tiistai 27. huhtikuuta 2010

Onnellinen Jansson-fani



Kun liityin taannoin Tove Janssonin nimikkoseuraan, minulla oli yleisen Tove-fanituksen lisäksi yksi tavoite: päästä käymään Tove Janssonin Ullanlinnan-ateljeessa Helsingissä. Luin ateljeesta Bodil Westinin Jansson-elämäkerrasta ja siitä lähtien olen halunnut käydä sekä siellä että Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökillä Pellingissä. Ateljee on yleensä suljettu yleisöltä tutkijoita lukuun ottamatta. Kesämökkiä taas tietääkseni voi jopa vuokrata tai ainakin siellä voi tiettyinä, ennalta ilmoitettuina päivinä käydä tutustumassa omalla veneellä; tarkempaa tietoa en ole kuitenkaan asiasta löytänyt.

Nyt ateljeehaave on toteutumassa, sillä kirjailijanimikkoseura tekee sinne vierailun toukokuussa. Paikkoja oli vain rajatusti, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuin olemaan ensimmäisten paikanvaraajien joukossa. Tunnen oloni ihan etuoikeutetuksi!

Tällaista onnenpotkua piti tietenkin juhlia eli käydä kirjakaupassa. Novelliepäluuloni ei päde lainkaan Tove Janssonin kohdalla, joten hankin kokoelmiini teokset Kuvanveistäjän tytär sekä Viesti. Kuvanveistäjä on osin omaelämäkerrallinen ja Viesti taas sisältää Janssonin novelleja eri vuosikymmeniltä.

Niin että nyt on hyvää lukemista jännittävää ateljeevisiittiä odotellessa!

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Saako kirja olla hauska?


Nyt kun on pohdittu esim. miesten bloggaustaitoja, jatketaan yleisellä linjalla: saako kirjassa olla huumoria ja jos saa, millaista?


Olin pohtinut aihetta jo ennenkin ja todennut itsekseni, että minusta kunnolliset ja tärkeät kirjat eivät kyllä ole yleensä kovin hauskoja. Elämäniloisesta ja lämpimästä tunnelmasta pidän, samoin mielikuvituksellisista käänteistä, mutta jos kirjaa kuvailtaisiin "vitsikkääksi" tai "hulvattomaksi", jäisi se varmaankin lukematta. Kun näin taannoin Reeta Karoliinan pohdiskelun samasta aiheesta, tiesin heti, mitä hän tarkoittaa. Vakavasti otettava kirja on vakava.


Ehkä se johtuu siitä, että hauskat kirjat eivät usein niin kosketa tai ainakaan jätä pysyvää jälkeä tiedon eikä tunteen tasolla. Hömppä voi olla hyvää välipalalukemista, mutta ei sen kummempaa, ja useimmat hömppäkirjat kai kuitenkin on tarkoitettu hauskoiksi tai ainakin viihdyttäviksi.


En juuri koskaan naura ääneen tai edes hymähtele lukemilleni kirjoille, en tosin vetistelekään. Kun ajattelen kirjoja, joille olen viime vuosina nauranut, esiin nousee muutama hyvin erilainen teos: Miina Supisen Liha tottelee kuria, Volter Kilven Alastalon salissa (kyllä sen lukeminen välillä itkettikin - uupumuksesta - mutta urakan keskellä koin myös aitoja ilon hetkiä) ja sitten jotkut L. M. Montgomeryn teosten yksittäiset kohdat ja lausahdukset. Lisäksi Tove Janssonin novelleissa on mahtavia henkilöitä, havaintoja ja kohtauksia - pitää taas kehua Kesäkirjan oivallista isoäitiä.


Ja mistä moinen kuvituskuva? Mieheni, joka arvatenkin elättää itsensä konsultoimalla, luki bluffausoppaasta lehdestä ja naureskeli sitaateille. Ostin teoksen hänelle lahjaksi ja hän jatkanut iloista lukemista. Minä tiukkapipo en oikein ymmärrä. Kyllä kirjan huumorin pitää olla hienovaraisempaa ja kaunokirjallisempaa kuin tuollaisissa varta vasten vitsikkäissä kirjoissa. Vai pitääkö?

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Iloisia sanoja viikonvaihteeksi

Tutustuin erästä lehtikirjoitusta varten pariin niin hauskaan lastenkirjaan, että haluan kertoa niistä blogissakin. Näissä kirjoissa on hauskojen kuvien lisäksi kivoja ja nasevia juttuja, joten näitä lukee aikuinenkin mielellään.

Luulin, että Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Karvakorvan runopurkki (Tammi, 2008) sisältäisi vain koirarunoja, mutta oli siellä muitakin eläinloruja ja jonkin verran myös ihan muista aiheista kertovaa lastenlyriikkaa.Heti kirjan alussa oli kertomus runoja syövästä mäyräkoirasta. Se oli mäyräkoiratietämykseni mukaan melko osuva: Luulen, / sanoi mäyräkoira, / joka mielellään söi runoja, että / runo on maukkaampaa kuin luu. / Niin minä luulen luista, / runoista ja muista. // Sitten se repi runokirjan / ja kaikki runot nieli, / latki kupillisen vettä / sillä runoista kuivuu kieli.
Jotkut runot olisivat voineet (ilman kuvaa?) aikuistenkin runokirjassa. Runossa Kuikka on hiljaista viisautta ja kaihoa: Kuikka huutaa nimeään / sukeltaa kai etsimään, / katoaa, / kuin kuiskaamatta jäänyt / hellä sana rintaan. // Ja jossain kaukana, / niin ettei edes nää / linnun pää nousee pintaan.
Tittamari Marttisen ja Virpi Pennan Pastapolkka ja Mangotango (Kirjapaja, 2009) sisältää vain ruokarunoja - ja millaisia: jos näiden avulla ei ruoka maistu, ei maistu millään! Monet hulvattomista loruista sopisivat myös ruokakestien kutsukorttiin.
Tiedän ainakin yhden pienen pojan, jonka mielestä Lihapullajuttu on enemmän kuin oikeassa todetessaan, että Jos nouset sängystä väärällä jalalla, / syö monta pullaa aamupalalla. Lihapullat auttavat ihan kaikkeen, kuten runokin todistaa.

Lihapullien ja muiden kunnon ruokien lisäksi kirjasta löytyy paljon herkkuja. Koira syö bostonkakkua ja kissa tiramisua.
Oma suosikkini, ihan visuaalisista syistä, oli runoaukema Särkeä, sorvaa ja muuta särvintä.
Sylissä tuore ja viileä nieriä
tekisi mieli jo ilosta kieriä.

Todellisia hyvän mielen kirjoja! Näistä ja monista muista lastenkirjoista on ollut juttua myös Lastenkirjahylly-blogissa.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Bloggaavatko miehetkin?

Kävin siis jokin aika sitten Helsingin yliopiston yleisöluennolla. On aina tunnelmallista palata vanhaan opinahjoonsa ja kuulla oman alan juttuja, mutta valitettavasti luento sisälsi niin yleistä tietoa, etten oikein oppinut mitään enkä saanut blogikirjoitusideoitakaan, toisin kuin luulin. Aion silti ehdottomasti mennä yleisöluennoille jatkossakin! Tapahtuma oli kiinnostava jo siksi, että oli hauska katsoa, millaiset ihmiset tulevat kuuntelemaan kieliasioita. No, yllätys, opiskelijat, tutkijat ja mummelit.


Odotin erityisesti Lari Kotilaisen esitystä blogien kielestä. Esitys oli hauska ja Kotilainen hyvä esiintyjä, mutta ilmeisesti luennon yleisestä luonteesta johtuen lähdettiin liikkeelle todella perusteista eli siitä, mikä on blogi. Todettiin myös, että on monenlaisia blogeja ja yleensä niitä kirjoitetaan melko yleis- ja kirjakielisesti, joskin asiatekstejä puhekielisempää tyyliä tavoitellen. Tiedän ja myönnän.


Kotilainen oli poiminut esimerkkejä Blogilistalta ja huomannut, että sen 50 suosituimmasta blogista melkein kaikki ovat muotiblogeja tai ainakin muotiakin sivuavia lifestyleblogeja. Niissäkin kuulemma kirjoitetaan melko yleiskielisesti - ja myös helsinkiläisesti, vaikka bloggaaja olisi itse aivan muualta kotoisin.


Kuulosti kovin uskottavalta, vaikken itse juuri tämäntyyppisiä blogeja seuraakaan, ellei kotiblogeja lasketa samaan kastiin. Kotilainen oli myös havainnut, että suosituimpia ja muitakin blogeja kirjoittavat usein tytöt ja naiset.


En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että itsekin seuraan lähinnä vain naisten pitämiä blogeja. Joissain on mukana myös mieskirjoittaja, mutta harva on vain miehen ylläpitämä. Osin tämä johtunee siitä, että minulle blogit ovat vähän kuin naistenlehtien jatke tai korvike. Seuraan pääasiallisesti niiden aihepiirien blogeja, jotka kertovat harrastuksista ja aiheista, joista itsekin kirjoitan. Mutta silti - mistä moinen mieskato? Kyllä kai lukevia miehiäkin on, mutta missä ovat miesten kirjablogit? Ja olisiko kissoistaan kirjoittava mies ihan lässy? Mistä aiheista miehet kirjoittavat, jos kirjoittavat? Bisneksestä, remontoinnista, rakentamisesta? Politiikasta? Miehet osallistuvat ainakin näiden aihepiirien nettikeskusteluihin, sen tiedän.


Tämän blogin lukijoista suurin osa on naisia. En siis saa ehkä vastauksia siihen, miksi miehet bloggaavat tai eivät bloggaa. Mutta mitä mieltä olette, ei kai bloggaaminen ole vain sitä, että naiset kirjoittavat naisille?

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Ainakin miljoona kissakirjaa - eli kirjojen keräilystä

Kirjahyllyyn on yhtäkkiä ilmestynyt uuden kirjakokoelman alku. Syytän kanssabloggaajia! Ensin Aava sai ajattelemaan, että Kirjastokissa on luettava. Sitten Kirjasieppo meni ja kirjoitti kissakirjoista. Arvatenkin sain lisää lukuvinkkejä. Oikein ihmettelin, että miten minulla, kissanomistaja-kirjahullulla ei vielä ole kissakirjojen kokoelmaa.

Onneksi on netti ja nettiantikat: kokoelman alku oli nopeasti hankittu, ja Doris Lessingin Kissoista minulta jo löytyikin. Viime viikolla ostin vielä pari kissakirjaa Turusta (eivät ole kuvassa) ja jossain vaiheessa teen yhteispostauksen kaikista kokoelman kirjoista; en ole vielä lukenut kaikkia enkä toisaalta myöskään usko muidenkin kuin itseni ilahtuvan, jos kirjoitan kymmenen erillistä kissakirjajuttua.

Lasten kissakirjat ovat ihanan näköisiä. Kokoelman helmi on ainakin toistaiseksi tämä:

Kieltämättä tämäkin uusi kirjakeräilyharrastus on saanut minut pohtimaan, pitääkö ihmisellä oikeasti olla ellei miljoona, niin ainakin yli tuhat kirjaa. Olen mielestäni oppinut hieman rajoittamaan kirjojen ostoa - en osta useinkaan ihan hömppää ja lainaan kirjoja kirjastosta, maltan jopa joskus odottaa uutuuksia - mutta huomaan, että tietyillä genreillä on sellainen vaikutus, että kun näen sen edustajan joko kaupassa tai netissä, minun on saatava se.

Erityisen hyvin pystyn perustelemaan itselleni vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen hankkimista (nostalgiaa!), kieli- ja kirjallisuustieteellisiä opuksia (viisautta, oman alan kannatusta!) ja suomalaisia klassikkoja (lisää viisautta!). Ylipäätään tietokirjoille on helppo keksiä ostamaan pakottavia perusteluja, ja toisaalta se, jos minulla on jo useita tietyn kirjailijan kirjoja, näyttää toimivan siten, että niitä tulee aina vain lisää. Etenkin Tove Janssonin kirjoja käyn kurkkimassa välillä nettiantikoista vain siksi, että haluaisin lukemisen lisäksi myös omistaa niitä lisää.

Tarkoitukseni oli pohtia kirjojen keräilyä enemmänkin, mutta en osaa järkeistää tai avata asiaa sen enempää. Tiedän vain, että kirjojen suhteen olen täysi materialisti: rakastan kirjoja myös esineinä eikä koti ilman kirjahylly(j)ä ole koti ollenkaan. Olen joskus kuullut lukutoukista, jotka lukevat vain lainattuja kirjoja. Jos joku sellainen sattuu lukemaan tämän, olisi kiva kuulla, miten voi pitää kirjoista haluamatta niitä omakseen.

Entä voiko todellinen kirjojen ystävä ja keräilijä ostaa lähes kaikki kirjansa netistä? Onko se liian helppoa - eikö pitäisi koluta kirpputoreja ja antikvariaatteja? Toisaalta nettiostajalle jää enemmän lukuaikaa.

Ja vielä, silläkin uhalla että saan taas uusia kirjakokoelmaideoita: mitä genrejä keräilet ja miksi?

torstai 15. huhtikuuta 2010

Huhtikuun kirjalista: Lapsuuden tärkeimmät

Aikamatka kesiin, jolloin saattoi lojua ja lukea tunteja, viikkoja ja kuukausia ja lukea saman kirjan vaikka kymmenen kertaa putkeen... Lapsena(kin) luin koko ajan ja kaikenlaista, mutta nämä olivat tai ainakin tuntuvat nyt aikuisena olleen lapsuuden tärkeimpiä kirjamuistoja. Arvioin lukeneeni näitä 10 ikävuoden tienoilla, luultavasti aloitin alle 10-vuotiaana ja lopetin yli 10-vuotiaana (olen lukenut nämä kaikki useaan kertaan).

1. Kerttu Juva: Vuorilinnan Lotta
Maalaistyttö saapuu 1800-luvun puolivälissä helsinkiläiseen hienostotaloon. On ihania vaatteita ja koleran uhkaa. Kirja oli mielestäni lumoava, eikä lumoa vähentänyt se, että kirjan tapahtumapaikka, kaivopuistolainen talo, oli - ja on! - oikea unelma. Yritin pari vuotta sitten lukea tämän uudestaan, mutta en päässyt paria sivua pidemmälle. Ehkä joskus selvitän, mikä tämän salaisuus oli.

2. Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään
Tämän salaisuuden selvitin pari kesää sitten: Astrid Lindgrenin ensimmäinen romaani on oikeasti hauska! Pienen maalaispaikkakunnan teinityttö Riitta-Maija kirjoittaa nasevia kirjeitä kaupunkilaisystävälleen, kuvailee iloisen suurperheensä elämää ja orastavaa ensirakkautta. Olen lukenut tämän ilmeisesti todella monta kertaa, sillä tämä on ainoita kirjoja, joista muistan kohtia ja lauseita ulkoa. Toivottavasti minulle ei käy blogatessa koskaan kuten Riitta-Maijalle, kun hän pyrki konekirjoittajaksi lehteen: tekstin puhtaaksikirjoitus meni muuten hyvin, mutta sormet sattuivatkin väärälle kirjoituskoneen riville ja lopputulos oli siansaksaa.

3. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
- ihmeelliset, vähän pelottavatkin seikkailut virvatulisoineen! Tämänkin olen lukenut uudelleen aikuisena, ja tarinan lumous oli säilynyt. En muista tästä niinkään itse tarinaa vaan sen herättämän tunteen: heti kun ajattelen Mestaritonttua, tulee mieleen yö, suo, kylmä kivi... ihan tunnen kostean ja kylmän yömetsän tuoksun ja sen lukuhimon, totaalisen tarinaan uppoutumisen halun, jonka tämä kirja herätti yhä uudestaan. Luulisi, että Mestaritonttu vetoaisi nykyisiin fantasianlukijalapsiinkin.

4. Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
Tämä on kuin Ruohometsän kansa, jota en muuten lukenut koskaan lapsena, mutta kertoo kaikista metsän eläimistä. Huikea seikkailu siitä, mitä tapahtuu kun kaikki eläimet käärmeestä kettuun päättävät yhdessä muuttaa pois rakennustyömaan alta. Lapsena tämä oli jännittävä seikkailu, mutta aikuisena surullinen ja opettavakin kertomus siitä, mitä ihminen tekee eläimille ja luonnolle.

5. Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Tämä ei kuulu tärkeisiin lukukokemuksiin siksi, että muistaisin erityisesti rakastaneeni tätä kirjaa tai lukeneeni sitä yhä uudestaan, mutta ilmeisen vaikuttava se oli, koska kirjoitin sen innoittamana n. 100-sivuisen romaanikäsikirjoituksen, kuten olen kertonut ennenkin. Kirja on kyllä viehättävä, luimme sen lukupiirissämme ja kaikista oli hauska lukea jotain näin sympaattista ja nostalgista.

Ja kuten aina listojen lopussa, on todettava, että tämäkin lista on tynkä. Lukumuistoihini kuuluu myös mm. se, että luin luokkakaverini kanssa kilpaa Viisikoita - Viisikot olivat kova juttu, mutta Neiti Etsiviä en ole lukenut kuin kirjan, pari. Astrid Lindgrenin kirjoista olivat tärkeitä etenkin Marikki, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli, joka olikin mielestäni hyvin kummallinen, ahdistava ja moraaliton tai ainakin kyseenalainen lastenkirjaksi, kun luin sen aikuisena. Alle 10-vuotiaana luin jotain hassua kummituskirjasarjaa, jonka olen nyt unohtanut, ja yli 10-vuotiaana oli Lotta-kirjojen kausi. Ja olen lukenut kaikki muutkin kirjat, joita pienet tytöt 70- ja 80-luvuilla lukivat!

Koulussa luetuista kirjoista muistan esikoulun Muumipeikko ja pyrstötähti -lukuhetket, jotka aiheuttivat 6-vuotiaissa kauhua, Pyrstötähti on jännä kirja. Myöhemmin koulussa, ala-asteella, jännittivät tai ainakin mietityttivät Ykä Yksinäinen ja Anne Frank.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Jatkoa Lessingin elämäkerralle

Elina Hirvosen hieno Kauimpana kuolemasta sai minut ajattelemaan, etten ole lukenut viime vuosina juuri muiden kuin Doris Lessingin Afrikka-aiheisia kirjoja: niin fiktiivisiä kertomuksia kuin myös kiinnostavan omaelämäkerran ensimmäisen osan, Ihon alla. Teki mieli lukea lisää Lessingiä.

Iloni olikin suuri, kun huomasin kirjakaupassa, että elämäkerran toinen osa, Varjossa vaeltaja, on vihdoin ilmestynyt ja suomennettu. Kustantamon esittelyn perusteella vaikuttaa kiintoisalta, vaikkakaan tämä ei nyt enää kerro Afrikasta, mikä taas oli perimmäinen syyni etsiä tätä kirjaa. Elämäkerran ensimmäistä osaa luin kuin romaania, toivottavasti toinen osa on yhtä tehokas. Ainakin se on nyt varattu minulle kirjastosta. Elämyksiä odotellessa siis!

P.S. Kerrankin olin nopea ja olin Helmet-palvelussa toinen, joka varasi itselleen Kreeta Onkelin uutuuskirjan! Yleensä havahdun uutuuksiin aina siinä vaiheessa, kun niissä on jo kymmenien tai joskus satojen varaajien jonot.

Tyleriä ja Shieldsiä, vihdoin ja viimein

Lisää tällaisia vauhdittavia kommentteja: anni m muistutti, että en ole vieläkään kirjoittanut Anne Tyler -lukukokemuksesta! Siispä kirjoitan nyt. Ja pahoittelen, että blogi ei ole edelleenkään päivittynyt kovin usein; ensin oli tavallista kiireisempää töissä, sitten tuli kyllä loma, mutta myös nivelongelmia käsiin... Mutta katsotaan, josko tämä nyt tästä taas. Tekisi mieli julkaista lista kaikista mahdollisista bloggausaiheista ja pyytää lukijoita muistuttelemaan ja patistelemaan laiskaa bloggaajaa. :)

Asiaan. Luin jokin aika sitten elämäni ensimmäiset Tylerit ja heti perään uusimman Carol Shields -suomennoksen. Koska kirjoissa ja kirjailijoissa oli yhtäläisyyksiä, niputan omavaltaisesti kaikki kolme teosta samaan juttuun.

Ensimmäisenä luin Anne Tylerin adoptiokertomuksen Amerikan lapset (Otava, 2008). Siinä kaksi perhettä, toinen amerikkalainen ja toinen amerikaniranilainen, kohtaavat lentokentällä: kumpikin on vastaanottamassa korealaista adoptiolasta. Perheiden vanhemmat ovat eri ikäisiä eikä heillä ole muutenkaan paljon yhteistä keskenään, mutta lasten myötä alkaa vuosien ystävyys; myös isovanhemmat tutustuvat toisiinsa. Kerran vuodessa vietetään adoptiotyttöjen tulon vuosijuhlaa, tapahtuma, joka meinaa mennä aivan kilpavarusteluksi.

Noh. Teoksessa oli monta kiinnostavaa teemaa: lapsettomuus ja adoptio, kulttuurien kohtaaminen, pari- ja ystävyyssuhteet, vanheneminen, sellainen tavallinen amerikkalaiselämä yleensä. Kuitenkin teoksesta puuttui sellaista lämpöä, joka tekisi tästä todella hyvän lukuromaanin. Jos aihepiiri kiinnostaa, suosittelen tätä helpoksi vapaapäivän lukemiseksi - mutta varaudu siihen, että tekstin näkökulma on osin varsin selostava, vähän kuin Valittuja paloja lukisi. (Lisää kirjasta löytyy Reeta Karoliinan perusteellisemmasta arviosta.)

Uusin Tyler, Nooan kompassi (Otava, 2010), oli jo selvästi toista maata, siitä pidin ja voin suositella tätä lukuromaaniksi, jos pidät amerikkalaisista ihmissuhderomaaneista. Tämä ei ollut niin taidokas tai monipuolinen kuin esimerkiksi Siri Hustvedtin teokset, mutta hyvin luettava ja selvästi kaunokirjallisempi kuin Amerikan lapset.

Teos kertoo yksinäisestä muistinsa menettäneestä, vähän rassukkamaisesta miehestä. Miltä tuntuu, kun elämästä puuttuu yhtäkkiä pala, vieläpä hyvin tärkeältä hetkeltä? Kun joutuu kuuskymppisenä, eronneena, yhtäkkiä asumaan nuoren tyttärensä kanssa? Entä voiko siinä iässä enää rakastua, etenkään itseään paljon nuorempaan?

Nooa oli hyvin ja jopa koskettavasti kerrottu. Aloin pitää päähenkilöstä kaikkine epätäydellisyyksineen ja raivostuttavine, nahjusmaisina piirteineen ja olisin voinut lukea kirjaa pidempääkin, joskaan en varmaaankaan lue tätä uudelleen, niin merkittävä teos ei ollut. Luulen kuitenkin,että Nooan rohkaisemana luen Tyleriä jatkossakin.

Carol Shieldsiä en sen sijaan taida vähään aikaan lukea. En kyllä tiedä, onko häneltä enää suomennettukaan mitään, mitä en olisi lukenut. Joka tapauksessa, kun luin ekaa Tyleriä, mainitsin ystävälle, että Tyler on kuin Shields, mutta Shields on elämänmakuisempi ja lämpöisempi, empaattisempi kertoja. Olen pitänyt erityisesti novellikokoelmasta Tavallisia ihmeitä sekä Shieldsin läpimurtoromaanista Kivipäiväkirjat, ne ovat olleet oikein kesäpäivän lukemistoa parhaimmillaan. Ei liian vaikeaa, ei liian hömppää.

Uusi (postuumi) suomennos Kaiken keskellä Mary Swann kuulosti kiinnostavalta: se kertoo runoista, kirjallisuudentutkimuksesta ja kustannustoiminnasta. Luulin siis saavani oikein lukutoukan aarteen eteeni.

Sain sekavarakenteisen katsauksen em. aiheista. Sain eteeni kummallisia, epäuskottavia ja ilkeitä, ei ollenkaan kiinnostavia eikä rakastettavia, henkilöhahmoja. Tämä ei ollutaivan se Shields, johon olen tottunut. Kirja tuli kuitenkin luetuksi ja osin se jopa nauratti minua: tuntui kuin Shields olisi tahallisesti irvaillut kirjallisuudentutkijoiden kustannuksella. Tiedättehän: tutkijan mielestä mikään tekstissä ei voi olla sitä, mitä on, vaan esim. "vesi" on tietenkin vaikkapa "elämänlähde" tai "uudistava voima", olkoonkin, että runon kirjoittaja olisi oppimaton, kirjallisuustieteestä ja symboliikasta täysin piittaamaton henkilö,ja runo kertoisi vesisateesta (esimerkki on omani, ei Shieldsin). Em. irvailun takia suosittelen kirjaa kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Muille juuri en. Tai no, ei kirjan lukemisesta kovin kärsikään, muttei nautikaan.

Ja yleisesti ottaen suosittelen Tyleriä Shieldsin ystäville ja toisin päin. Oletukseni mukaisesti kirjailijat olivat niin samantyyppisiä, että jos tykkäät yhdestä, tykkäät varmasti toisestakin. Minusta tällaiset puolivakavat, hyvin selkeäsanaiset ihmissuhdekirjat ovat välillä oikein paikoillaan - mutta hulluksi tulisin, jos pitäisi aina lukea näin tavallista, nykyaikaista ja ei-kokeilevaa.

Dan Rhodes: Antropologia ja sata muuta


Kävin siis Riku Korhosen kaupungissa, ostin Dan Rhodesin kirjan ja huomasin, että Korhonen on Suomen Rhodes.

Rhodesin Antropologia ja sata muuta tarinaa on kirjailijan esikoisteos ja se sisältää nimensä mukaisesti 101 tarinaa, jotka ovat vielä alkukielellään tasan 101 sanan pituisia. Tai lyhyisiä.

Lyhyisinä Rhodesin tekstit toimivatkin parhaiten. Olen lukenut häneltä muutamia romaaneja ja vaikka ne omituisella tavallaan viihdyttäviä ovatkin, niin niissä erikoiset henkilöhahmot ja usein aivan absurdit tapahtumat alkavat aina hieman rasittaa. Sen sijaan pidin Rhodesin rakkauskertomuskokoelmasta Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta, vaikka niissäkään ei ihan reaalimaailmassa liikuttu; osa kertomuksista sai minut ajattelemaan jopa E. T. A. Hoffmannin klassikkoteosta Kultainen malja: satu uudelta ajalta

Ja sitten tämä Antropologia. Nyt kyseessä ei ole pelkkien rakkauskertomusten kokoelma, mutta suurin osa puolen sivun mittaisista tarinoista kertoo ihmissuhteista ja etenkin siitä, että tyttöystävä on kuollut tai kuolee kertomuksen aikana. Toinen yleinen aihe on se, että ex- tai nykyinen tyttöystävä on niin kaunis, että miehet, jotka eivät saa seurustella hänen kanssaan, tarvitsevat tukiryhmiä.

Ei siis kovin vaihtelevaa. Tekstien mielenkiintoisuus onkin mielestäni teksteissä itsessään, niiden rakenteessa ja muodossa: on kiinnostavaa miettiä, mistä Rhodes saa näin hulluja ideoita ja miten muutamalla sanalla voi kertoa kokonaisen tarinan. Toisaalta tarinoissa on epäuskottavuuden taustalla lisäksi usein jotain uskottavaakin, onhan elämä usein aivan sattumanvaraista ja, niin, epäuskottavaakin. Esimerkkinä teoksen toinen tarina Tuhkat:

Tyttöystäväni kuoli. Emme olleet olleet kauaa yhdessä, ja olin kokenut hänet melko yhdentekeväksi. Hän jätti minulle tuhkansa. "Mitä minun pitäisi niille tehdä?" kysyin hänen perheeltään.
"Hän halusi sinun päättävän." Minulle se oli samantekevää. "Te olitte niin rakastuneita; annamme sinun valita hänen viimeisen leposijansa." He olivat uskomattoman myötätuntoisia ja paine oli valtava. Huomasin olevani helikopterissa sirottelemassa häntä sille niitylle, jolla hän oli tyttönä ponillaan ratsastanut. Hänen perheensä katseli ja itki lopullisia jäähyväisiään pienten harmaiden hitusten leijaillessa maahan.

Ja entä se Riku Korhos -juttu? Nauratti, kun anni m ehti jo kysellä siitä ja epäillä, ettei kumpaakaan kirjailijaa, Rhodesia tai Korhosta kannata lukea.... Korhonen on Suomen Rhodes, koska hänen Hyvästi tytöt -kirjansa on hyvin, jopa häiritsevän, samankaltainen Rhodesin Antropologian kanssa. Molemmat miehet kirjoittavat sujuvasti, hauskasti ja taitavasti, mutta myös omituisesti. Mielestäni heihin kannattaa tutustua ihan ilmiön vuoksi - outoja tarinoita ja molemmat tunnettuja nykykirjailijoita. Miksikään lukuromaaneiksi tai kelle tahansa sopiviksi rentouttaviksi iltalukemisiksi en näitä suosittelisi. Sen sijaan suosittelen Korhoselta etenkin tyttöystäväkirjaa ja Rhodesilta Antropologiaa ja Älkää kertoko -teosta kirjoittamisesta kiinnostuneille: aina ei tarvitse jaaritella joka ideasta romaanin verran, vaan ideat voi esittää myös lyhyesti, käsikirjoitusmaisesti.

Ja koska olen jo itse siirtynyt jaarittelun puolelle tässä arviossani, lopetan tähän.

Dan Rhodes: Antropologia ja sata muuta tarinaa. Sammakko, 2005. Suom. Elina Koskelin.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Menovinkki eläinten ja kielihistorian ystäville

Käväisin lomaviikon kunniaksi päiväretkellä Turussa. Ensimmäinen retkikohde oli Turun biologinen museo ja sen näyttely "500 sanaa ja 500 tarinaa". Näyttelyssä oli esitelty 500 suomalaisen, museossa esillä olevan, eläimen nimen etymologiaa. Oletin, että mukana olisi ollut enemmän eläimiin liittyviä tarinoita ja myyttejä, mutta pääpaino oli nimihistoriassa.

Se ei haitannut, sillä nimihistoriakin oli kiinnostavaa ja hauskaa. Opin mm. että saukko oli lutra lutra jo antiikin teksteissä; moni muukin eläimen (tieteellinen) nimi on hyvin vanha. Nimillä on myös loogisia merkityksiä. Esimerkiksi metsähiiren latinankielinen nimi merkitsee "poissa kotoa" erotukseksi sille, että on myös kotihiiriä, jotka eivät pysy poissa kotoa. Harmaasiepon tieteellinen nimi taas on muodostettu keskiajan uuslatinan sanoista "kärpänen" ja "tarttua". Nimet kiinnostavat minua aina, ja oli hauska huomata, että niin monen eläimen nimi oli näin hauska ja kuvaava.

Turun biologinen museo jäi mieleen myös kauniiden esillepanojensa takia. Ne olivat vanhoja, monet alkuaan jo 1900-luvun alusta, mutta taiten konservoituja tai uudistettuja. Ei tullut sellaista nolostusta kuin Helsingin biologisessa museossa ennen museon remonttia: kulahtanut hylje kurkkaa hapertuneen ja kellastuneen styroksijäälautan läpi. Ei, nämä olivat kauniita ja vaikuttavia, huolellisia ja luonnollisia esillepanoja. Kaikissa oli taustalla taidokas maalaus, joka suurensi tilan tuntua ja teki maisemasta kumma kyllä vielä luonnollisemman oloisen kuin pelkkä lavaste- tai valokuvatausta olisi ollut.

Tässä esimerkki saariston lintumaailmasta:


Kuusamon syysmetsässä oli kuukkelipariskunta.

Nimien etymologia oli kerrottu lyhyesti ja napakasti seinätauluin.

Museoon kannatti mennä jo siksi, että vanhat talot ovat aina kiehtovia. Hyvää oli myös se, ettei näyttely ollut kovin suuri - kerrankin tuli katsottua kaikki kunnolla.



Tervemenoa siis! Todellinen koko perheen näyttely on avoinna syyskuulle.



Turussa tuli tietenkin käytyä myös kirjakaupoissa. Pitäähän kirjahullun tuoda myös kotimaan päivämatkalta kirjatuliaisia itselleen. Näin vihdoin esim. Sammakon Turun-myymälän, jota on kehuttu usein. Sieltä tarttui mukaan mm. Dan Rhodesia, ja kun lueskelin hänen kirjaansa kotimatkalla junassa, tajusin, että Suomen Dan Rhodes on turkulainen kirjailija Riku Korhonen. Tulen todistamaan väitteeni lähiaikoina.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Menovinkki illaksi: yleisöluento Helsingin yliopistolla

Kiinnostavatko 1800-luvun itseoppineet kirjailijat? Tai haluaisitko kuulla, mitä mieltä suomen kielen asiantuntija on blogikielestä?

Minua kiinnostaa ja minä haluan. Siispä menen illalla Helsingin yliopiston Studia Humaniora -luennolle Suomalaiset kirjoittajat ennen ja nyt. En ole kyllä ilmoittautunut, mutta toivoakseni mahdun mukaan luentosaliin... Ja jos mahdun, niin kertonen luennosta loppuviikon aikana sitten blogissakin.

Lyhyesti Elina Hirvosesta


Joo. Minunkin piti kirjoittaa Elina Hirvosen uusimmasta teoksesta Kauimpana kuolemasta, vaikka ajattelin, että aihe on nyt ollut niin paljon esillä, etten keksi siitä mitään uutta sanomista. Ja juuri huomasin, että Ina ehti sitten sanoa senkin, mitä olisin aikonut kuitenkin kirjoittaa.

Mutta lukekaa Inan arvio, lukekaa myös Hesarin. Olen samaa mieltä kummankin kanssa. Muutama sivu kesti totutella kirjaan, mutta sitten sen imu oli valtava. Olin vaikuttunut: tehokasta ja harkittua, taitavaa kerrontaa, kaunista kieltä vaikka julmia tarinoita, kansainvälinen kirja. Oikea kirja. Kirjakirja.

Ei kuitenkaan mikään helppo kirja, vaikkei ole edes kovin paksu. Tietenkin tarinat, niin afrikkalaisten kuin suomalaistenkin, olivat rankkoja, mutta niin oli kirjan rakennekin. Teoksessa oli monta tarinaa, jotka olivat tavallaan erillisiä ja tavallaan sitten yhteen kuuluvia, sekä kirjaimellisesti (eri henkilöt tapaavat) että kuvainnollisesti (helppoa ei ole kellään). Tämä oli sekä hyvä että paha juttu. Hyvää oli se, että kirja oli todella mielenkiintoinen ja monipuolinen. Pahaa se, että koska tarinat olivat kiinnostavia, olisin mieluusti kuullut niistä enemmänkin - mutta ymmärrän, ettei teoksesta voitu tehdä 1000-sivuista...

Hirvosen esikoisteos Että hän muistaisi saman ei auennut minulle "oikein" kuin toisella lukukokemuksella. Tämä uusi teki heti vaikutuksen ja aukenikin, mutta siitäkin jäi olo, että tämä pitäisi lukea uudestaan ja mieluiten jo ihan pian. Silloin sen hahmottaisi vielä paremmin: tässä kirjassa ei ole mitään ylimääräistä ja joka sana on harkittu, joten kirja kestää kyllä lukemista ja tarkastelua.

Tekisi mieli sanoa kuten Sofi Oksasen Puhdistuksesta, että tämä on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea tai ainakin tuntea. Tästä meinaan puhutaan vielä. Eikä puhuta siksi, että Hirvosen esikoinen menestyi niin hyvin vaan siksi, että tämäkin kirja on niin hyvä.

Lukekaa siis arvioiden lisäksi myös itse kirja!


Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Avain, 2010.

P.S. Tekstinäytettä ei nyt tule, koska kirja on lainassa. Se pääsi lukupiirimme listoille, vaikka yleensä emme lue kuin yhden kirjan kultakin kirjailijalta, ja Että hän muistaisi saman on jo lukupiirissä luettu, arvioitu ja hienoksi havaittu.