tiistai 30. marraskuuta 2010

Vaihdetaan kirjoja!

Sähköpostiin tupsahti tieto kiinnostavan oloisesta palvelusta. Netcycler on netissä toimiva käytetyn tavaran vaihtopalvelu. Esim. lukutoukat voivat vaihtaa siellä kirjoja ilmaiseksi, ainostaan mahd. postikuluja vastaan.

En ehtinyt vielä tutustua tyrkyllä oleviin kirjoihin kunnolla, mutta ainakin niitä on monta, yli 2000. Sikäli tämä on parempi palvelu kuin nettiantikka, että sen sijasta, että haalisi vain lisää kirjoja, voi myös luopua jostain vanhasta. Minusta monessa shoppailussa on hyvä sääntö, että jos ostaa jotain uutta, laittaa samalla pois vanhaa. En vain aina noudata tätä, etenkään kirjojen kanssa. ;)

lauantai 27. marraskuuta 2010

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Toinen kirja, jota olen viime aikoina hämmästellyt, on L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset. Luin kirjan heti kun se ilmestyi syksyllä suomeksi, mutta en jotenkin saanut puettua fiiliksiäni sanoiksi, joten kirjoittaminen viivästyi.

Montgomery-fanina, niin Anna-kirjojen kuin Montgomeryn muidenkin romaanien ystävänä, sekä pidin että en pitänyt tästä kirjasta.

Pidin hauskasta kielenkäytöstä, arkisen elämän kuvauksista ja nostalgisesta, aina viehättävästä Prinssi Edwardin saaren tunnelmasta. Pidin siitäkin, että vaikka kirja on novelli- ja runokokoelma, eri tekstit linkittyivät toisiinsa niin että niitä saattoi tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Ylipäätään pidän aina kaikesta, mitä L. M. Montgomery on kirjoittanut. Hän on elämää ja ihmisiä ymmärtävä, oivaltava ja huumorintajuinen kirjoittaja.

Jokin kuitenkin tökki. Se ei ollut kirjan väitetty synkkyys. Mielestäni tämä "synkkä-Anna" ei ollut erityisen synkkä, mutta paikoin kyllä katkeran tai kyynisen oloinen. Novellikokoelman jokaisessa kertomuksessa, kertoivatpa ne itse Blythen perheestä vai jostain muista heidän kotikylänsä ihmisistä, puhuttiin herrasväki Blythestä ja heidän Susan Baker -kotiapulaisestaan, enkä pitänyt tuosta sävystä. Aina kun kyläläiset keskustelivat Annasta, mainittiin, että hän oli jotenkin erilainen ja ymmärtävämpi kuin muut naiset - viisas ja jopa kaunis punatukkaisuudestaan huolimatta. Gilbert-tohtoria pidettiin taitavana mutta jotenkin outona ja kotiapulaisesta todettiin usein, että hän luulee olevansa parempi ihminen, kun saa olla herrasväki Blythen luona, luulotteleepa jopa lähes kuuluvansa heidän perheeseensä. Blythen lapsista puhuttiin ihannoivaan sävyyn, joskin runoilijapoika Walter oli monien mielestä kummallinen.

Näiden samojen asioiden toistelu alkoi ärsyttää kirjan edetessä. Ihmettelin myös sitä, että Blythen perheestä kertovissa kertomuksissa Anna oli aina Anna, mutta Gilbert Tohtori Blythe. Mistä moinen suhtautumisero? Muutenkin kertomuksista sai minusta vaikutelman, että Montgomery oli hieman kyllästynyt kirjallisiin hahmoihinsa ja suhtautui heihin paitsi aiemmista kirjoista tuttuun tapaan rakastavasti, nyt myös hieman ivallisesti. Kirja ei ollut yhtä sympaattinen kuin varhaisemmat Annat tai muu Montgomeryn tuotanto. En muista, että Susan Baker olisi aiemmissa kirjoissa toistuvasti huomautellut olevansa vanhapiika ja kouluttamaton, niin ettei hän oikeastaan edes ymmärrä ihmissuhteita tai runoutta tai mitään muutakaan vaativaa.

Jokaisen Montgomery-fanin kannattaa kuitenkin lukea tämä kirja, sillä tämä on todella Anna-tarinan päätös: ainakaan minulle ei jäänyt oloa, että tämän jälkeen pitäisi olla vielä lisää Annasta tai hänen perheestään kertovia teoksia. Minusta oli myös äärimmäisen mielenkiintoista tutustua näin kummalliseen kirjaan. Tarinan mukaan Montgomery jätti käsikirjoituksen kustantajalle vain päivää ennen itsemurhaansa. Jostain syystä käsikirjoitus jäi julkaisematta tuolloin, vuonna 1942, ja myöhemmin, 1970-luvulla, se julkaistiin muokattuna laitoksena. Vasta tämän nyt ilmestyneen version sanotaan vastaavan alkuperäistä. Peräti merkillistä, että kirja oli piilossa vuosikymmenien ajan - miksi?

Olen ollut kirjan suhteen siis hämmentynyt noista "tökkineistä" seikoista, jotka antoivat muuten mukavasta kirjasta tympeän vaikutelman. Olen myös ihmetellyt sitä, kuinka vähän tämä kirja on ollut esillä blogeissa, vaikka moni kirjabloggarikin tuntuu pitävän Montgomerystä. Juuri kun aloitin tämän jutun kirjoittamisen, Salla kuitenkin julkaisin pitkän ja perusteellisen, minun arviotani suopeamman kirjoituksen tästä teoksesta.

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset (The Blythes are Quoted). Wsoy, 2010. Suom. Marja Helanen-Ahtola.

Essi Kummu: Karhun kuolema

Tiesitkö sinä Stella pieni lapseni että karhu, se suojelee aina omiaan mutta muille se on hirveä! Minun nuoruusaikana kerrottiin paljon semmoisia tarinoita joissa karhu valitsi morsiamen ihmisen rodusta. Se vain tuli kylään ja otti jonkun naisen ja vei sen koloonsa. Ja se nainen synnytti myöhemmin karhun lapsia, semmoisia, ne oli puoliksi karhuja ja puoliksi henki-ihmisiä. (s. 91)

Saako sellaisesta kirjasta kirjoittaa, joka on vielä kesken? Saa tai ei, aion taas tehdä niin, sillä haluan kertoa ensivaikutelmia Essi Kummun merkillisestä romaanista Karhun kuolema. Suurkiitokset Rooibokselle, koska ilman hänen vinkkiään en olisi koskaan tähän kirjaan tarttunut.

Karhun kuolema tuo etäisesti mieleen Timo K. Mukan teokset ja Laxnessin Salka Valkan. Tämäkin on mystinen pohjoinen balladi, alkukantainen ja jotenkin ikiaikainen, väkevä ja hieman omituinen. Vaikka Kummu kirjoittaa hyvin tarkasti ja lyhyestikin, nopealukuisesti, kirjassa on kumma maaginen sävy, aivan kuin jotain jäisi kertomatta. Tai että tämä kirja pitäisi lukea uudestaan ja uudestaan, että todella löytäisi ja ymmärtäisi sen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen pohjoiseen kylään ja osin Grönlantiin, yhden pienen perheen jäsenten ympärille. Perhe on pysähtynyt ja onneton, hajanainen. Kirjan takakannessa sanotaan hyvin, että kyseessä on perhe, jossa poissaolevat huutavat kaikkein kovimmin. Sellaisista perheistä on kirjoitettu ennenkin, varsinkin suomalaisessa "ankeassa" kirjallisuudessa, mutta tämä tarina on kerrottu omalla tavallaan.

Kun perheen isoäiti, babushka eli mumma, kuolee, alkaa tapahtua odottamattomia. Mumman henki jää kotitaloon ja käyttäytyy jopa vallattomasti, joku tuntuu kiertelevän ja nuuskivan nurkissa - ja lopulta karhu asettuu taloon talviunille. Parantajan lahjoilla siunattu ja kirottu Stella, mumman tytär, on jo kauan tiennyt olevansa karhun morsian.

En tiedä, mitä kertoisin tästä kirjasta. Olen vaikuttunut, mutta en osaa kuvailla lukuokemusta kovin tarkasti. Monitahoinen ja mieleenjäävä kirja, ja hämmästelen (surkuttelen), etten ollut kuullut tästä, saati Essi Kummun esikoisromaanista mitään. Kiiltomato on kuullut molemmista ja kirjoittaa Karhun kuolemasta analyyttisesti ja kiinnostavasti.

Essi Kummu: Karhun kuolema. Tammi, 2010.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Tappoi koska jäi ilman -runoesitys

Työkiireet yhdistettynä flunssaan eivät tee hyvää lukemiselle, saati bloggaamiselle. Olen lukenut tällä viikolla vain vähän, eikä mikään lukukokemus ole päätynyt blogiin saakka.

Sitä odotellessa mainostan modernia runospektaakkelia, jota olen itsekin menossa katsomaan. Helka-Maria Kinnusen ja Ilari Nummen & ensemblen esitys Tappoi koska jäi ilman on kuulemma kiinnostava ja vaikuttava, vaikkei tietäisi mitään suomalaisesta nykyrunoudesta tai ylipäätään lukisi koskaan runoja (tunnustan kuuluvani tähän ryhmään). Odotan siis esitystä kiinnostuneena, enkä vähiten siksi, että pääsen tutustumaan Helsingin Pitäjänmäen Kulttuurikirkkoon.

Bloggauskohtausta odotellessa myös ennakkomaininta, että olen löytänyt kiinnostavan kulttuurilehden, Suomen kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailijan! Ostin irtonumeron Akateemisesta ja luin sen heti kannesta kanteen. Lehden sisältöön voi tutustua täällä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

"Aikasi on tullut, pikkuinen", enkeli sanoi peilikuvalleen tavoitellen lempeän lopullista äänensävyä.
Se ei onnistunut. Jos sillä olisi ollut kyynelkanavat, sen silmät olisivat vuotaneet. Joka tapauksessa sen oli käännettävä katseensa pois häikäisevästä loisteesta. Muutaman kuukauden kuluttua se pystyisi jälleen harjoittelemaan ilmettä peilin edessä, silloin sen hehku olisi tarpeeksi kulunut. Viime aikoina enkelin oli ollut yhä hankalampi löytää itsestään luonnollista lempeyttä. Se oli huomannut ensimmäiset merkit seitsemisensataa vuotta sitten.
"Sinä alat tulla vanhaksi", enkeli sanoi kaavun alta pilkistäville varpailleen.
Muita juttukumppaneita sillä ei juuri ollut. Lapsille oli lupa sanoa vain tietyt asiat, "Älä pelkää", ja "Ei mitään hätää", tai "Tulehan nyt, lapseni". (s. 13)

Kun kirjan nimi on Nukkuu lapsi viallinen, ketään ei kai yllätä, että kirja on surullinen. Se ei kuitenkaan ollut niin lohduton kuin pelkäsin. Välttelin kirjaa aikani, vaikka se oli ystävältä kehujen saattelemana lainassa, kun ajattelin, että se on liiankin liikuttava.

Siiri Enorannan teos sijoittuu sotavuosien jälkeiseen aikaan ja köyhälle maaseudulle. Kymmenvuotias Sonia-tyttö sairastuu turberkuloosiin, mutta salaa isoveljensä Topiaksen avustuksella tilansa mahdollisimman kauan niin koulussa kuin kotonakin. Kotona mikään ei ole ollut ennallaan sodan jälkeen, vaikka sekä isä että setä palasivatkin sodasta hengissä ja ehjinä. Äiti on vetäytyvä, isä kiukkuinen, setä ystävällinen mutta varautunut. Aikuisten välit ovat kireät ja kaikesta on puutetta, tosin ei niin pahasti kuin monilla muilla: Sonia ja Topias asuvat isolla tilalla.

Lopulta Sonian sairaus paljastuu vanhemmille ja he alkavat valmistella Sonian siirtoa keuhkotautiparantolaan; tässä vaiheessa lääkäri on jo todennut, että Sonian toisessa keuhkossa on reikä. Kun lähdön hetki on käsillä, enkeli kuitenkin hakee Sonian.

Kirjan toinen juoni kuvaakin vuosituhansien ikäisen enkelin elämää ja hänen tehtäväänsä sairaiden lasten noutajana ja taivaaseen saattajana. Enkeli on vartonut Sonian luona jo päiviä, ennen kuin hän kutsuu Sonian mukaansa. Jokin kuitenkin epäonnistuu, ja Sonia sekä kuolee että jatkaa elämäänsä kotona, sairaana nukkuen.

Enkeli ja Sonia matkaavat kohti taivasta fantasiamaailman halki ja Sonia näkee ihmeellisiä seutuja ja lasten kohtaloita ja ymmärtää, millainen hahmo enkeli on. Enkeli on ikuinen ja aineeton ja onnetonkin - on vain yksi keino pelastaa hänet. En kerro, mikä tuo keino on, mutta paljastan, että lopulta enkelistä tulee onnellinen ja Soniasta terve. Hän palaa taas maan päälle. Setä on lähtenyt, mutta kirjan loppu on silti toiveikas.

Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija oli vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Tämä uusikin kirja on varmasti suunnattu nuorille lukijoille, mutta kyllä tämän aikuinenkin luki, kuin ihmeellisenä satuna. Satu-fantasiapuolta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Sonian perheen tarina. Aikuinen lukija saattoi arvailla, mistä kaikesta aikuisten huonot suhteet johtuivat, vaikkei juuri mitään suoraan sanottukaan. Erityisesti minua kauhistutti aikuisena lukijana se, ettei pieni kuolemansairas lapsi uskaltanut kertoa sairaudestaan vanhemmilleen, eivätkä vanhemmat huomanneet mitään. Tuntuikin, että kirjan sanoma kauttaaltaan oli lähimmäisistä välittäminen, niin lapsista ja aikuisista kuin enkeleistäkin.

Liekö Marikki-lukukokemuksen läheisyyttä, mutta etenkin kirjan "realistisista" osista minulle tulivat mieleen Astrid Lindgrenin kirjat. Se kertoo, että nuori Siiri Enoranta (s. 1987) on lahjakas kirjailija. Lindgrenin kirjojen taikahan on siinä, että lapsista niissä on ihmeellistä satua ja seikkailua, aikuiset löytävät niistä kantaaottavuutta, usein juuri kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, ystävyyden ja välittämisen puolesta.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen. Kustannusliike Robustus, 2010.

P.S. Katso, miten kirjailija itse esittelee tämän teoksen nettisivuillaan.

torstai 18. marraskuuta 2010

M niin kuin Mukka – ja lukemisesta ja bloggaamisesta


Mari A:n blogissa tuli hiljattain keskustelua siitä, että me kirjabloggarit luemme usein uutuuksia ja sitten kirjoitamme samoista kirjoista. Tavallaan se on hauskaa, sillä siten saa tietää, mistä "kaikki" puhuvat. On myös kiva löytää blogeja, joissa on tuttuja kirjoja, eli bloggarilla on samanlainen kirjamaku kuin itsellä. Huono puoli siinä on se, että kuudes arvio samasta kirjasta ei enää yleensä kovin innosta, vaikka kirja olisi ollut kuinka mieleinen. Ja jos et ole itse kuuden ekan bloggaajan joukossa, voi olla vaikea enää itse kirjoittaa kirjasta!

Minäkin luen aika paljon uutuuksia, mutta en koskaan haluaisi keskittyä vain niihin. Aina aika ajoin on palattava vanhoihin suosikkeihin ja suomalaisiin ja ulkomaisiin klassikkoihin. Olen pyrkinyt valitsemaan aakkoshaasteenkin kirjat ja kirjailijat niin, että ne olisivat joko minulle tärkeitä tai yleisesti tunnettuja, eikä mitä tahansa tuntemattomia uutuuskirjaimia, umpimähkää kirjapinosta siepattuja. Pyrin valitsemaan aakkoskirjoiksi ensi sijassa oman hyllyn kirjoja.

M-kirjain meni Timo K. Mukalle ja novellikokoelmalle Koiran kuolema – tai oikeastaan toistaiseksi vain tuolle nimikkonovellille. Mukkaakaan ei ole sellaista, että lukisin häntä jatkuvasti, mutta jotain kiehtovaa tuon arktisen hysterian ja seksuaalimystiikan kuvaajan teoksissa on. Olen lukenut Maa on syntisen laulun Rukan maisemissa ja unohtanut kaiken muun ympärilläni. Kummallinen, rujo rakkaustarina Kyyhky ja unikko taitaa olla kuitenkin suosikkini (aina silloin harvoin, kun kuulen, että jonkun nimi on Darja, hätkähdän: johtuuko se Mukasta?).

Koiran kuolema oli sikäli erilaista Mukkaa, että tässä ei kuvata erityisempää hulluutta tai muutakaan kummallista, vaan kyseessä oli päinvastoin elävä, koskettava ja kuolemateemasta huolimatta aika arkinenkin kuvaus sairaan Turre-koiran ja pienen Tuomas-pojan parista päivästä. Koira on niin sairas, että jaksaa vain maata hiljaa pihalla likaisella olkipieluksella, ruokaakaan ei maita. Tuomas odottaa isää pelastajaksi, mutta koira ehtii menehtyä ennen isän tuloa ja sitten isäkin kuolee. Vietetään kahdet hautajaiset. Turren hautajaisissa isommat pojat eivät päästä Tuomasta papiksi, vaikka hän sanoo, että Turre oli hänen vahtinsa.

Ei siis mitään ihmeellistä, mutta ehkä siksi niin aitoa ja koskettavaa – ja surullista. Ihan haistoin nenässäni likaisten olkien ja sairaan koiran hajun, näin pihalla pomppivan harakan ja tunsin pienen pojan murheen: hienoa pienten asioiden huomioimista ja ihmisen ymmärtämistä.

Novellikokoelman muut tekstit eivät ilmeisesti ole näin pienimuotoisia eivätkä kesyjä, vaan niissä näkyy enemmän se Mukan tunnetumpi villi puoli. Löysin kuitenkin arvion, jossa sanottiin, että tämä novellikokoelma on kieleltään puhtainta ja juuri ihmiskuvaukseltaan tarkinta Mukkaa.  Jatkan siis lukemista.

Kannattaa tutustua myös Mukasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Opin sieltä, että Mukalla on nykyisin kirjailijanimikkoseura, viime kesänä perustettu. Hienoa! Ja niin Mukasta kiinnostuneille kuin ylipäätään hyvien elämäkertojen ystäville voin suositella Erno Paasilinnan Mukka-elämäkertaa. Entä onko kukaan tutustunut uutuuteen, kokoelmateokseen Näin hetki sitten ketun? (Pääsinpä takaisin uutuuskirja-aiheeseen.)

Timo K. Mukka: Koiran kuolema. Gummerus, 2004 (samassa kirjassa myös teokset Punaista ja Ja kesän heinä kuolee). Koiran kuolema ilmestyi  alunperin v.  1967.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Finlandia-listalta puuttuneita

Toisin kuin muut kirjabloggarit, minä en julkaissut "Kommenttini Finlandia-ehdokaskirjoista ja palkinnonmyöntämissäännöistä" -kirjoitusta viime viikolla. Julkistuksen aikaan olin proosallisesti viettämässä vapaapäivää lattioita kuuraten, ja sitten kaikki olikin jo sanottu. Taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun luen ehdokaslistan toisten blogeista enkä katso miltään uutissivustolta.

No mutta. Minuakin jäi kaivelemaan hieman se, ettei ehdokkaiden joukossa ollut suosikkiani Märta Tikkasta, joka olisi ansainnut vähintäänkin ehdokkuuden hienosta teoksestaan Emma ja Uno sekä ylipäätään pitkään jatkuneesta, tärkeästä kirjoitustyöstään. Myös Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta olisi saanut olla listoilla, sillä se on todella laadukas kirja, ei ollenkaan tyypillinen suomalainen romaani (en tarkoita, etteikö suomalainen romaani voisi olla laadukas, mutta Hirvosen teos ei tunnu lukiessa suomalaiselta ja se on kotimaiselle kirjalle poikkeuksellista). Olen ymmärtänyt myös, että Pasi Ilmari Jääskeläinen sai ensimmäisen romaaninsa, Lumikko ja yhdeksän muuta, jälkeen paljon kommentteja, että Lumikon olisi tuolloin kuulunut Finlandia-ehdokkaana. Jääskeläisen uusinta en ole lukenut, mutta paljon kehuja sekin on kerännyt.

Näitä kaikkia mietiskelin, kun luin äsken palkintolautakuntaan kuuluneen Kirsi Pihan listan, mitkä kirjat hänen mielestään onnistuivat tänä vuonna, siis ehdokkaiden lisäksi. Kaikki minun mainitsemani ovat mukana, lisäksi on monia muita. Jäikö sinun mielestäsi joku tärkeä kirja huomiotta?



P.S. En ole muuten lukenut tämän vuoden ehdokkaista ensimmäistäkään. Onneksi kaikki niistä vaikuttavat kiinnostavilta – sikäli onneksi, että lukupiirimme lukee aina Finlandia-voittajan. Viime vuonna kauhistuin ensin pakollista Uunin lukemista, mutta pidin kirjasta kuitenkin. Onneksi on Finlandia, niin se tuli luettua, Antti Hyry on yleissivistystä.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Deepak Chopra: Buddha

Vaikka ilkeily olikin virkistävää, siirrytään nyt hetkeksi säyseämpien juttujen pariin. Ei enää Helsingin yliopiston salarakkaita, vaan Buddhan fiktiivinen elämäkerta. Rohkenen kirjoittaa tästä teoksesta, vaikka en ole vielä aivan lopussa. Sen verran olen kuitenkin jo lukenut, että voin kehua kirjaa sadunomaisen kiehtovaksi – ja tietenkin yleissivistäväksi, opettavaiseksikin.

Teos alkaa Buddhan syntymän hetkeltä ja seuraa vauvan, jolla jo pienenä tuntuu olevan ihmeellinen ymmärtämisen kyky, vaiheita viisaaksi lapseksi ja lopulta Buddhaksi, jonka me tunnemme - tai josta me tavalliset suomalaisetkin ainakin olemme kuulleet. Kirja on täynnä sotaa, rauhaa, rakkautta, vihaa, intohimoa.

Kirjan kirjoittaja Deepak Chopra on ilmeisen kuuluisa henkilö, vaikka minä en hänestä tiennytkään. Intialaissyntyisen kirjailijan, lääkäri ja henkisen opettajan kerrotaan kirjoittaneen yli 50 kirjaa ja Time on valinnut hänet vuosisadan sadan sankarin ja ikonin listalle. Chopra kertoo esipuheessaan halunneensa kertoa Buddhan ihmeellisestä ja jumalallisia tekoja ja tapahtumia täynnä olevasta elämästä, mutta sitä korostaen, että Buddha itse ei maininnut ihmeitä tai jumalia itsestään puhuessaan. "Häntä ei kiinnostanut tulla kunnioitetuksi henkilöhahmona; yhdessäkään hänen monista saarnoistaan hän ei mainitse perhettään eikä juuri mitään henkilökohtaista tietoa itsestään. Toisin kuin Jeesus Kristus Uudessa Testamentissa, hän ei kerta kaikkiaan nähnyt itseään jumalallisena", Chopra kirjoittaa.

On hyvä idea kirjoittaa fiktiivinen elämäkerta - kirjan etuliepeessä käytetään ilmausta mukaelma - hahmosta, josta kuitenkaan ei saisi täsmällistä faktaelämäkertaa. En tiedä muista, mutta minulle fiktiiviset tarinat ja jopa niiden nippelitiedot jäävät usein paremmin mieleenkin kuin tosiasioihin perustuvat "asialliset" elämäkerrat ja muut tietokirjat. Ja ainakin niitä on hauskempi lukea!

Tätä kirjaa on ainakin hauska lukea, sillä sitä voi lähestyä joko tietokirjana tai romaanina. Itse olen lukenut sitä romaanina, koska minut lumosi heti kertomuksen alku. Tällaista taianomaisuutta tarvitaan syksyn pimeinä iltoina:

Samaan aikaan Suddhodanan kuningatarta kannettiin kantotuolissa metsän syvyyksien halki. Hän oli kymmenennellä kuulla raskaana, mikä oli astrologien mukaan merkki siitä, että lapsesta tulisi poikkeuksellinen. Mutta kuningatar Mayan mielestä ainoa poikkeuksellinen asia oli häntä ympäröivä levottomuus. - - Todellisuudessa hän oli pelokas, herkkä nuori nainen, joka juuri ja juuri välttyi eksymästä erämaahan. Ja pyhä puu? Maya takertui suuren salpuun runkoon, koska se oli metsäaukion lähin ja hänelle tutuin puu. -- Hovinaiset muodostivat tiiviin ringin hänen ympärilleen. Hän jaksoi pinnistellä, ja yön ollessa syvimmillään hän synnytti miehelleen pojan, kuninkaan jota niin palavasti oli toivottu. (s. 11, 13)

Deepak Chopra: Buddha, kertomus valaistumisesta (Buddha: A Story of Enlightment). Sammakko, 2010. Suom. Tiina Siidorov.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Matti Larjavaara: Ketunmorsian


Taannoisessa kirjabloggaritapaamisessa oli puhetta, että huonoista kirjoista ei yleensä tee mieli kirjoittaa, ei ainakaan kotimaisista. Niistä ei ole juurikaan sanottavaa eikä suomalaisia kirjailijoita ole kiva haukkua.

Minun on kuitenkin pakko avautua (ja pitkästi!) Matti Larjavaaran tämänsyksyisestä uutuudesta Ketunmorsian. Se oli kirja, jota luin myötähäpeän hiki otsalla ja kiusaantuneisuudesta kiemurrellen. Teki mieli kirkua, että tämä ei voi olla totta. Minun on pakko tehdä myös hieman juonipaljastuksia, että kirjan kökköys paljastuisi.

En tiedä, onko Larjavaara tarkoittanut kirjansa parodiaksi esim. Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisille romaaneille. Melkein toivon, että hän ei ole kirjoittanut aivan tosissaan tätä "kujeilevaa rakkaustarinaa, sukellusta kirjallisuudentutkimuksen kiehtovaan maailmaan ja kirjallisen luomisen ihmeeseen" (lainaus takakannesta). En ymmärrä, miten aikuinen mies kirjoittaisi tällaista ja miksi tällä on niin pitkät lainausjonot kirjastossa.

Kirja kertoo viisikymppisestä kirjallisuudenprofessorimiehestä ja puolta nuoremmasta opiskelijaneidosta. Opettaja ja oppilas alkavat kehitellä yhteistä rakkausromaania ja "leikkivät" rakkautta. Yllättäen he rakastuvat oikeasti ja vaikka nuori siveä neitokainen kuinka pistää hanttiin, hän alkaakin odottaa kaksosia. Ensimmäisen vihan jälkeen professorin molemmat ex-vaimot tukevat ihanasti nuorikkoa, vaikka kumpikin lemmiskelee tahollaan professorin kanssa. Professori ja exät saavat yhteisen sukupuolitaudinkin, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka uusin vaimoke saa tietää kaiken miehensä sekavista suhteista, hän antaa anteeksi. Ja mikä parasta, tuo lemmekäs häntäheikki, professori Kimmo Yövaara (huom. sukunimi) menee itseensä, katuu ja ymmärtää, eheytyy ja parantuu. Lopuksi nuorikko uumoilee jälleen olevansa siunatussa tilassa, eihän proffalla vasta ollutkaan kuin viisi lasta kolmen naisen kanssa.

Aaargh! Jospa tuossa olisi vielä ollut kaikki, niin kirja olisi ehkä mennyt kehnosta vanhemman miehen fantasiarakkauskertomuksesta. Mutta ei, tekstin sekaan oli tungettu kieli- ja kirjallisuustieteellistä terminologiaa ja paljon tietoa Maria Jotunista ja etenkin Aino Kallaksesta! Kallas-parka. Eikö hienoista kirjailijoista voisi kirjoittaa vakavammissa romaaneissa, miksi heidän avullaan pitää yrittää tehdä tavisromaanista hienompi ja sivistyneempi? Ja Kallaksen ja Eino Leinon suhde – mikä vimma kirjailijoilla on tehdä siitä vertauskuvallinen rakkaussuhde? Olen ennenkin törmännyt kirjoihin, joissa kirjan hahmot keskustelevat Ainosta ja Einosta kuin tuttavista ikään. Tosielämässä en ole tällaista havainnut, vaikka olen kuinka humanistisessa tiedekunnassa haahuillut.

Kun nyt haukkumaan päästiin, niin moititaan vielä kielenkäyttöäkin. Välillä siis dialogia käytiin akateemisen tieteellisesti, mutta useimmiten kuin teinit. Esimerkkinä olkoon kirjan etukanteen nostettu sitaatti: Mä oon ajatellu kirjoittaa kirjan, älä nyt pelästy, tavallaan susta... ja musta. Se nostatti karvani pystyyn, kun näin kirjan kannen ensikertaa, ja pystyssä ne pysyivät koko lukemisen ajan. Luin tämän kuitenkin, koska kirjan kirjoittaja on ystäväni opettaja. Jos olisin tuo ystäväni, joutuisin ehkä vaihtamaan tiedekuntaa.

Matti Larjavaara: Ketunmorsian. Gummerus, 2010.

P.S. Kustantajan kirjaesittely.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Mitä isänpäiväksi?

Vakaa tarkoitukseni oli kirjoittaa isänpäiväkirjojen vinkkilista. En kirjoita, isänpäivä on jo ylihuomenna, kuka tässä enää kauppaan ehtii.

Siispä kysynkin: annatko isälle kirjalahjan ja jos, niin minkä? Kerätään ideoita yhteen, niitähän voi hyödyntää sitten joulunakin...

Minä annan kuuskymppiselle, mökkeilystä, luonnosta ja tietokirjoista pitävälle isälleni Helsingin Sanomien kiehtovan, upeita kuvia sisältävän kirjan Juha-karhun kaksi kesää. Ketään ei varmaan yllätä tieto, että annan usein ihmisille kirjalahjoja ja toivon niitä itsekin. Tieto- ja fiiliskirjat ovat kuitenkin usein romaania turvallisempi lahjavaihtoehto.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

L niin kuin Lindgren

Kukapa ei tuntisi Astrid Lindgrenin klassikkoja? Päätin valita aakkoshaasteen L-kirjaimeksi Lindgrenin, koska olen lukenut useita hänen teoksiaan uudestaan aikuisena – paitsi Marikin, joten luin sen nyt.

Marikki ja Kesäkummun Tuikku ei kyllä tehnyt aikuiseen yhtä suurta vaikutusta kuin Ronja Ryövärintytär, joka on mielestäni ihastuttava ystävyyden ja luonnon kuvaus, ja Veljeni Leijonamieli, joka on hieman arveluttava. Minua kiinnosti Marikissa ennen kaikkea se, että se oli niin tuttu. Kaikki kuvatkin olivat säilyneet jossain perimmäisessä mielensopukassani, sillä heti kun näin sisäsivulla tämän logon, koin ahaa-elämyksen ja muistin kaikki kirjan kuvat ja tarinat. Alkoi ihan hymyilyttää.

Ja vaikka en niin supervaikuttunut lukuelämyksestä ollutkaan, oli Marikin maailmaan erittäin sympaattista palata. Tosiaan, heti kirjan alussa sannikas (sandaali) saa kyytiä vappuhumussa ja myöhemmin kiipeillään kilpaa koulun katolla! Hauskoja tarinoita.



Nyt löysin kirjoista myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. En muistanut enää, että Marikin isä oli toimittaja ja hän kertoili näkemyksiään tyttärilleenkin. Lapsena en osannut nähdä erityisemmin sanomaa siinäkään, että kiusankappale-Miian perhe oli niin köyhä, että lapsilla oli täitä. Eikä naapurintätikään ihan hyväosainen ollut, kun joutui myymään ruumiinsa lääkärille – jolta Marikki sen sitten lunasti takaisin, siinäkin tarina välittämisestä ja oikeudentunnosta.   

Nyt kirjahyllyssäni ei taida olla enää yhtään vanhaa lastenkirjaa, jonka ainakaan lähiaikoina haluaisin lukea. Klassikkosadut kyllä kiinnostaisivat. Veikkaan, että niissäkin kävisi samoin kuin monien muidenkin lapsuuden aarteiden kohdalla: taika ja lukemisen ilo olisivat jäljellä, mutta ne olisivat muuttaneet muotoaan.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Huomenna puhutaan Lessingistä!

Ristiinmainostusta: muistattehan Lukupiiri-blogin ja huomisen Lessing-keskustelun! Vielä on (ainakin minulla...) yö aikaa lukea Kultainen muistikirja.

Lukeminen lukuina


Humanistikin innostuu tilastoista, kunhan ne käsittelevät kiinnostavia asioita, kuten kirjojen lukemista ja ostamista.

Luin jokin aika sitten englantilaisen sähkökirjafirman Elonexin tiedotteen siitä, paljonko suomalaiset käyttävät rahaa lukemiseen (asiaa oli tutkittu nettikyselyllä). Eivät juuri käytä. Ainakin minun mielestäni kuulosti melko vaatimattomalta, että 65 % kyselyyn vastanneista vajaasta 900 henkilöstä käytti kirjojen lukemiseen alle 10 euroa kuukaudessa.  Lähes puolet vastaajista kertoi lukevansa päivittäin tai ainakin viikoittain, kuukausittain luki kolmannes vastaajista. Myös lukemisen määrä kuulosti mielestäni melko vähäiseltä. Yli puolet kertoi lukevansa kerrallaan 30–60 minuuttia. Lukutoukkana, joka lukee viikoittain keskimäärin kaksi tai kolme kirjaa ja lukuajat vaihtelevat muutamasta minuutista moneen peräkkäiseen tuntiin, tämäkin kuulosti vähäitä tai ainakin kovin tasaiselta lukemiselta.

Eniten ihmettelin tuota rahankäyttöä. Ostan itse arvioni mukaan joitakin kymmeniä kirjoja vuodessa, joten kymppi kuussa ei riitä. Joinakin vuosina  olen ostanut vielä enemmän, mutta lähinnä edullisesti antikoista, ja nykyisin yritän olla haalimatta kirjoja aivan yltiöpäisesti. Aina,  esim. opiskeluaikoina, en ole ostanut näin paljon. Onneksi meillä onkin niin hieno kirjastolaitos, niin lukemisesta ei tarvitse maksaa eikä kirjoja ole pakko omistaa!

En ollut ennen tuota tiedotetta ajatellut, että lukemista voisi pitää kalliina harrastuksena, mutta kyllä se minullakin sitä olisi, jos ostaisin kaikin lukemani. Ja jos seuraisin tarkasti kulutustottumuksiani, luulen, että yksi suurimmista vapaa-ajan menoeristäni on lukeminen. Mutta pitäähän etenkin kotimaisia kirjailijoita tukea!

Sain jokin aika sitten lainaksi myös Kai Ekholmin ja Yrjö Revon tämänsyksyisen tietokirjan Kirja tienhaarassa – vuonna 2020 (Gaudeamus, 2010). Teos vaikutti niin monipuoliselta, että aion hankkia sen vielä kotikirjastoonkin (lisää rahanmenoa tiedossa). Siinäkin oli kiinnostavia lukemislukuja. Esimerkiksi kerrottiin, että Suomen kirjamarkkinoita pitävät pystyssä 650 000 lukijaa, joista kukin ostaa yli 10 kirjaa vuodessa ja 54 % kaikista kirjoista.

Näistä ihmisistä kerrottiin mm. seuraavaa (mts. s. 50):

* 400 000 on naisia.
* 400 000 on 30–59-vuotiaita.
* 350 000:lla on kotona yli 400 kirjaa.
* 500 000 käyttää päivittäin internetiä.
* 440 000 lainaa kirjoja yleisestä kirjastosta.

Taidan olla aika keskivertainen lukija, sillä sovin kaikkiin noihin kriteereihin, samoin kuin moniin muihin ko. kirjan lukijatietoihin. Tutkisipa joku vielä kirjabloggareita omana lajinaan. Voisi tulla hurjia tilastoja: omistaa keskimäärin 1200 kirjaa, lukee yhdeksää kirjaa kerralla, käyttää valveillaoloajastaan 99 % kirjojen ja niistä kirjoittamiseen ajatteluun, on riippuvainen lajitovereistaan...     

perjantai 5. marraskuuta 2010

Kurkistus kirjailijan työhön


Niinpä jäivät sitten kirja-arviot yhtä lukuun ottamatta väliin tältä viikolta, sillä tuskin ehdin niitä viikonloppunakaan tekemään.

Tahdon kuitenkin nostaa esiin erään teoksen, jonka lainasin eilen viimeaikaisista nettikeskusteluista innostuneena. Monessa blogissa on nimittäin puhuttu kirjoittamisesta ja kirjailijan työstä. On ollut juttua kirjoitusoppaista ja esimerkiksi Tomomin raportti dekkarikirjailijoiden luennolta tuntui kiinnostavan monia.

Kehotankin tutustumaan kirjailija Kari Levolan toimittamaan teokseen Kirjailijan työmaat (Tammi, 2007). Siinä kuusitoista tunnettua kirjailijaa kertoo, miten heistä tuli kirjoittajia ja miten he ovat pystyneet jatkamaan uraansa. Kirjassa on paljon tietoa juuri työtavoista: yksi istuu aamusta iltaan kurinalaisesti koneensa ääressä, toinen taas asennoituu kirjoittamiseen vapaammin. Luin kirjan sen ilmestyttyä muutama vuosi sitten ja muistan, että minusta oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan kirjailijoiden työhuoneisiin ja kuulla heidän ajatuksiaan kirjoittajan ammatin eri puolista. Nyt kuin kirjailijuudesta on ilmestynyt fiktiivisiä tarinoita esimerkiksi Kreetta Onkelilta ja Juha Itkoselta ja joissain arvioissa on hieman moitittu näitä "kirjailijakirjoja" valittamisesta ja itsesäälistäkin, on mielestäni kiinnostavaa lukea, millaista se kirjailijaelämä sitten oikeasti on.

Aion lukea Levolan kirjan lähiaikoina ainakin osittain uudestaan ja luultavasti palata siihen blogissakin. Kiinnostaisi myös tutustua Elina Jokisen kirjailijoiden apurahoista kertovaan teokseen Vallan kirjailijat, jota Salla on esitellyt ansiokkaasti.

Tietenkin kirjailijan työstä voi kysellä myös kirjailijoilta itseltään. Listasin vähän aikaa sitten blogiini kirjailijoiden blogeja. Vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että kirja kirjana, on silti kiehtovaa tietää, millainen ihminen kirjan takaa löytyy ja miten kirja on syntynyt.

***
Kirjailijan työmaat kustantajan esittelyssä.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Seija Vilén: Mangopuun alla

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa. Monet ovat jo siitä jo kirjoittaneet ja lisäksi olen tavannut kirjailijan. Aloin lukea Mangopuuta heti tuon tapaamisen jälkeen ja minun oli etenkin alussa vaikea pitää kirja ja kirjailija erillään. Ja kaikkihan tietävät, mikä ylitulkinnan vaara lukiessa vaanii, jos tulkitsee teosta sen kirjoittajaa ajatellen.

Tämä on kuitenkin niin hyvä, taitava ja tärkeä kirja, että siitä on pakko kirjoittaa! Ensinnä: älkää luulko, että tämä on entisen uskovaisen terapeuttinen tilitys, sillä tämä ei ole tilitys- eikä paljastuskirja, vaikka kertookin 17 vuodesta Hare Krishna -yhteisön jäsenenä ja siitä, miltä tuntuu erota yhteisöstä. Tämä on paljon enemmän: ei vain elämäkerta, vaan hyvin valmis ja kaunokirjallinen teos mm. aikuiseksi kasvamisesta, itsensä etsimisestä, naiseudesta ja ystävyydestä. Ja perheväkivallasta ja siitä selviämisestä, mutta ei ollenkaan niin selkeäsanaisesti tai missään tapauksessa mässäilevästi kuin "omaelämäkerrallinen selviytymistarina" taas antaisi aiheen olettaa. Kirja vie Suomen lisäksi Intiaan, Tanskaan ja Kanadaan, sekin oli mielenkiintoista.

Parasta oli kuitenkin kerronta. Seija Vilénin teksti on kuin runoa, jossa yksi runo saattaa kertoa monia runoja - teos on siis monitasoinen ja siinä on paljon pieniä kertomuksia. Erityisesti minua yllätti kirjan huumori, sitä en osannut ennakkotietojeni mukaan ollenkaan odottaa. Mutta katsokaa tekstinäyte nro 2, mm. tuollaisia hauskoja vertauskuvia on kirjassa tuon tuosta.

Iloitsin kirjassa myös siitä, ettei minäkertoja syyttele itseään eikä muita, vaikka rankan matkan tekeekin. Siitä tulee lukijallekin levollinen olo: vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, minäkertoja selviää, ja vielä ehjänä, aikuisena ja onnellisena. Seija Vilén totesi itse blogissaan, että hän ajattelee nyt menneisyttään lempeän ironisesti: Tällaista tuli nähtyä ja tehtyä, mutta minkäs voit.

Neuvon muutenkin tutustumaan Viléniin ja Mangopuuhun Seijan blogissa. Ja lukekaa Kirjapedon arvio tästä kirjasta. Se kuvaa täysin minunkin lukukokemustani, en vain itse osannut kaikelta hämmästykseltäni sitä pukea noin hyvin sanoiksi. Kustantaja taas esittelee Mangopuun alla -teosta näin.

Tekstinäytteet. Uskonnosta s. 56:
Opinkappaleiden ulkopuolella uskonto oli suloista riippulentoa ja rakastetun humalaa. Se oli keikkuva maailma täynnä yksityisiä salaisuuksia, fantasioita ja haaveita letittää jumalan tukka kahdeksalle pikku palmikolle. Antaa hiusten valua sormien välitse, sitoa ne ne samettikukista punotulla nauhalla, hengittää myskin ja kamferin tuoksua.

Selibaatista, s. 78:
Selibaattipylväästä tuli tolppa kadunkulmaan. Siihen minut sidottiin siksi aikaa, kun isäntäni kävi pankissa laskemassa kolikoita, räknäämässä vekseleitä tai huvikseen siirtelemässä rahoja tililtä toiselle. Minä haukahtelin hänen peräänsä ja heilutin häntää ihmisille, jotka pysähtyivät rapsuttamaan korvantaustaani. Mietin pankin sisään kadonnutta omistajaani ja sitä, millaisen herkkupalan hän heittäisi minulle palattuaan. Unohdin hänet vain silloin kun ohitseni kulki toinen koira. Jos se oli pieni ja terävähampainen, murisin niskakarvat pörhöllä. Mutta lempeitä spanieleita lähestyin nuuhkien ja kiehnäten. Heittäydyin selälleni, pitkin pituuttani, tassut taivasta kohti.

Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain, 2010. 2. painos.

Käännöskirjallisuuden verkkolehti




Pitää laittaa heti vinkki eteenpäin: löysin juuri netistä Maailmankirjat, käännöskirjallisuuteen keskittyvän verkkolehden. Vaikuttaa kiinnostavalta, käykää kurkkaamassa!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kirjamessujen satoa


Kirjamessuviikonlopun jälkeen lukutoukka on väsynyt mutta onnellinen. Kävin tänä vuonna messuilla kahtena päivänä. Joskus vielä ostan monen päivän messulipun ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa  kaikki kiinnostavat esitykset...

Tällä kertaa varsinainen messualueella kiertely meni vain kirjojen hypistelyksi; kirjailijahaastatteluihin perehdyin vain sen verran, mitä satuin messuosastoilla kulkiessani kuulemaan. Ainakin Riikka Pulkkisen nimmari näytti olevan haluttua kamaa, mikä ei tietenkään hämmästyttänyt.

Päätin etukäteen, etten osta messuilta mitään vain siksi, että halvalla saa. Olen mestari sortumaan 3 pokkaria kympillä -tarjouksiin, vaikka kirjoista kaksikin olisi sellaisia, joita en tule välttämättä lukemaan. Enkä usein luekaan. Nyt siis päätin, että ostaa saa, kunhan ostaa järkevää. Mukaan ei tarttunut yhtään romaania, mutta näin monta kirjaa silti kiikutin kotiin:



Vantaan antikvariaatin osastolta sain käytännössä ilmaiseksi BTJ:n klassikkosarjan julkaisut Guy de Maupassant'n esseitä ja Émile Zolan kirjoituksia.  Tietoteos Verkottunut ihmiskunta  taas on ollut ostoslistalla jo kauan: sain sen taannoin lukuvinkiksi, kun kysyin historiantutkijalta, mikä olisi hyvä yleisteos ihmiselle, joka haluaisi kerrata historiantietojaan. Nyt tuo kertaaminen on ainakin teoriassa mahdollista... Jouni Kuurnen uusi kirja Unelmien koti taas kertoo Suomen kansallismuseossa näytteillä olevista nukkekodeista. Teos oli pakko hankkia, koska ko. nukkekodit ovat syypäitä siihen, että itse väkersin yhtäkkiä aikuisena nukkekodin.

Kirjapinon alimmat kirjat menevät lahjoiksi, vaikka pitäisin ne mielelläni itsekin. Lastenkirja Miki on ehkä maailman kaunein! Helsingin Sanomien julkaisema Juha-karhun kaksi kesää taas sopii erinomaisesti isälleni, joka lähtee juuri isänpäivän aikoihin lomailemaan Kuusamoon karhujen maille. Kirjassa on huikeita luontokuvia.

Viikonlopun parasta antia oli kuitenkin Avaimen järjestämä kirjabloggaritapaaminen, jota lähes kaikki muut osallistujat, kuten Jori, Rooibos, Marjis ja Tomomi,  ovatkin jo ehtineet blogeissaan kehua. Oli todella mielenkiintoista ja hauskaa tavata bloggarikollegoja ja löytää sitä kautta pari uutta seurattavaa blogiakin. Harmitti vain, että kaksi tuntia meni niin nopsaan eikä monenkaan kanssa ehtinyt vaihtaa yhtään kahdenkeskistä sanaa. Onneksi innostus vaikutti niin suurelta, että emmeköhän kokoonnu uudestaankin!

Suurkiitokset minunkin puolestani toisille bloggareille sekä tietenkin Avaimelle bloggaritapaamisen järjestämistä. Kiitos myös Elina Hirvoselle ja Anu Silfverbergille, jotka kertoivat tilaisuudessa kirjailijaelämästä sekä uudesta teoksestaan Sata sivua.