esim. Marjiksen blogissa). Nyt olen kuitenkin yhtäkkiä sitä mieltä, että tarvitsen mp3-soittimen ja haluan äänikirjoja.

Sain herätyksen viime viikonloppuna, kun retkeilin yksikseni pari tuntia Espoon keskuspuiston poluilla. Otin kokeeksi mukaan askelmittari-radion.


Aluksi kuuntelin radioasemia, joilta tuli pääasiassa musiikkia. Se oli kauheaa. En löytänyt kuin rokkia ja poppia, ja ne eivät sopineet ollenkaan rauhalliseen metsään (kyllä, henkinen mummo minussa vastustaa nuorisomusiikkia). Olo oli levoton enkä kuullut omia ajatuksiani. Muutenkin tuntui siltä, että elämässäni on tarpeeksi melua ja hälinää ilman musiikin kuunteluakin.


Mutta sitten! Osuin (kaiketi) Ylen keskusteluohjelmakanavalle ja ilahduin tunnin aikana monta kertaa. Päivän uutiset tuli kuunneltua huolellisesti. Parasta oli kuitenkin se, että kuulin ihmisen luonnollista kielikykyä käsittelevän osan jostain kielenkäyttöohjelmasarjasta. Noam Chomskyn ajatuksia metsässä, hauskaa! Kuuntelin myös elämäni ensimmäistä kertaa kunnolla selkouutiset ja sekin oli kiinnostavaa: hyvä, etten tehnyt muistiinpanoja lauserakenteita ym. kielellisiä seikkoja koskevista havainnostani. Näiden opettavaisten ohjelmien lisäksi sain tietoa myös mm. vuoden naisyrittäjästä.


Kotiin palatessani olin innostunut: Puheohjelmat kunniaan! Alan harrastaa radiokuunnelmia! Haluan kuunnella äänikirjoja! Musiikki ei rauhoita lukutoukkaa, mutta sanat tyynnyttävät.


Ennen kuin rynnistän soitinostoksille haluaisin kuitenkin kuulla, tuleeko niitä äänikirjoja oikeasti kuunneltua. Ja millaisia? Tuntuu, ettei ainakaan kovin pitkiä ja monimutkaisia kirjoja voi hahmottaa kuunnellen. Entä saako äänikirjoja ladattua nykyisin hyvin netistä? Se olisi helpoin ja paras ostostapa, arvelen.


Saa suositella myös kiinnostavia radio-ohjelmia!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa


Hanif Kureishin uusin teos, Avain-kustantamon kokoama novellikokoelma, on houkuttelevan näköinen. Pieni pokkari on muutenkin helposti lähestyttävä: jo nopealla selailulla selviää, että Kureishi osaa kirjoittaa sujuvasti ja osuvasti, siis hyvin.


Ilahduin havaitessani tämän kirjan näin helpoksi. Minua on nimittäin jo kauan vaivannut, että aina aika ajoin joku kehuu Kureishia, mutta minä en saa luettua Mustaa albumia, joka on ollut hyllyssäni vuosia ja jonka olen aloittanut ainakin puolen tusinaa kertaa. Mitään muuta en ole edes yrittänyt.


Novellikokoelman Lähtö pystyin sentään lukemaan, mutta valitettavasti en vieläkään liity Kureishin ylimpiin ihailijoihin. Kokoelma oli mukava ja hyvin luettava, muttei kovin erikoinen tai mieleen jäävä. Lähinnä siinä käytiin läpi aikuiselämän monimutkaisuutta eli pari- ja perhesuhteiden kiemuroita - ihan kuin Ollako vai eikö olla -kirjallisuutta ei jo olisi maailma pullollaan.


Ei siis mitään poikkeuksellista, mutta tietynlaiseen lukufiilikseen laadukas ihmissuhdeanalyysi kyllä sopii; jatkuvasti en kuitenkaan jatkaisi lukea tällaista. Onneksemme Kureishi ei kuitenkaan sorru suhdesotkuissaan viihdekirjojen tasolle, vaikka hän esim. laittaakin päähenkilömiehensä pohtimaan ikuisuuden ajan vaimonsa jättämistä ja kuvaa miehen uuden tyttöystävän osin ärsyttävän tossukkamaisena. Plussaa myös siitä, että hän - ehkä sukupuolensa takia? - kuvaa ihmisiä ja heidän omituisuuksiaan astetta keskimääräistä ronskimmin ja absurdimmin. Ja Kureishin dialogi toimii!


Sanoisin siis, että kelpo kirja, kuitenkin. Vielä kelvollisempi se olisi ollut, ellen olisi odottanut jotain suurta: nyt minäkin saan ymmärtää, miksi Kureishista puhutaan. Lopuksi voin taas linkata mitä ilmeisemmin samoja kirjoja samaan tahtiin lukevan Inan blogiin ja Inan arvioon siitä, että Kureishia taitaa nyt vain vähän väsyttää.


Tekstinäyte, s. 196-197:

Harry auttoi äidin autoon ja käynnisti sen.

Äiti sanoi: "Tähän aikaan minä yleensä menen pitkäkseni ja otan nokoset. Ethän sinä aio pitää minua valveilla?"

"Vain jos haluat syödä jotain. Tahtoisitko?"
"Ei hullumpi ajatus. Kuolen nälkään. Maha kurisee. Kurisee!"

"Mennään sitten."

Autossa Harry mumisi: "Sinä olit inhottava minua kohtaan."

"Vai minä olin niin kamala?" äiti huudahti. "Minähän se synnytin ja ruokin ja vaatetin sinut ja kasvatin sinusta ihan kunnollisen. Sinä et kertaakaan myöhästynyt koulusta!"

"Anteeksi kuinka? Sinä maltoit tuskin odottaa, että sait meidät ulos talosta!"
"Etkö sinä muka pärjännyt paremmin kuin muut pojat? He ovat putkimiehiä. Ihmiset antaisivat vaikka jalkansa saadakseen sinun elämäsi!"
"Se ei riittänyt."

"Mutta eihän mikään koskaan riitä! Ei riittänyt silloin eikä riitä nytkään!"

Harry jatkoi: "Jos olisin sinä ja miettisin omaa elettyä elämääni, minua hävettäisi."
"Vai niin!" äiti sanoi. "Ja sinä kun olet itse niin kertakaikkisen ihana, senkin surkea pikku paskiainen!"


Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa. Avain, 2009.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Elämäni kirjahylly eli viikon vitsi

Koska minulla ei ole mitään järkevää kirja-asiaa, niin julkaisen tässä jo Facebookissa julkaisemani "Elämäni kirjahyllyni mukaan" -kyselyn vastaukset perjantain kunniaksi. Hehhee. Olikin aika vaikea löytää sopivia kirjoja kysymysten vastauksiksi, vaikka LibraryThingin listat olivat apuna ja olen luetteloinut jo yli tuhat kirjaa Libraryyn. Vastavastauksia otetaan vastaan, jos joku haluaa käyttää aikaansa yhtä järkevästi kuin minä.

Tehtävä siis oli:

Vastaa kysymyksiin hyllyssäsi olevien kirjojen nimillä.


Ja vastaukseni kuuluivat:

Oletko mies vai nainen?
Nainen ja apina

Kuvaile itseäsi.
Heikosti positiivinen Työmiehen vaimo

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Tyyliharjoituksia

Kuinka voit?
Mielen meri, elämän pidot

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Illuusio arkkitehtuurista

Mihin haluaisit matkustaa?
Takaisin villiin luontoon

Kuvaile parasta ystävääsi.
Hän on Sysmästä

Mikä on lempivärisi?
Poltettu oranssi

Millainen sää on nyt
Metsän pimeä


Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Huomispäivän laulu

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Nainen tuli pimeästä

Millainen parisuhteesi on?
Ilman suuria suruja

Mitä pelkäät?
Hiiriä ja ihmisiä

Päivän mietelause?
Kuka vei juustoni?

Minkä neuvon haluaisit antaa?

Ompele omat vaatteesi: pukeudu persoonallisesti

Miten haluaisit kuolla?
Täällä Pohjantähden alla


Kirjat on poimittu täältä.




torstai 8. lokakuuta 2009

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija - Kylän koirat

Tämä on kirjoitus Veikko Huovisen muistoksi ja isäni sinnikkyyden kunniaksi.


Suru-uutinen Veikko Huovisen kuolemasta sai ajattelemaan Havukka-ahon ajattelijaa ja myös isääni. Huovisesta tulee minulle aina mieleen Havukka-aho ja siitä taas isäni. Aina kun lapsena ja nuorena kyselin, mitä voisin lukea, isäni suositteli Havukka-ahoa. Jotain vanhasta ukosta kertovaa vanhaa kirjaa, ja aina vain tuota kirjaa! Olin varmasti jo yli 20-vuotias, kun vihdoin luin kirjan. Ihastuin.


Nyt kävin lainaamassa kirjan uudelleen isältäni ja ihastuin taas. Ihana pieni suuri viisas kirja. Kutkuttavaa huumoria ja hienoja ajatuksia. Sinisiä ja punaisia ajatuksia. Ajattelevainen ja alati aktiivinen, kaikesta kiinnostunut Konsta Pylkkänen voisi olla oikeassa elämässä aika rasittava, mutta kirjallisena hahmona hän on kiehtova ja mainio. Myös kirjan juonenkäänteet naurattivat lisenssien (lisensiaatin) tenttaamisineen ja pyymetson ampumisineen.


Kirjasta löytyi tällä lukukerralla myös tärkeitä sanomia ja kannanottoja. Esimerkiksi aivan alussa ollut kertomus ydinpommin uhkasta ja Konstan Pylkkerön varautumisesta siihen luola-asumusta suunnittelemalla, teki minuun vaikutuksen. Olin juuri lueskellut kiinnostavaa teosta ekokriittisestä kirjallisuudentutkimuksesta (ks. linkki jutun lopussa) ja siinä oli tutkittu Huovisen tuotantoa ympäristönäkökulmasta; tuota ekologista näkökulmaa löysin myös Havukka-ahosta.


Aivan mainio ja valloittava on myös Veikko Huovisen teos Kylän koirat! Lainasin sen samalla Havukan-hakureissulla, ja vaikka kirja on vielä kesken, voin jo vilpittömästi suositella sitä kaikille sujuvan kielenkäytön sekä erityisesti koirien ja muiden eläinten ystäville. Miten aitoja ja hauskoja tarinoita! Kylän koirat käy myös oivallisesta nostalgiamatkasta 1960-luvun suomalaisella maaseudulle - ja vähän uudemmallekin maaseudulle, sillä itse en ollut edes syntynyt 60-luvulla, mutta tunnistan kirjasta kuitenkin mummolamuistot, etenkin muistot aidoista vanhanajan maalaiskoirista.


Kivaa! Kesällä jäi hieman harmittamaan, etten lukenut mitään vanhaa suomalaista. Nämä paikkaavat hyvin tuota puutetta. Ja saattaa olla, että ainakin Havukka-aho pääsee tästä lähtien jopa vakiokirjaksi kesäkirjalistalle.


Tekstinäyte, Havukka-ahon ajattelija:

Havukka-ahon ajattelija makasi liikkumatta ja katseli taivasta läpitunkevasti.

-Jos maailmankaikkeus, hän ajatteli, jos avaruus olisi vähänkään suurempi kuin se nykyään on, niin se olisi turhan iso... Mutta luonto on tarkotuksenmukainen, ei se käytä tiiliskiviään tuhlaten, paitsi joskus. Minä luulen, että avaruus on tehty justiinsa siten, että siihen mahtuu kaikki mitä täällä on...


Tekstinäyte, Kylän koirat:

Niin, kaikki kävisi laatuun, ellei naiskoirilla olisi poikaystäviä tiettyinä aikoina. Ja mitäs siitä, jos niitä yksi tai kaksi. Asia saa kuitenkin toisenlaiset mittasuhteet, kun poikaystäviä on kaksikymmentäkuusi.

Parikymmentä koiraa vakituisina vieraina parin viikon ajan omassa pihassa on kuulkaa asia, jota ei heti käsitä ellei mieti sitä tarkemmin. Joka tällaisen piirityksen jälkeen vielä tykkää koirista, hän lienee aikamoinen koirien ystävä.


Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. WSOY, 1959.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. WSOY, 1962.


Ekokriittisestä kirjallisuudentutkimuksesta:

Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus. SKS, 2008. (Kiiltomadon teosesittely)

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Booker-palkinto Mantelille

Hilary Mantel on saanut Booker-palkinnon, tiesi Hesarin uutinen juuri kertoa.

Myönnän tietämättömyyteni: sekä kirjailija että hänen palkittu teoksensa Wolf Hall ovat minulle aivan tuntemattomia. Kirja kuulostaa kuitenkin luettavalta: hyvin tehtyjä historiallisia romaaneja on mukava lukea. Teosta ei kuitenkaan ole näemmä saatavissa edes englanniksi Akateemisesta kirjakaupasta, muita saman kirjailijan englanninkielisiä teoksia kuitenkin löytyy.

Aiotaankohan tämä Booker-kirja nyt suomentaa? Kun Doris Lessing sai kirjallisuuden Nobelin, se taisi aiheuttaa paljon kääntämis- ja kustannuskiireitä. Lessingin teosten hinta myös nousi nettiantikoissa kummasti ihan yön yli.

Niin ja tämän vuoden Nobel-kirjailijahan julkistetaan huomenna. En ole edelleenkään keksinyt, ketä veikkaan voittajaksi.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Luettu on. Ja lupasin tännekin siitä kirjoittaa. Yritetään, vaikkei mulla olekaan mitään sanomista tästä Kjell Westön uusimmasta. Pidin ja en pitänyt.


Syyt, miksi pidin tästä, ovat samat kuin muidenkin pitämieni Westön kirjojen kohdalla. En voi olla ihailematta Westön tarkkaa, ammattimaisen harkittua kirjoitustapaa. Teksti on täynnä harkittuja detaljeja, jotka piirtävät uskottavaa kuvaa sekä ajasta että ihmisistä. Yksityiskohtaisuudesta huolimatta teksti on nopealukuista ja selkää. Tällaisia ovat oikeat kirjat ja tällaisia soisin useampien kirjojen olevan.


Jostain syystä tämä uusin Westö ei kuitenkaan vienyt minua yhtä hypnoottisesti mukanaan kuin esim. Missä kuljimme kerran tai Leijat Helsingin yllä. Vaikka henkilöhahmot oli taas rakennettu huolella ja taidolla, ne eivät koskettaneet minua. Vaikka havaitsin kirjaan varmasti liittyneen valtavan taustatyön ja toisaalta kohoamisen sen yläpuolelle, eli kielen sujuvuuden, en ihastunut. Aluksi jouduin jopa lukemaan kirjaa vähän väkisin. Muistutin itselleni, että Westö on mielestäni suomalaisten nykykirjailijoiden parhaimmistoa, ei sitä voi jättää kesken!

Luin kirjan siis loppuun, mutta se ei jättänyt minuun juurikaan muistijälkiä - en uppoutunut tarinaan, vaan muistan pikemminkin itse lukemisen ja sen herättämät ajatukset, en kertomusta. Luulen, että iso syy etäiseen lukukokemukseen oli kirjan teemassa: en ole musiikki-ihmisiä. Ne, jotka ovat, saavat tästä varmasti enemmän irti. Vaikkei tämä itselleni ollut tavanomaista suurempi lukukokemus, en yhtään ihmettele, että kirjaa on kehuttu Helsingin Sanomien arviossa. Kannattaa lukea myös Karoliinan tarkempi kirjaesittely Lukupiiri-blogissa. Siinä on mukana myös tekstinäytteitä.


Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Otava, 2009.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Miten lukutottumukset muuttuvat?

Sain viime viikolla valmiiksi Diane Athillin kirjan, jota olen sivunnut aiemminkin. Vanhan naisen pohdinnat omasta iästä, terveyden heikkenemisestä ja elämän tärkeistä asioista, isoista ja pienistä, olivat ihan leppoisaa ja sympaattista, lohdullista luettavaa. Ainakin Athill oli näemmä elänyt niin, että samat harrastukset olivat seuranneet häntä, eikä vanhana tarvinnut kauhistua, että tämä ja tuokin jäi kokeilematta. Hän olikin enenevässä määrin kiinnostunut mm. kansalaisopiston taidekursseista ja puutarhanhoidosta. Ne lienevät turvallisia elämänmittaisia aktiviteetteja.


Athillin kirjasta jäi erityisesti mieleeni se, miten hän kertoi omien ja ystäviensä lukutottumusten muuttuneen vuosien myötä. Jotenkin sitä kuvittelisi, että jos olisi eläkkeellä ja olisi paljon aikaa (niin, se kai on ensimmäinen harhakuvitelma), lukisi aivan kaikkea. Olisi hienoa, kun voisi todella seurata kirja-alan uusimpia käänteitä ja lukea ajan kanssa niitä hankalimpiakin kaunokirjallisia teoksia, tai vaikka saman kirjaan moneen kertaan.


Mutta ei. Athill sanoo, että vanhemmiten romaanien merkitys vähenee ja tekee mieli lukea vain tietokirjoja. Kaunokirjoista kiinnostavat enää vain vanhat klassikkosuosikit, jos nekään.


Apua! En voi kuvitella hylkääväni romaaneja varsinkaan silloin, kun niille olisi todella aikaa. Tuntuu tylsältä ja kyyniseltäkin, ettei haluaisi lukea enää fiktiota ja eläisi ilman kertomuksia. Toivottavasti minulle ei käy noin.


Huomaan kyllä, että olen muuttunut valikoivammaksi lukijaksi, tai jotenkin tiedostavammaksi ainakin. Nuorena luin jotenkin sattumanvaraisesti mitä eteen tuli, aiemmassa työssäni taas enimmäkseen vain työn puolesta luettavia kirjoja. Kun siitä päästiin, seurasi taas sattumanvarainen ahmimisvaihe, mutta nyt luen mielestäni mukavalla tavalla monipuolisesti ja harkitusti. Vaikka hömppääkin tulee luettua, valikoin mielestäni erilaisia opuksia aika tasapuolisesti. Olen myös oppinut lukemaan montaa kirjaa yhtä aikaa sekä jättämään huonon kirjan kesken ja pystyn siis lukemaan entistä enemmän.


Tunnistan myös muun athillmäisen kehityksen itsessäni. Nykyisin luen mielelläni tietokirjoja muutenkin kuin tentteihin. Haaveilen ajasta, jolloin voisin paneutua eri alojen tietokirjoihin. Nykyisin haluan myös taustatietoa kirjoista: mihin tahansa kirjaan en halua aikaani laittaa. Joskus kiinnostavakin kirja jää lukematta, kun minulle riittää, että olen saanut esim. kirja-arvosteluja lukemalla ja kirjaa selailemalla käsityksen siitä. Tämä pätee sekä uutuuksiin että klassikkoihin. Netti on ihana lukusalapoliisi.


Ja ne klassikot ja vanhat suosikit. Vanhoja, kuuluisia kirjoja on minusta mielenkiintoista lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Ja lomalla pitää aina palata niihin lapsuuden suosikkeihin, tarkastaa, millaisia ne oikein olivatkaan, miksi ne olivat niin tärkeitä. Olisinkohan parikymppisenä iloinnut siitä, että uusi Montgomery-suomennos on ilmestymässä tai kauhistunut, kun Nalle Puh ei saa olla rauhassa?


Lukutottumukset ovat muuttuneet, mutta niin on lukeminenkin. Kuulun lukupiiriin ja kirjoitan blogiin (joistakin) lukemistani kirjoista. Lukeminen on muuttunut yksityisestä sosiaaliseksi.


Mutta romaaneista en aio luopua.

torstai 1. lokakuuta 2009

Virallinen jatko-osa Nalle Puhille

Hesarin sivuilta löytyi äsken outo Nalle Puh -uutinen. Nalle Puh -sarjalle ilmestyy "virallinen jatko-osa" ja siinä on uusi hahmo, saukko.

Mitä pitäisi ajatella? Jotenkin ei tunnu hyvältä, että lapsuuden suurta suosikkia mennään jatko-osaistamaan ja sörkkimään. En kuitenkaan osaa sanoa, onko se ehdottoman pahakaan. Se hyvä uutisessa ainakin oli, että siitä tuli sellainen olo, että ai niin, Nalle Puhitkin voisi lukea aikuisena.