perjantai 31. joulukuuta 2010

Hyvää uutta kirjavuotta!

Onnellista uutta vuotta 2011!

Itselleni toivottelen haasteellista uutta kirjavuotta. Kuten taisin jo vuosi sitten kirjoitella blogissa, en tee yleensä uutena vuotena lupauksia, mutta lukemisasioiden suhteen minulla on kuitenkin pari suunnitelmaa, ja olen luvannut itselleni, että toteutan ne.

Ensinnäkin jatkan aakkoshaastetta. Se alkoi vuosi sitten ja on edennyt hitaasti mutta vakaasti. Olen nyt kirjaimessa N. N on jo luettu, mutta se ei ole päätynyt blogiin asti, päätyy sitten tammikuussa... Aion jatkaa aakkostamista ensi vuonnakin, ja kun kierros on tehty, aloitan varmaan taas alusta. Aakkoslukeminen on ollut hyvä tapa löytää omasta kirjahyllystä sinne unohtuneita aarteita - tai jos ei nyt aarteitakaan, niin ainakin unohtuneita teoksia.

Blogissa tuli taannoin puhetta myös Finlandia-teosten lukemisesta. Siihen en ala, että lukisin kaikki  Finlandia-ehdokkaina kautta aikojen olleet teokset, mutta olen päättänyt lukea Finlandia-voittajat. Tervetuloa mukaan lukemaan! En aio ottaa paineita tämänkään lukuhaasteen aikataulusta. Lista Finlandia-voittajista löytyy Akateemisen kirjakaupan sivuilta.

Ja köh, yksi lukuhaaste, josta en ainakaan ota paineita, on James Joycen Odysseus. Sellainenkin lukuhaaste tai ainakin yhteislukuprojekti tuli vuosi sitten keksittyä... Mutta myönnettävä on, että kirja on ja pysyy kesken. Vaan enpä ole huomannut, että kukaan muukaan silloin luku-urakkaan ryhtynyt olisi ilmoittanut suorittaneensa ko. opuksen!

Toivon kaikille lukutoukille hyvää kirjavuotta 2011. Toivottavasti löydätte paljon kirjoja, joita lukee nauttien, ei suorittaen!

torstai 30. joulukuuta 2010

Melania G. Mazzucco: Täydellinen päivä


Loppuvuoden tehokkain kirjaelämys oli italialaisen Melania G. Mazzuccon teos Täydellinen päivä.

Kyseessä on yhden päivän romaani ja juuri sellainen kirja, jota voitaisiin luonnehtia, että "lopulta tarinasta kasvaa trillerimäinen draama", tuon tyyppisiähän tekstejä usein näkee kirjojen takakansissa. Tähän se todella sopisi, sillä tämä kirja oli aluksi kiinnostava "vain" nykyitalialaisen elämänmuodon ja hajonneen perheen kuvauksena – mutta siitä kasvoi jännittävä, tiheätunnelmainen, raivostuttava ja ahdistava, julma ja silti kiinnostava draama. Heti alussakin oli kyllä selvää, ettei kyseessä ole helppo kirja: perheväkivallan uhka oli koko kirjan ajan läsnä. Silti kirjan loppu pääsi yllättämään ja järkyttämään kauhealla tavalla: miksi näin tapahtui, entä mitä sitten kävi?

Kirjan keskiössä on kaksi italialaista perhettä, "tavalliset" Buonocoret sekä "ylhäiset" Fioravantit. Perheiden tarinat liippaavat toisiaan, mutta päähuomio on Buonocoreissa, eronneissa keskiluokkaisissa Emmassa ja Antoniossa sekä heidän kahdessa kouluikäisessä lapsessaan.

Emman ja Antonion tarina on se tavallinen ja aivan liian usein kuultu ja lööpeistä luettu: Vaikka Antonio osoitti jo nuorena mustasukkaisuuden ja ailahtelevaisuuden merkkejä, nuoret menivät naimisiin ja perustivat perheen. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta eihän onni kestä, jos ollaan liian nuoria, luovutaan omista haaveista ja ollaan sairaan omistushaluisia. Tulee ero, tulee vainoamista ja uhkailua, tulee kauhea loppu.

En oikeastaan halua kertoa juonesta enempää, mutta esim. Kiiltomadon kirja-arviossa on tarkkojakin tietoja tästä teoksesta. Mielestäni kirjan ansio ei ollut niinkään erikoisessa tarinassa, vaan pikemminkin kerrontatavassa: tapahtumat etenivät pala kerrallaan ja kohtauksesta toiseen, hyvin elokuvamaisesti. Kirjassa oli monta merkittävää, mieleen jäävää hahmoa ja kohtausta. Minua kiinnosti myös se, miten kurjasti Buonocorejen asiat olivat sekä ihmissuhteiden kannalta että sosioekonomisesti: ainakin minun kaukaisesta perspektiivistäni kertomuksen rujoutta tuntui alleviivaavan se, että kaikki tapahtui Roomassa, ikuisessa kauniissa kaupungissa, ja maassa, joka tunnetaan tiiviistä perhe- ja sukuyhteisöistä. Mutta Roomassakin on rumia lähiöitä, onnettomia ja vihamielisiä perheitä, roskaruokaa ja monenlaista kurjaa ja rumaa.

Tämä voi kuulostaa siltä, että koko kirja on kurja ja ruma. Ei se minusta kuitenkaan ollut. Ensijärkytyksen jälkeen ajattelin, että onnettomista ihmissuhteista ja julmista kohtaloista kirjoitetaan ehkä siksi, että ne eivät vain korosta elämisen vaikeutta vaan myös muistuttavat, miten tärkeää on pitää kiinni unelmista ja huolehtia itsestään ja lähimmäisistään.

Jotenkaan minua ei yllätä, että Täydellinen päivä on juuri Avaimen kustannusohjelmassa. Kaikessa tehokkuudessaan ja osin tematiikassaankin tämä muistutti minua Lionel Shriverin Poikani Kevinistä, joka on myös Avaimen teoksia. Molemmat kirjat ovat kauheita – mutta niin kauheita, että ne on luettava. Molemmista on ilmeisesti myös tehty tai on tulossa elokuva. En tiedä, uskaltaisinko katsoa niitä.

Olen aiemmin kirjoittanut Melania G. Mazzuccon teoksesta Vita, elämäni. Sekin oli vaikuttava, mutta aivan erilainen kuin tämä Täydellinen päivä. Kolmas suomennettu Mazzuccon teos, Mestarin tunnustuksia, vaikuttaa aivan omalaatuiselta sekin. Kiehtovaa! Vaikka ennalta arvattavat luottokirjailijat ovat lukijalle tärkeitä, minussa herättää aina ihmetystä ja kunnioitusta, jos kirjailijalla on keskenään hyvin erilaisia teoksia.

Melania G. Mazzucco: Täydellinen päivä.  (Un giorno perfetto) Suom. Taru Nyström Abeille. Avain, 2008

Viihdyttävä käsityöhömpäke


Pyyntö Sitruuna kustannukselle: suomentakaa lisää Gil McNeiliä! Ystävä lainasi McNeilin teoksen Oman elämänsä puikoissa ja kirja täytti kaikki mukavan välipalaromaanin kriteerit.

Kirja muistutti aika pitkälti Pientä lankakauppaa niin aiheeltaan (joka on, yllätys yllätys lankakauppa) kuin päähenkilöiden ja tarinan puolestakin. Mutta siinä missä Lankakauppa oli selvästi amerikkalainen, makea ja ylitsevuotava ja ylilyövä, tämä brittiversio oli mukavasti kotikutoisempi, eurooppalaisempi. Ei sitäkään aivan uskottavaksi voinut sanoa, sillä tuskin Briteissäkään on tyypillistä, että vastikään leskeytynyt yksinhuoltajaäiti paitsi ryhtyy käsityökauppayrittäjäksi myös ystävystyy superjulkkis-elokuvatähden kanssa tai kuhertelee kansainvälisesti tunnetun valokuvaajan kainalossa Venetsiassa, jossa hänen vanhempansa ovat restauroimassa vanhaa palatsia.

Niin tai näin, olin valmis antamaan moiset höpsötykset anteeksi tälle kirjalle, koska en siltä suurta uskottavuutta odottanutkaan. Ja kaikessa viihderomaanimaisuudessaankin tässä kirjassa oli jotain sympaattista:  mielestäni päähenkilönaisen pieniä poikia ja mm. naapurin villiä koiraa oli kuvattu hauskasti, aidon oloisesti. Kirja antoi myös elävän kuvan (kuvitteellisesta) pienestä englantilaisesta rannikkokaupungista – kirja kävi nojatuolimatkailusta.

Teos sai myös neulomissormet syyhyämään, vaikkei kirjassa lopulta kauheasti niitä puikkoja heiluteltukaan. Suosittelen kirjaa siis muutaman tunnin Uppoudu kirjaan ja unohda kaikki muu -lukuvaihtoehdoksi ainakin käsitöiden ystäville. Tällaista helppoa ja huoletonta lukemista voisi suosia ainakin lomalla, ja varmaan suomentamattonakin, vaikka McGil-käännöksiä kaipailinkin. Kirja, joka ei vaadi liikaa lukijaltaan, sopii usein hyvin kieliharjoitteluun.

Gil McNeil: Oman elämänsä puikoissa (Divas don't knit). suom. Päivi Holmberg. Sitruuna kustannus, 2008.

Kustantajan kirjaesittely.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Nuorten poikien maailmasta



Nick Hornbyn uusi teos Skeittari epäilytti minua etukäteen: teinipojat eivät ole minulle kovinkaan läheinen ihmisryhmä, saati rullalautailijat. Halusin kuitenkin lukea Skeittarin (Wsoy, 2010) koska olen pitänyt aiemmista Hornbyn kirjoista. Ne ovat sujuvia, hauskoja, viihdyttäviä ja lisäksi sopivan skarppeja ja ironisia, etteivät mene aivan hömpötyksen puolelle. Hyviä välipalakirjoja ja monenlaisille lukijoille sopivia, lukiessa olo on vähän kuin katselisi mukavaa elokuvaa.

Skeittarissa oli samat ansiot kuin muissakin Hornbyissä, mutta aivan kauheasti skeittailevan teini-isän kommellukset eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kirja kertoo 32-vuotiaan yksinhuoltajaäidin 16-vuotiaasta pojasta, joka sattuu saattamaan tyttöystävänsä raskaaksi. Tyttöystävä on "paremmasta perheestä", mistä saadaan teiniraskausteeman lisäksi mukaan myös yhteiskuntaluokkapohdintaa. Periaatteessa kiinnostavaa, mutta ei mitään maata mullistavaa. Luultavasti olisin viihtynyt kirjan parissa paremmin, jos päähenkilö ei olisi ollut skeittari ja tilittänyt tuntojaan skeittari-idolinsa julisteelle. Tunnustan: olen liian täti täysin innostumaan tästä kirjasta. 

Innostuin teoksesta kuitenkin vähän, mutta oikeastaan vasta jälkikäteen, kun satuin lukemaan melkein heti perään toisen brittiteinipojasta kertovan teoksen; näitä kahta kirjaa oli kiinnostaa vertailla.

David Mitchellin Black Swan Green (Sammakko, 2008) upposi jo tätilukijaankin! Kyseessä on Skeittaria huomattavasti moniulotteisempi ja aikuisempi tarina 80-lukulaisesta teinipojasta Jasonista, hieman syrjäytyneestä änkyttäjästä. Pojan kautta käydään läpi monia asioita: niin yksilötason asioita ensisuudelmasta vanhempien avioeroon kuin laajemmin Falklandin sodan vaikutuksia teinin maailmankuvaan ja pojan kotikylän ihmisiin. Myös esim. ystävyyttä, rasismia ja perheväkivaltaa oli käsitelty ansiokkaasti – ei mässäillen, vaan niin kuin se 13-vuotiaalle, fiksulle mutta ikänsä takia lapselliselle ja tietämättömälle, nuorelle näyttäytyi.

Tässä kirjassa minulla ei ollut vaikeuksia asettua teinipojan asemaan: kirja tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa ja tarkkoja havaintoja mm. perhe-elemän iloista ja suruista. Jossain vaiheessa pohdin kyllä, oliko päähenkilö liiankin fiksu 13-vuotiaaksi ja siksi aikuisestakin lukijasta kiinnostava. Joka tapauksessa kirja oli kauttaaltaan harkittu kokonaisuus, ja muistutti minua siitä, että David Mitchellin Pilvikartasto on yhä lukulistallani. Olen arastellut sitä, koska sen rakenne kuulostaa kovin sekavalta ja vaativalta, mutta Black Swan Greenin jälkeen haluan kyllä tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Onko kukaan lukenut Pilvikartastoa?

On hauskaa, kuinka luetut kirjat muodostavat jatkumon, tai oikeastaan kirjojen verkoston lukijan mielessä. Nämä kaksi kirjaa luettuani aloin muistella myös Sue Townsendin teoksia, vaikka en ole lukenut teinipoika Adrian Molesta varmaan 25 vuoteen! Miltäköhän hän nyt vaikuttaisi minusta: kömpelöltä perusteiniltä Skeittarin tapaan vai fiksulta, hiomattomalta helmeltä Swanin James-pojan tyyliin?

Kustantajien kirjaesittelyt:

maanantai 27. joulukuuta 2010

Kontillinen kirjoja


Olen näemmä ollut kiltti lukutoukka tänä vuonna. Joulupukkiparka oli raahannut minulle kirjoja selkä vääränä, vaikka pyysin vain yhtä opusta.

Se oli kuvassa näkyvä Hannu Hautalan ja Reijo Heikkisen valokuva-tekstiteos Kalevalaista luontoa. Hieno kirja, jonka esittelen lähiaikoina tarkemminkin! Mitään kovin tarkkaa kalevalaista mytologiaa kirjasta ei valitettavasti löydä, vaikka luulin kirjan esittelevän juuri sellaista kuvien kera, mutta kiinnostavaa tietoa eläimistä ja niihin liittyvistä uskomuksista kyllä.

Sain myös toisen, todella upean valokuvateoksen, Viimeiset vieraat. Se kertoo todella kauniiden kuvien kera autiotaloissa asuvista eläimistä, kuten ketuista ja mäyristä. Tähänkin kirjaan palaan ihan varmasti vielä tarkemmin. Ilokseni kirjassa on kiehtovien kuvien ja kirjoitusten lisäksi myös sympaattisen Risto Rasan runoja.

Näiden kirjojen lisäksi sain kolme romaania. Monien muiden tavoin minäkin olisin voinut viettää jouluni Mikko Rimmisen kanssa, mutta Nenäpäivä on toistaiseksi lukematta.  Aloittamatta on myös Herta Müllerin Hengityskeinu. Ilahduin sen saamisesta, koska nyt minun on "pakko" lukea Mülleriä. Olen vältellyt häntä, koska olen pelännyt kirjojen olevan synkeitä ja raskaita. Onneksi joulupukki on minua ennakkoluulottomampi.

Kolmannen romaanin, tai oikeastaan kertomuskokoelman, Mika Waltarin Lukittu laatikko ja muita kertomuksia, ehdin jo aloittaa. Vaikuttaa hyvältä, eikä vähiten siksi, että mukana on nuoren Waltarin sellaisiakin kertomuksia, jotka hän oli päättänyt ikuisesti salata yleisöltä. Parin tarinan perusteella luulen ymmärtäväni, miksi, mutta Waltarin varhaistuotantoon on joka tapauksessa kiinnostava tutustua.

***

Itsekin annoin tietenkin kirjoja – tai lähinnä vain kirjoja. Paketeista löytyivät mm. Jarkko Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito, Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua,  Rebecca Stottin Korallivaras, Wil Hyugenin ja Rien Portvlietin Suuri tonttukirja, Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Anne Vaskon lastenkirja Jellona Suuri. Kahta viimeksi mainittua lukuun ottamatta nämä kaikki olivat kirjoja, jotka olin itse lukenut ja hyviksi havainnut tänä vuonna.

Miehen kirjalahjapaketti on vielä matkalla. Harmi, sillä sen sisältö kiinnostaa minuakin. Antavatko muutkin kirjafriikit vain kirjalahjoja ja vielä sellaisia, jotka haluavat itsekin lukea?

torstai 23. joulukuuta 2010

Kirjavaa joulua

 Toivotan kaikille valkeaa,

 leikkisää,

ystävällistä

ja kirjapitoista joulua!


Kaikki kuvat Suuresta tonttukirjasta.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Keskustelutilaisuus saksalaisesta kirjallisuudesta

Kiinnostaako saksalainen nykykirjallisuus? Goethe-instituutissa keskustellaan aiheesta 16.12. Avaimen julkaiseman teoksen Muistijälkiä - Esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta teoksen tiimoilta. Lisätietoa löytyy täältä.

Omistan ko. teoksen, mutta en ole vielä perehtynyt siihen perinpohjaisesti. Aion kyllä tehdä niin, sillä kirjassa on artikkelit mm. Günther Grassista, jonka Peltirumpu on yksi merkillisimmistä lukukokemuksistani. Kirjassa kerrotaan myös mm. Julia Franckista, jonka teos Keskipäivän haltia oli sekin vaikuttava. Varsinkin enemmänkin "sotakirjoja" lukenut ystävä oli siitä hyvin otettu ja lupasi jopa kirjoittaa siitä blogiini, mutta ei sitten kirjoittanutkaan. Yritän palata myös tähän kirjaan joskus myöhemmin.

Joka tapauksessa olen varma, että Muistijälkiä on hyvä kirja. Olen lukenut Café Voltaire -sarjan kaksi ensimmäistä, ranskalaisesta ja brittiläisestä kirjallisuudesta kertovaa, osaa ja pidin niistä kovasti. Opin hurjasti uutta ja samalla nautin siitä, että kirjat on kirjoitettu niin hyvin, että niitä lukee kuin romaaneja. Suosittelen! Olen Café Voltaire -koukussa ja aion hankkia sarjan kaikki osat, ilmestyipä niitä kuinka monta tahansa.

Parhaat joulukirjat

Kirjakaupassa tuli vastaan lapsuudesta hyvin tuttu teos, enkä voinut ohittaa sitä. Ostin yhden pukinkonttiin ja toisen itselleni etukäteisjoululahjaksi. Muistan selanneeni ja selanneeni lapsena Wil Huygenin ja Rien Portvlietin Suurta tonttukirjaa.

On aina yhtä hassua ja ilahduttavaa, miten lapsuudenkirja voi olla tuttu ensimmäiseltä aukeamalta lähtien (Moniko aikuisena luettu kirja jää sellaiseksi? Aika harva, veikkaan.)
 Lapsena minua taisi kiinnostaa eniten tontuista esitetyt tiukat faktat: tontun anatomia ja elintavat määritellään kirjassa tarkasti.


 Nyt olen ainakin toistaiseksi keskittynyt vain ihastelemaan kuvitusta. Meren ja kesän suurena ystävänä minuun ovat vedonneet erityisesti särkkätontun kuva sekä vehreän kasvillisuuden keskellä tonttuileva herra.

Tonttujen talo on ihan mahtava hiirenkorineen ja salaluukkuineen kaikkineen! Haluaisin askarrella sen pienoismallin, se olisi ehkä maailman hauskinta ja terapeuttisinta. :)
Ai miten niin parhaat joulukirjat? Niin, toinen tonttusuosikkini on tietenkin Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja. Harmi, ettei enää uskota kuin joulutonttuihin. Tontut ovat niin sympaattisia ja kiinnostavia!

Kustantajan esittely Suuresta tonttukirjasta löytyy täältä, Suomalaisesta tonttukirjasta taas täältä.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


On täällä hiljaiselosta huolimatta luettukin. Ensin luin virtuaalilukupiiriin Dickensiä ja sitten livelukupiiriin pitkään lukulistallani keikkuneen Herra Darwinin puutarhurin. Suositeltavia lukukokemuksia kummatkin!

Keksin ehdottaa Herra Darwinin puutarhuria lukupiirikirjaksi luettuani Satun arvion. Olen samaa mieltä kuin Satu: tämä on viehättävä pieni suuri kirja. Pelkäsin etukäteen kerrontatapaa liian vaikeaksi tai ainakin rasittavaksi, mutta kielenkäyttö olikin parasta tässä kirjassa. Olin ihastunut heti kirjan aloitukseen. Tässä on hieno rytmi ja jotain kovin kiehtovaa naakkoineen kaikkineen:

EDWIN JOLKOTTAA pitkin tietä ja kaivaa nenäänsä
Naakat kellotapulissa raakkuvat
harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset!
mies jolkottaa! kuin koira! iso koira! painavat tassut! pitkä kuono!
nainen viskoo jyviä! kanoille! kanat, kanat, kanat! pääsevät pataan!
hah-hah! hah-hah!

(Miten erikoinen kielenkäyttö muuten joskus todella ärsyttää ja toisinaan taas on kirjassa parasta? Kirjoittaminen on todellakin taitolaji.)

Surumielisessä ja kiinnostavassa tarinassakaan ei ollut moittimista. Muistan ihmetelleeni kirjan ilmestyessä, miten kukaan suomalainen keksii kirjoittaa 1870-luvun kentiläisestä kylästä ja siellä kuulun tiedemies Darwinin puutarhurista, herra Thomas Daviesista, jota koko pikkukylä ihmettelee. Davies on jäänyt leskeksi eivätkä hänen lapsensakaan ole terveitä. Davies ei myöskään usko Jumalaan! Tämä on hyvin kuohuttavaa aikana, jolloin Darwinin ajatukset ja tiede ylipäätään muuttavat ihmisten käsityksiä maailmasta ja uskonnosta, koko elämästä. Satu teki hyvän huomion, että tässä oli paljon samoja teemoja kuin Rebecca Stottin Korallivarkaassa (Avain, 2010), jonka minäkin olen lukenut – mutta tämä kirja oli paljon mielenkiintoisempi ja ajatuksia herättävämpi, tärkeämpi.

Ainoa moite menee itselleni. Nautin suunnattomasti kirjan alusta, mutta pidin keskellä kirjaa muutaman päivän tauon. Se ei sopinut tällaiseen tekstiin ollenkaan: hieman hajanainen kerrontatapa aiheutti sen, etten enää oikein saanut kiinni lopputekstistä. Olisi kannattanut aloittaa kirja alusta – se olisi ollut aivan mahdollista, sillä kirja on ohut ja yllättävän nopealukuinenkin. Ehkä palaan siihen myöhemmin. Vaikken usein lue kirjoja uudestaan, tämä kuuluu ehdottomasti siihen sarjaan, jonka saattaisin lukea: olen varma, että sekä tekstistä että tarinasta löytyisi aivan uusia piirteitä.

Kirjan kaunis kansi on muuten Anna Atkinsin teos vuodelta 1854. Se on nähtävänä Victoria ja Albert Museumissa.

Ja ai niin! Kerronta oli mielestäni ensisijaisesti visuaalista mutta muutenkin jotenkin kaikkiin aisteihin vetoavaa.  Lukiessani ajattelin usein, että tästä tarinasta tulisi hieno tv-sarja tai elokuva.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2009.

Kustantajan kirjaesittely löytyy täältä.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Dickens-keskustelu on alkanut!

Ristiinmainostusta: on Lukupiiri-blogin Dickens-keskustelun aika. Tervetuloa mukaan keskustelemaan tai ainakin katsomaan, millaisen vaikutelman muut ovat Charles Dickensin joulutarinasta saaneet!

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Oivallus: lukeminen on vapaaehtoista

Ainakin Anni M ja Sara ovat viime aikoina kyselleet, mikä avuksi, kun lukeminen syystä tai toisesta jumittaa. Olen pohtinut itsekin samaa, sillä tässä on ollut kaikenlaista, enkä viime viikolla saanut luettua ollenkaan. Koska luen yleensä päivittäin, useimmiten useaan kertaan päivässä, lukeminen on ollut minulle aina se mitta, että sitten menee tavalla tai toisella huonosti, jos ei jaksa tai halua lukea, ehtiminen on toinen asia. Ja toisin päin: vaikeudet on selätetty, kun kirja pysyy taas kädessä ja mieli kirjassa.

Lukutoukkana halusin tietysti mahdollisimman pian pois lukemattomuuden tilasta. Kotona olisi ollut uutuuksia ja muita lukemista odottavia kirjoja, mutta lukujumin poistaja on valittava huolellisesti. Jos valitsee liian synkeää tai hankalaa, voi ahdistua. Jos liian kepeää, voi turhautua. On siis luettava jotain tuttua, turvallista, sympaattista, mukanaan vievää – kirjaa, johon voi luottaa ja uppoutua.

Valitsin Richard Adamsin ja Ruohometsän kansan, sillä tiesin, että Pähkinä-kani kumppaneineen toisi hyvän mielen. Niin toikin – jos et ole lukenut tätä kirjaa, aloita siihen tutustuminen vaikka Laurenin kirjoituksesta; hauska yhteensattuma, että tätä kirjaa käsiteltiin juuri muuallakin, vaikka kyseessä ei todellakaan ole uutuuskirja.

Adamsin jälkeen palasin taas uutuuksien pariin, mutta lopetin Hannu Mäkelän Kivi-teoksen heti alkuunsa, kun en vaan saanut kiinnostavasta Aleksis Kivi -teemasta huolimatta siitä mitään otetta. Peruutin myös kirjastovaraukset Juha Itkosen ja Virpi Hämeen-Anttilan uutuuksista. Lukemisen pitäisi kai olla hauskaa eikä pakonomaista. Vaikka kuinka haluaisi kuluttaa elämänsä vain kirja kädessä lojuen, seuraisi kirjamaailmaa aktiivisesti ja vieläpä pitäisi kirjablogiakin, saa kai sitä olla lukematta, jos siltä tuntuu. Eikä edes kirjailijoita, joilta on lukenut kaikki aiemmat teokset, pidä lukea ikuisesti, jos kyllästyy heihin.

Vapauttava ajatus. Olen nyt vain poikkeuksellisesti lojunut pari iltaa telkkarin ääressä ja läppäri sylissä ja taidan jatkaa sitä niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten luen jotain oikeasti kiinnostavaa enkä Tutustunpa nyt tähänkin teokseen -kirjaa. Voi olla, että se on uutuus, voi olla että ei.

Ahdistaako lukemattomuus toisinaan muitakin ja miten poistatte lukujumituksen? Entä tuntuuko, että joskus sitä vain lukee eteen sattuvia kirjoja puolipakollakin, miettimättä tarkemmin, mitä oikeastaan haluisi lukea?

tiistai 7. joulukuuta 2010

Hyväntekeväisyyttä kirjoilla


Kaikki ovat jo varmaan kuulleet viime viikon hyvän uutisen: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanilla on kerätty jo 5000 euroa Sambian katulapsien hyväksi. Kannattaa katsoa, mistä kirjansa ostaa: ko. kirjan myynnistä osa menee hyväntekeväisyyteen, kun ostat kirjan Adlibriksestä, Akateemisesta kirjakaupasta, Bookplussalta, Kansallisesta kirjakaupasta, Pienestä Kirjapuodista tai Vieskan Kirjakaupasta. Kampanja on voimassa vuoden loppuun.

Tänään taas Otava julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Mauri Kunnaksen rakastettu klassikko (ainakin minusta se on jo klassikko!) Koirien Kalevala ilmestyy vienankarjalan kielellä. Hankkeen kustantaja on Karjalan Sivistysseura, ja kirja on osa hyväntekeväisyyshanketta, joka tukee karjalan kielen elvytystyötä. Kirjaa on tarkoitus saada jonkin verran myyntiin myös Suomessa. Myyntituottoina kertyvät varat Karjalan Sivistysseura käyttää kirjalahjoituksiin Karjalassa. Luulen, että monikin Kunnaksen ja Kalevalan fanittaja voisi ostaa kirjan jo ihan erikoisen kielen vuoksi!

Nostan tähän vielä Nuoren Voiman liiton kirjakeräyksen. Liitto vastaanottaa kirjoja Mellunkylän lastenkotiin ja Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle aina 13.12. asti. Lisää tietoa keräyksestä Nuoren Voiman liiton kotisivuilta.

Pienemmässä mittakaavassa kirjahyväntekeväisyyttä voi näin joulun aikaan harrastaa esim. laittamalla omia kirjoja kiertoon tuttavapiiriin. Kirja ei lukemisesta kulu, joten mielestäni oman hyllyn kirjojakin voi hyvillä mielin paketoida joulupakettiin. Itse annan jouluna pääosin kirjalahjoja, kierrätettyjä ja varta vasten lahjaksi ostettuja.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Lukuisat lukukokemukset

Lukuisa-blogissa on mielenkiintoinen kirjalistakysely, jossa on esillä BBC:n ja Keskisuomalaisen sadan tärkeän kirjan listat. Vastasin jo Laurenin postaukseen, joten en enää tuo omaa listaani tänne. Kehotan kaikkia kuitenkin tutustumaan listoihin jo siksi, että on hauskaa katsoa, mitä samaa ja varsinkin erilaista eri maiden listoissa on. Olen lukenut suomalaiselta listalta tietääkseni 69 kirjaa sadasta, olen hämmentynyt!

Finlandia-pöh

En ole edelleenkään lukenut ensimmäistäkään Finlandia-ehdokasta, joten kaikki Finlandia-kommentointini tapahtuu ihan mutu-tuntumalla.

Vaikka pitäisi iloita voittajan puolesta, niin mutuni ei ole kovin iloinen. Voittajakirja kiinnosti minua ehdokkaista vähiten. En ole lukenut Rimmisen runoja tai Pussikaljaromaania, Pölkky jäi kesken ja pelkään, ettei uusinkaan romaani kiehdo minua, sellainen käsitys minulla on Rimmisen kielenkäytöstä.

Saatan olla toki väärässäkin. Vuosi sittenkin ensimmäinen Finlandia-reaktioni oli parahdus: joudunko lukemaan uuninrakennusoppaan! Jouduin, luin ja pidin (meidän lukupiirihän lukee aina Finlandian, oli se mikä tahansa). Ehkä nytkin joudun toteamaan olleeni väärässä. Toivotaan niin.

Itse olisin antanut kirjallisen tunnustuksen mieluusti Markus Nummelle, koska Karkkipäivä kuulostaa arvioiden mukaan hyvältä kirjalliselta teokselta, lisäksi sanomaltaan tärkeältä. Paitsi että oikeasti Finlandian olisi mielestäni voinut saada Märta Tikkanen, kuten olen jo sanonut. Hesarin mukaan Emma ja Uno on Tikkasen tärkeimpiä teoksia ja muutenkin Finlandia olisi voinut mennä kiitokseksi ja tunnustukseksi jollekin pitkän linjan kirjailijalle. Ja kun pöh-linjalle pääsin, niin kerron vielä purnanneeni sitäkin tässä parin päivän aikana, että Sofi Oksasta lukuun ottamatta Finlandia on mennyt viime vuosina aina miehelle. Ei sen tietenkään pitäisikään olla sukupuolipalkinto, mutta niin kauan kun ehdokkaat ja voittaja eivät ole minun mieleeni, saanen valittaa kaikesta Finlandiaan liittyvästä. ;)