torstai 31. maaliskuuta 2011

Kirjailijailta Villa Kivessä

Viehättävässä puuhuvilassa Villa Kivessä oli eilen haastateltavana kaksi hyvin viehättävää kirjailijaa, ranskalainen Claudie Gallay ja suomalainen Helmi Kekkonen. Molemmat kuuluvat suosikkeihini, mutta vasta eilen ymmärsin, että kirjailijoilla on paljon yhteistä.



Claudie Gallay oli kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Rakkaus on saari, mutta keskustelussa puhuttiin myös paljon hänen kansainvälisestä läpimurtoteoksestaan, ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt.

Olen lukemassa Tyrskyjä toistamiseen ja edelleen rakastan siinä samoja asioita kuin vuosi sitten: merta, myrskyä, haikeutta. Vaikka Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, heillä on toivoa ja kirja on melankolisuudestaan huolimatta levollinen ja lohdullinen. Myös teoksessa Rakkaus on saari on luonto kuulemma koko ajan läsnä. Kun Tyrskyissä hallitsivat meri ja tuuli, uudessa romaanissa tärkeitä ovat lämpö ja sade.

Gallayn lyhyet lauseet ja paikoin jopa lakoninen kerronta eivät kuulemma ole periranskalaista tyyliä, ei myöskään kirjojen luonto- ja ympäristökeskeisyys. Gallay kertoi, että hänelle tapahtumapaikka ja sen ilmasto ovat kuitenkin aina kertomuksen lähtökohtia. Paikan jälkeen tulevat henkilöhahmot. Sitten hahmot alkavat elää kirjailijasta osin jopa riippumatonta elämäänsä ja siitä syntyy kertomus. Gallay tarkkaillee koko ajan ympäristön pieniä yksityiskohtia ja tekee niistä muistiinpanoja.

Kirjailija kertoi illan aikana paljon muutakin kiinnostavaa. Mieleeni jäi esimerkiksi se, että hän vastaa kaikkiin ihailijakirjeisiin! Oli myös mukava vaihtaa pari sanaa Gallayn suomentajan Titia Schuurmanin kanssa.


Claudie Gallay lukee otetta uudesta romaanistaan Rakkaus on saari.


Yhdeksi Claudie Gallayn ihailijaksi paljastui illan aikana novellisti ja tulevan syksyn romaanikirjailija Helmi Kekkonen. Kekkonen sanoi haluavansa kirjoittaa yhtä tarkasti kuin Gallay, ja kyllähän hän heidän rauhallisessa, elämää ymmärtävässä kerronnassaan paljon samaa onkin.

Kirjailijoita yhdistää myös rakkaus mereen. Helmi Kekkonen kertoi, että meri on jokaisen hänen Kotiin-teoksensa novellin taustalla, vaikkei sitä korostetakaan. En itse muista huomanneeni asiaa Kotiin-kirjasta, pitänee tarkistaa...  Kekkosen tulevassa romaanissa Valinta meri on jo näkyvästi läsnä. Kirjailija kertoi saaneensa "näyn" vanhasta talosta meren rannalla ja alkoi kirjoittaa siitä novellia – lopulta kertomus kasvoi niin suureksi, että siitä tuli romaani. Kekkonen oli jo ehtinyt aloittaa oman meriromaaninsa, kun sai luettavakseen Gallayn Tyrskyt; meri-ihmisenä hän tunsi teoksen hyvin läheiseksi
  Helmi Kekkonen lukee otetta syksyllä ilmestyvästä romaanistaan Valinta.

Kirjailijoilta kysyttiin myös heille tärkeistä kirjailijoista. Muitakin nimiä mainittiin, mutta yksi oli yhteinen: Marguarite Duras. Sekä Gallay että Kekkonen kertoivat palaavansa hänen kirjoihin yhä uudelleen ja löytävänsä ja saavansa niistä aina jotain, vaikka kirjat ovat jo tuttuja.


Minulle Claudie Gallayn ja Helmi Kekkosen teoksista taitaa tulla tällaisia luottokirjoja.


***


Olipa virkistävää käydä kirjallisuusillassa! Pitäisi harrastaa tuollaista useamminkin. Yksi paha puoli eilisessä oli: kun kotimatkalla mietin kirjailijoiden juttua, koin vannoutuneena meri-ihmisenä merikaihoa ja kirjojen ystävänä kirjoitushalua. Haluaisin muuttaa saareen ja ryhtyä kirjailijaksi tai ainakin alkaa keräillä myös meriaiheista kaunokirjallisuutta!


Blogikirjoituksessa mainitut teokset:

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010, pokkariversio 2011. Suom. Titia Schuurman

Claudie Gallay: Rakkaus on saari. Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009, pokkariversio 2011.

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain,2011. (ilmestyy syksyllä)



keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

F. H. Burnett: Salainen puutarha



Kun luonto on ihana ja ruoka maittavaa, kun romaanin henkilöt ovat jännittäviä, kohtalot liikuttavia ja juoni eloisa, ei yhtään ihmetytä, että Salainen puutarha kiinnostaa Suomessakin jo neljättä kirjanlukijain sukupolvea.

Näin kirjoitti Kaisa Neimala v. 1999 F. H. Burnettin kuuluisan Salaisen puutarhan esipuheeseen. Tuossa kiteytyy hyvin, mistä tässä lastenklassikossa on kyse ja mihin sen lumo perustuu. 




Olin hämmästynyt, kun en löytänyt tätä kirjaa suoraan kirjahyllystäni, sillä lapsuudenaikaisessa kirjakokoelmassani on tämäntyyppisiä aarteita. Vielä suuremmaksi hämmästyksekseni en ollut lukiessani edes aivan varma, olenko lukenut Salaisen puutarhan ennenkin. Kyllä varmaan – mutta sekä lapsena että aikuisena olen tutustunut moniin muihinkin teoksiin, jossa surkea orpolapsi lähetetään enemmän tai vähemmän tylyjen sukulaisten hoiviin. Uudessa paikassa lapsi alkaa kuitenkin muuttua ja lopulta sekä hänen että lähipiirin elämä on erilaista; tyypillisesti lapsi myös ystävystyy ainakin yhden sellaisen lapsen kanssa, jonka saa käänteen tästä kohtaamisesta.

En tarkoita olla pahansuopa enkä vitsailla klassikkojen kustannuksella. Tämän vuoksihan niitä rakastetaan: on liikuttavaa ja viihdyttävää lukea, miten viheliäinen orpo alkaa voida paremmin ja saa lähipiirinsäkin kukoistamaan. Salaisessa puutarhassa tuo orpo on Intiassa asuva piskuinen Mary-tyttö, joka joutuu vanhempiensa kuoltua Englantiin yrmeän, aina poissaolevan sedän taloon. Pian Mary on ystävystynyt naapurin "eläintenkesyttäjän", luonnonlapsipojan, kanssa ja ennen kaikkea selvittänyt talon salaisuudet. Niitä ovat salainen puutarha ja sedän sairaalloinen, kuolemaan tuomittu poika, josta ei haluta edes kertoa Marylle. Lopuksi niin puutarha kuin kirjan henkilöhahmotkin ovat puhjenneet kukkaan.




Aikuisena, vihertäväpeukaloisena lukijana nautin kirjassa eniten lumoavan salaisen puutarhan kuvauksista ja siitä, miten lapset hoitivat hellästi tuota puutarhaa; puutarha oli oikeastaan yksi kirjan päähahmoista. Ei ihme, että tämä kirja kuuluu monen aikuisen kevät- ja kesätraditioihin! Ihan tunsin keväisen hennon auringonlämmön ihollani ja mullantuoksun nenässäni:

Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja pujottautuivat puusta toiseen sieviksi silloiksi. Nyt niissä ei ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset nauttivat usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi – muurit, puut, vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun kulkeva köynnösrata sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. (s. 89)

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta.
Hän seisoi salaperäisessä puutarhassa.

Tämän kirjoituksen kuvat ovat minun salaisesta puutarhastani, paikasta, jota ajattelin paljon lukiessani tätä kirjaa. Tuo puutarha on kotimme lähellä oleva pieni rehevöitynyt kukkula, vanha maalaistalon pihapiiri. Kukkulan keskellä on kuin salaisessa majassa tai keskellä satua. Tulevan asuinalueen vuoksi kukkulalla on enää vain pari vuotta elinaikaa, joten olen käynyt kuvaamassa sitä. Nämä kuvat ovat viimekesäiseltä lauantai-illan retkeltä. Tuli tyttökirjafiilis, kun hiippailin muinaisessa pihapiirissä yksinäni!

F. H. Burnett: Salainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Uusia välilehtiä



Blogilla on niin kiva leikkiä!

Lisäsin tuohon sivun yläosaan kaksi välilehteä: kissakirjat ja kevätkirjat. Täydennän listoja sitä mukaa, kun uusia kirjoja tulee vastaan. Ja lisään myös muut vuodenaikakirjavinkit omiksi välilehdikseen vuodenkulun mukaan. Kiitos hyvästä ideasta, Hanna, kun kyselit kevätkirjojen perään! Ja kiitoksia kaikille kirjavinkkejä antaneille! :)

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä


Konsta Pylkkänen oli ihan varma siitä, että syksyisellä salolla on miehen melkein kaikkein mukavinta kuljeskella.

Jos metsään haluat mennä nyt... Mutta et välitä lumessa rämpimisestä, niin lue Veikko Huovisen alkuvuodesta uudelleen julkaistu metsä- ja erätarinoiden kokoelma Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Minä tein niin ja sain mukavan luontoelämyksen.

Myönnettäköön kyllä, että tämä taisi olla elämäni ihka ensimmäinen erätarinateos, enkä olisi lukenut sitä ilman Veikko Huovista. Enkä ehkä sittenkään, ellei kirjalla olisi ollut mukava kansikuva ja houkutteleva nimi. Havukka-ahon ystävä ei voi olla lukematta Konstan Pylkkeröstä, ei etenkään sen jälkeen, kun on ihastunut Huoviseen.

Kirja sisältää vajaat kolmisenkymmentä tarinaa, novelleja metsältä ja kalastusreissuilta. Mukana on mm. Huovisen kaikkien aikojen ensimmäinen julkaistu teksti, nuorena varusmiehenä kirjoitettu joulutarina vuodelta 1948.

Koska en ymmärrä mitään metsästyksestä enkä piittaa kalastuksestakaan, minulle kirjan tärkeintä antia olivat huovismaisen humoristinen ja elämänläheinen kerronta sekä luontokuvaukset. Kun kirjan ensilehdellä lukee Taloja, ihmisiä, saloja, ei se voi mennä aivan metsään, vaikka metsäkirja olisikin.

Kertomuksessa Kirjailijan metsä (vuodelta 1960) Huovinen ruotii sitä, miksi suomalaisista puhutaan metsäkansana. Huovinen viittaa tuonaikaiseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa oli painotettu, että suomalaiset olivat tuolloin vasta hyvin hitaasti irtaantumassa metsäläisyydestä; vauhdin olisi pitänyt olla kovempi.

Jaa-a. Nykyisin tuntuu, että metsäläisiä saisi olla enemmänkin. Aika kauas on ainakin moni meistä kaupunkilaisista luonnosta irtaantunut. Mutta ei kai luonnon arvostamista ja tietynlaista alkukantaisuutta, "metsäläisyyttä" enää ainakaan julkisessa keskustelussa moitita ja hävetä? Veikko Huovinen oli jo kymmeniä vuosia sitten sitä mieltä, että Norjalla on turskansa ja Pariisilla 1900-luvun alun ilotyttönsä, Suomessa on metsä ja siitä pitäisi olla ylpeä. "...on erittäin luonnollista, että suomalaiset ovat metsän kansaa ja että metsä on painanut sekä henkiseen että aineelliseen elämään omat lähtemättömät jälkensä", Huovinen kirjoittaa. Jokaisen hänen tuotantoaan vähänkin tuntevan on helppo uskoa myös tämä: "Minulle ja kirjalliselle työlleni on metsä paljon antanut. On ollut monenlaisia suhteita metsään; lapsuuden metsä, erämetsä, esteettinen metsä ja ammatin takia propsi- tai tukkimetsä."

Jos joskus saan mökin, vien tämän kirjan heti sinne ja lueskelen sitä luonnonrauhassa fiilistellen, kertomus kerrallaan nautiskellen.

Muuten, aina kun luen tai kuulenkin Veikko Huovisesta, tunnen halua lukea Havukka-ahon ajattelijan tai Kylän koirat uudelleen. Pitäisi kyllä laajentaa vähän Huovis-lukemistoa, vaikka olenkin viime vuosina ihastunut erityisesti tuohon "pienimuotoiseen ja rauhalliseen" Huoviseen tuotantoon. Em. teosten lisäksi olen pitänyt ikävästä teemasta huolimatta esim. Pojan kuolemasta, vaikka lukiessa kertojan eli Huovisen itsensä puolesta säälittikin, hän kun syyllisti itseään mielestäni turhaan poikansa masennuksesta ja menehtymisestä.

Onko muilla Huovis-suosikkeja tai -suosituksia? Toivottavasti joku edes kertoo vielä lukevansa Huovista, sillä usein hänen mainitsemisensa tuntuu aiheuttavan kauhun sekaista ällistystä ainakin naisten keskuudessa.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Otava, 2011. (Teos julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1975, laajennetun laitoksen ensimmäinen painos ilmestyi v. 1983)

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kokemuksia omakustantamisesta



Kirjoitin jokin aika sitten Heidi Rundgrenin runoteoksesta Syntymä. Kerroin, että meilailin runoilijan kanssa siitä, miten hän päätyi omakustanteeseen. Tässä Rundgrenin kokemus muillekin tiedoksi. Olisi hauska kuulla myös muista omakustanteista, niin tekijän kuin lukijankin kannalta. Minusta aihe on hyvin mielenkiintoinen, sillä tuntuu, että melkein jokainen lukutoukka on ainakin jossain vaiheessa haaveillut ikiomasta kirjasta. Omakustanne voi silloin olla vaihtoehto.

Heidi Rundgren kertoi, ettei hän alun perin suunnitellut tekevänsä omakustannetta, vaan lähetti runokokoelmansa kymmenkuntaan kustantamoon. "Jokaisesta tuli kieltävä vastaus. Kuulemma oli hienoa, että olivat vastanneet minulle. Jotkut runoilijat sanoivat minulle, että aina kustantamot eivät edes vastaa tai vastauksessa menee jopa pari vuotta! Itselleni vastaukset tulivat 1-2 kuukauden kuluttua lähettämisestä."

Tämän jälkeen omakustanne alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin yhä uusien kustantamojen etsiminen: "Löysin sitten voimaa ja innostuksen siitä, että päätin julkaista kirjan itse. Olisihan ollut mahdollisuus kokeilla niitä kaikkein pienempiä kustantamoita, mutta ajattelin, että kun kustannan itse, valta säilyy minulla. Pienten kustantamojen kanssa markkinoinnin kuitenkin joutuu tekemään itse."

Kustantamoksi valikoitui BoD. "Minulla oli hyviä kokemuksia BoD:n kirjoista. Monet kirjoittajatuttuni suosittelivat tuota yritystä. Sillä onkin selkeät suomenkieliset sivut. Tein arvion sivustolla kirjan kustannuksista. Sivuilta löytyy ohjelma, jonka avulla voi kirjan taittaa. Voi valita kannen, kirjasintyylit, lisätä kuvia jne. Lopulta netin kautta tehdään kirjailija- ja kirjasopimus. Painetaan enteriä ja tiedosto lähtee matkalle kohti Saksaa! BoD:ssä luetaan käsikirjoitus kuitenkin läpi ennen kuin se hyväksytään. He eivät halua tehdä sopimusta sellaisista kirjoista, joissa on esim. rasistista tai seksististä sisältöä", Rundgren esittelee.

Hän on tyytyväinen sekä BoDiin että omakustantamiseen: "Olen nyt myynyt kirjaani n. 100 kpl. Se siis ilmestyi joulu-tammikuun vaihteessa. Minusta tulos on hyvä, kun ajattelee, että keskivertorunokirjaa myydään n. 300-500 kpl. Nythän on vasta maaliskuu. Ehkä hyvään myyntiin vaikuttaa myös alhainen hinta. En myy kirjaani tappiolla, mutta ei siitä paljon voittoakaan saa. Haluan vain jakaa runouttani. Tehdä sitä tunnetuksi. Jos tuntematon omakustantaja laittaa kirjalleen liian korkea hinnan, kynnys ostaa teos itselleen voi olla aika suuri. Voi olla, että ne kirjat jäävät myymättä."

Hyvään vastaanottoon on varmasti auttanut sekin, että runoilija on markkinoinut kirjaansa aktiivisesti. Heidi Rundgren järjesti kirjalleen julkaistutilaisuuden ja on käynyt lukemassa runojaan runoryhmissä: "Kävin esittelemässä kirjaani runoryhmälle Oulu-opistossa jokin aika sitten. Lausuin runojani ja vastailin kysymykseen. Möin tuossa tilaisuudessa 15 kirjaa! Lähes kaikki halusivat ostaa sen. Eli parasta markkinointia etenkin runoille on lausua niitä yleisölle. Olin hämmentynyt. Olen vieläkin hämmentynyt, jos joku kehuu runojani tai ihastuu niin, että haluaa ostaa sen. Mutta se myös antaa voimaa jatkaa runoilua tulevaisuudessakin."

Heidi Rundgrenin kirja on siis ihan oikea kirja ja sille on löytynyt ihan oikea yleisö! On kiinnostavaa ja rohkaisevaa kuulla tällaisia tarinoita. Rundgren kuitenkin sanoo, ettei omakustanteen tekijänkään kannata toimia aivan yksin: "Olin saanut apua siihenkin, että saan runoni oikeaan järjestykseen. Koskaan en ole jäänyt yksin runojeni kanssa, vaan aina hakenut kritiikkiä ja kommentteja esim. kirjallisuusopettajilta. En lähtisi kustamaan itse kirjaani ihan ilman mitään ennakkokritiikkiä tai muiden ihmisten kommentteja. Käsikirjoitusten kanssa kannattaa mennä rohkeasti kirjoittamiskursseille tai vastaaville. Kritiikkiä ei kannata pelätä tuossa vaiheessa."

Oletko törmännyt omakustanteisiin? Tai haaveiletko omakustanteesta? Minusta omakustantaminen on aiemmin kuulostanut kalliilta ja epämääräiseltä, mutta tuntuu, että viime vuosina siihen on tullut enemmän vaihtoehtoja ja "tolkkua" mm. BoDin kaltaisten tahojen ansiosta. Olen muutaman kerran törmännyt omakustanteeseen, joka on todellakin ihan "oikea" kirja ja oikeasti myynnissä, ei esim. vain omaan ja suvun käyttöön tarkoitettu teos. Omakustanteita löytyy myös kirjastoista, se on hienoa!

***

Heidi Rundgren kertoo mm. kirjoittamisesta blogissaan Rakastuin runoon

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Ihana esikoiskirjakerho!

Helen Moster, kuva Liisa Takalo, kuva täältä.

Onneksi liityin Pieneen esikoiskirjakerhoon. Ja onneksi blogissa ei tarvitse olla akateemiskriittistieteellishillitty, vaan saan kehua ja kirjoitella miten huvittaa!


Aion siis ihastella esikoiskirjakerhon alkutaivalta, vaikken ole edes lukenut kahta ensimmäistä kerhokirjaa. Se ei ole kerhon ongelma, vaan minun. Ensimmäinen kerhokirja, Antti Leikaksen Melominen (Siltala) odottaa aikaa, jolloin en ole niin kypsä toimistotyöelämään, että saatan lukea toimistoromaanin. Nyt pelkään, että siellä on bisnesjargonia, enkä halua kuulla enkä lukea sitä vapaa-ajallani.

Toisen kerhokirjan, Helen Mosterin Hylyn (Avain), sen sijaan luen heti kun vain saan ensin luettua ne kahdeksan kirjaa, jotka ovat jo kesken... Kiinnostuin Hylystä jo aiemmin, ja viime viikolla Avaimen kevätkauden avajaisissa nähty ja kuultu kirjailijan haastattelu kiinnostutti vielä enemmän. Moster kuvasi ihastuttavasti ja uskottavasti esikoiskirjailijan tunnelmia: "Olen hypännyt, mutta vielä en tiedä, aukeaako laskuvarjo."

Moster on kirjoittanut kirjastaan myös pienen kirjeen Esikoiskirjakerhon jäsenille. Kirjeen alku kiehtoi minua, koska pidän merestä, historiasta ja juu, jopa posliininmaalauksesta:

Hyvä lukija! Oletko valmis sukeltamaan merenpohjaan? Haluatko nähdä, miten Meissenissä maalataan posliinia? Tai haluatko istua Katariina Suuren työhuoneessa seuraamassa hänen työskentelyään?

Oli myös hauskaa lukea kirjailijan kirjoituskokemuksista. Helen Moster on taustaltaan toimittaja ja varmasti tottunut hakemaan taustatietoa ja tarkistamaan faktoja. Hylkyä tehdessä tuo puoli on tainnut välillä ottaa hänestä vallan: Heräsin kerran tuskanhiki otsallani keskellä yötä ja mietin, oliko 1700-luvulla todellakin jo viljelty puutarhamansikoita. Oli niitä. Ainakin Keski-Euroopassa.

Niin, Pienessä esikoiskirjakerhossa on viehättävää sekin, että ainakin kahden ensimmäisen kirjan ohessa on ollut kirjailijan kirje. Aion säilyttää ne ko. kirjojen välissä. Lisäksi kerho on listannut kiinnostavia esikoisia, siis niitäkin, jotka eivät tule olemaan heidän kuukauden kirjojaan. Maaliskuun kerhokirjeessä oli mainittu mm. Saara Henrikssonin Moby Doll (Into Kustannus) ja Timo Saarron Vaitelias poika (Karisto).

Lisää Hylystä, kunhan saan sen luettua. Esikoiskirjakerhosta intoilen varmaan taas kuukauden kuluttua. Silloin on kirjana Kati Saurulan Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani), ydinvoimalaonnettomuudesta kertova romaani, jonka kerhokin toteaa olevan traagista kyllä hyvin ajankohtainen.  

torstai 24. maaliskuuta 2011

Ruotsalaisia suosituksia?


Nyt saa suositella ruotsalaista kirjallisuutta!

Tapanani on lukea ulkomaanmatkalla kohdemaan kirjallisuutta. Seuraava reissu suuntautuu Ruotsiin, eikä matkakirjasta ole hajuakaan. Onko kellään siis ehdotuksia? Menen vain muutaman päivän matkalle, joten mitään Ruotsin Alastalon salia en nyt etsi, vaan mieluusti jotain nopeaa ja kepeää – tai ainakin nopeaa...

Mutta, mutta, tuleeko Ruotsista muuta kuin dekkareita? Dekkareitahan en yleensä lue, joskin olen tehnyt dekkarikokeen Stieg Larssonilla. Se koe ei ollut megamenestys. Pitäisikö kokeilla vielä jotain muuta ruotsalaisdekkaristia vai vaihtaa lajityyppiä? Tuntuu, etten tiedä Ruotsin kirjallisuudesta mitään! Jos on lukenut Larssonia ja Kajsa Ingemarssonin Matkalaukkumorsiamen sekä Keltaisten sitruunoiden ravintolan ei kai ole vielä kovin perehtynyt naapurimaan kirjallisuuteen. Toivottavasti ainakaan.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjallisia leikkejä


Kiitos, Paula, kun kommentoit kissakirjapostaukseen ja kerroit leikkineesi pienenä Viisikkoa! Mieleeni tuli heti niin monta lapsuuteni kirjallista leikkiä ja harrastusta, että piti kirjoittaa niistä. Tässä tunnustuksia...

- Alle kouluikäisinä leikin kahden samanikäisen tytön kanssa jatkuvasti Risto Reipasta. Kuulemma juoksimme pitkin puistoja ja huusimme: "Täältä tulee Risto Reipas!" Ei siitä sen enempää, en oikein muista tuota aikaa enkä osaa perustella, miksi juuri Risto. (Aion kyllä joskus lukea ihanan Nalle Puhin uudestaan, ehkä löydän sitten sisäisen Ristonikin taas.)

- Louisa May Alcottin Pikku naisia ja muut teokset tekivät minuun joskus ala-asteella niin suuren vaikutuksen, että muistan eläneeni vanhojen tyttökirjojen maailmassa jatkuvasti mielessäni. Minulla oli ainakin jokin tyttökoululeikki ja taisin joskus puhua itsekseni, kun eläydyin eri tyttöjen rooleihin.

- Siskoni kanssa leikimme Robin Hoodia. Juoksimme pitkin metsää ja uitimme keppejä meressä, mitä lie ryöstösaalista ne edustivatkaan.

- Hyvän ystäväni, naapurinpojan, kanssa emme ehtineet ollenkaan leikkiä, koska luimme Viisikkoja kilpaa. Riston reippaus oli jäänyt minusta kouluikään mennessä, kun eka–tokaluokkaisina vietimme kauniit kesälomapäivät sisätiloissa, pienessä vinttikamarissa kilpaa lukien.

- Onnelia ja Annelia en leikkinyt, mutta kirjoitin (kuten olen aiemminkin kertonut) samantyyppisen kirjan eräänä kesänä n. 10-vuotiaana. Siihen aikaan elin mielessäni jatkuvasti peukaloiselämää... Pitäisi etsiä tuo 100-sivuinen Onneli-vastineeni joskus. Ei siksi, että tarjoisin sitä kustantamolle, vaikka se arvatenkin laatukamaa olisikin, mutta olisi hauska tutkia, miten tuonaikainen kirjallinen makuni näkyy tekstissä. Joskus tyttökirjaintoiluni aikaan muistan, että minunkin tarinoideni sankarittaret olivat kalpeita ja pyörtyilivät, vaikka kirjoitusaikaan, 70-80-luvulla, pienet tytöt olivat yleisesti vankkoja ja pyörtymättömiä.


Miten kirjallisuus on vaikuttanut sinun leikkeihisi tai harrastuksiisi?

Ja lisää kissakirjoja...


Pari viikkoa sitten nettiantikoista tilaamani kissakirjat ovat saapuneet ja pääsevät tarkempaan esittelyyn sitten, kun ehdin ne lukeakin. Kaikki tämänkertaiset kirjat ovat vähän vanhempia ja vaikuttavat muutenkin oikein tunnelmalliselta ja nostalgiselta lukemiselta.

Livelukupiirimme käsittelee ensi viikolla Enid Blytonin elämäkertaa, ja mikä sopiikaan paremmin sen kanssa luettavaksi kuin Viisikko ja kadonneen kissan salaisuus. Myös Saapasjalkakissa-satua odotan kovasti.

Erityisen onnellinen olen, että viime kesänä alkanut etsintä päättyi onnellisesti (kiitos vaan blogiin tulleesta kirjavinkistä!): olen nyt erittäin tyytyväinen James Herriotin Elämäni kissat -kirjan omistaja. Ja ihme kyllä, löysin samaan aikaan toisenkin Herriotin kissakirjan, Jouluaamun kissanpentu. Myönnettäköön elämänsulostuttamispalkinto nettiantikvariaattisivuston keksijälle!

Ilman nettiantikkaa en olisi kuullut myöskään Eeva-Liisa Mannerin teoksesta Kamala kissa ja katinperän lorut, jossa on vielä Frans Toikkasen mahtava kuvitus. Törmäsin kirjaan sattumalta netissä, sittemmin sain siitä kyllä blogiinkin vinkin. Kiitos kaikille vinkkaajille. :)

Osa näistä kissakirjoista oli muuten varmaan asunut ennenkin kissojen kanssa, sillä meidän Cisu ja Toto tutkivat joitakin kirjoja nenä väristen ja meinasipa suuri aarre, Elämäni kissat, saada heti hieman kissanhampaastakin. Onneksi sain pelastettua elämäni kirjan elämäni kissoilta.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

P niin kuin Peltomaa


P sai minut ensimmäisen kerran aakkoshaasteen aikana menemään kirjastoon, koska mikään kotona oleva P-kirja ei houkuttanut. Onneksi menin: olen lukenut Marianne Peltomaan aiemmat kansainvälisestä adoptiosta kertovat kirjat, mutta en tiennyt, että niille on tullut jatko-osakin. Lisäksi innostuin kirjailussa haahuilusta niin, että aion lukea seuraavan aakkosrundin satunnaisilla kirjastolöydöillä!

Kirjan Ihon alla päähenkilöitä ovat kaksi teini-ikäistä Suomeen adoptoitua tyttöä. Ensimmäinen on Kolumbiasta saapunut Nora; Noran ja hänen yksinhuoltajaäitinsä yhteisen taipaleen alkua sekä myöhemmin kolumbialaisen veljen Pablon saapumista on kuvattu Peltomaan kirjoissa Matka ja Oikea perhe. Nyt Nora on 14, riparille menossa, ja hänellä on intialaistaustainen "adoptiokaveri", Maria, Noraa vuotta vanhempi. Tytöt ovat tutustuneet adoptiolasten kesäleirillä.

Ihon alla ei ole helppoa luettavaa. Jos teini-ikä aiheuttaa identiteetin häilymistä supisuomalaisillakin, niin adoptiolapsille se on kahta raskaampaa aikaa. Nora on pärjäävä ja reipas luonne, ja hänen kotonaan adoptiosta puhutaan avoimesti. Silti Noraakin mietityttää, kuka hän on ja mistä tulee – vaikka äitikin auttaa taustan selvittämisessä, vastauksia ei tule, kysymyksiä sitäkin enemmän.

Marialla on vielä paljon rankempaa. Hänen kotonaan ei pohdita Marian alkuperää ja kasvatus on varsin vapaata. Maria tunteekin suurta minnekään kuulumattomuuden tunnetta. Entinen kiltti tyttö ajautuu epämääräiseen jengiin ja alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti, sairastuu. Lohtua tuovat vain Marian yksinään pitämät Intia-hetket sekä päiväkirja. Silti Marian mieli on lohduton:

Mitä he tiesivät siitä, millaista on olla aivan varma siitä että oli syntynyt johonkin uskontoon tietämättä vain mihin, ja olla syntynyt tuntemattomaan kulttuuriin ja käsittämättömän isoon maahan, josta ei tiennyt paljon mitään. Että tiesi vain tämän; että ei tiennyt mitään ja ehkä juuri sen takia ei ollutkaan mitään, ei yhtään kukaan. – – Mitä muka kukaan tiesi siitä jäytävästä ajatuksesta, että ehkä, ehkä hän oli osa sitä väkeä, jonka olemassaolo olisi pitänyt olla kiellettyä, mutta joita silti oli hänen ensimmäisessä maassaan. Se oli kaikkeen pahinta, ja sille oli oma sanakin: kastiton. Jos hän oli kastiton, mitä se tarkoitti täällä Suomessa ja millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi sen jälkeen, kuoleman jälkeen, ja voisiko joku tietää? (s. 156)

Suosittelen kirjaa kaikille (kansainvälisestä) adoptiosta kiinnostuneille sekä (ulkomaalaistaustaisten) nuorten kanssa toimiville. Vaikka kirja on hurja, se on myös kiinnostava ja tärkeä. Kirja ei mielestäni ota mitenkään kantaa adoptioihin, vaikka nostaakin esiin adoptioihin liittyviä asioita niin hyvässä kuin pahassa.

Peltomaan kieli ei ole kovin kaunokirjallista tai muutenkaan erityisen "hienoa", mutta kirjat on kirjoitettu mukavan ihmisläheisellä tavalla, päiväkirjamaisesti. Tämä ei liene sattumaa, sillä Peltomaa on käsittääkseni on itsekin adoptioäiti ja yksinhuoltaja (ainakin minulla on vahvasti tällainen usko; yritin vielä varmistaa asiaa netistä, mutta en onnistunut).

Henkilökohtaisen lisäksi Peltomaan adoptioromaaneissa on yleinen taso. Tässäkään asiassa ei ole kyse sattumasta, sillä Peltomaa kertoo Espoon kirjailijat ry:n haastattelussa, että hän haluaakin kirjoittaa kirjoja, jotka kertovat ajastamme yleisemminkin:





"Näen kaiken – paitsi ehkä intiimeimmät ja yksityisimmät piirteet intiimeissä ja yksityisissä suhteissa – yhteiskunnallisessa, poliittisessa yhteydessä. Siksi kirjoitan myös ihmisistä juuri sillä tavoin; ei vain suhteessa itsensä ja toisiinsa, vaan aina myös suhteessa yhteiskuntaan jossa elämme."


Marianne Peltomaa: Ihon alla (Färgen under huden). Schildts Kustannus, 2007. Suom. Salla Simukka

***

Lue myös Suvi Aholan, itsekin adoptioäidin, kirjoitus Marianne Peltomaan ensimmäisestä adoptiromaanista Matka.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

KMMM-haaste

Sain parilta blogikollegalta Kuka Mitä Missä Milloin -haasteen. Suurkiitokset! Vastaisin kuvien kera, jos pystyisin, vaan en pysty, sillä Blogger ei juuri nyt anna lisätä kuvia blogiin. Mennään sitten ilman kuvia...


Kuka?

37-vuotias mainostoimistotyöläinen. Tytär, sisko, vaimo, ystävä, täti, vähän äitipuolikin. En muista aikaa, jolloin en olisi lukenut ja kirjoittanut ja halunnut lukea ja kirjoittaa yhä enemmän. Olen myös elättänyt itseni kirjoittamalla jo yli 10 vuoden ajan. Pari vuotta sitten olisin kuvaillut itseäni, että viihdyn loistavasti yksin, kunhan minulla on kirjoja, kynä ja paperia. Nyt lisään, että tarvitsen myös tietokoneen ja nettiyhteyden. Blogimaailma vie mennessään.


Mitä?

Täällä kirjoja ja lukemista, muissa blogeissani kissanhoitoa ja kodinlaittoa, hyvää arkielämää mutta aika anonyymillä linjalla. Syytän toissatalven armottomia pakkasia ja järkyttävää lumimäärää enkä suinkaan lähestyvää keski-ikää, että löysin viime vuonna itsestäni suuren kevään rakastajan ja puutarhapiipertäjän. Muuten taidan olla aika tasaista laatua, sillä kaikki minulle tärkeät asiat ovat kulkeneet mukanani jo lapsesta asti. Eka sanani oli laiva, ja ilman merta en pärjäisi vieläkään. Kirjailijoista en pärjäisi ilman Tove Janssonia, kuten on varmaan jo käynyt blogissa ilmi.


Miten?

Kotona sohvalla kannettavalla ja, köh, aika usein töissä pöytäkoneella. Kännykälläni voi lukea blogeja, vaan ei kirjoittaa eikä kommentoida niitä. Ehkä se on hyväkin, virtuaalielämälläni on joku raja.


Milloin?

Mieluiten rauhassa aamuisin, kahvia hörppien ja elämästä nauttien. Käytännössä päivisin ja iltaisin, usein tekstiä pienissä pätkissä kirjoittaen. Ennen yritin kirjoittaa kirjoista aina heti niiden lukemisen jälkeen, mikä johti siihen, etten kirjoittanut monista kirjoista ollenkaan. Nyt saatan kirjoittaa jostain teoksesta viikkoja sen lukemisen jälkeenkin.


Mitä mielessä?

No se kevät! Ja kesä. Kirjahyllyjen järjestely. Ja kaikenlaiset haaveet. Pitäisi kai lotota edes kerran elämässään, kun minulla on jo valmiit suunnitelmat lottovoiton varalta. Jos joskus kuulette ihmisestä, joka on remontoinut vanhan navetan (myös meijeri, mylly, sairaala tai ylipäätään mielenkiintoinen rakennus käy) kodikseen ja elää lukien, kirjoittaen, huonekaluja entisöiden ja kaikenlaista väkertäen eläinlauman keskellä, olen lotonnut ja voittanut.


***

Olin muutaman päivän pois blogien ääreltä ja sillä välin moni kirjabloggari olikin jo ehtinyt saada tämän haasteen ja vastata siihen. Uskomatonta, miten vilkasta blogimaailmassa nyt on! Koska kaikissa blogeissa, joille olin tätä haastetta ajatellut kierrättää, oli juuri vastattu joko tähän tai muuhun haasteeseen, olen nyt nuiva enkä laita haastetta kiertämään. Omatoimisesti sen saa toki napata blogiinsa kuka tahansa!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Tutustu Riihiukkoon!

Lukupiirin seuraava kuukauden kirja on juuri julkistettu. Nyt tutustutaan Viron nykykirjallisuuteen ja luetaan Andrus Kivirähkin Riihiukko.

Lisätietoja Lukupiirin puolelta.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Edita Morris: Hiroshiman kukat

Edita Morris. Kuva täältä.
Japanin tapahtumat saivat kaipaamaan jotain aiheeseen ja mielentilaan sopivaa luettavaa. Kotihyllystä löytyi Edita Morrisin klassikkoteos vuodelta 1959, Hiroshiman kukat. Olin lukenut sen aiemminkin, mutta joskus kauan sitten, varmaankin vielä kouluikäisenä.

Hiroshiman kukat on lyhyt ja eleettömän kaunis, hiljainen kuvaus yhden hiroshimalaisen perheen parin viikon ajanjaksosta 14 vuotta atomipommin jälkeen. Kirjan kertoja on 31-vuotias perheenäiti Juka. Lisäksi tärkeissä rooleissa ovat hänen miehensä Fumio, 17-vuotias pikkusiskonsa Ohatsu sekä Sam, amerikkalainen nuori bisnesmies, joka osuu kuin sattuman kautta perheen vuokralaiseksi juuri kirjassa kuvatun ajanjakson ajaksi.

Vaikka atomipommista on aikaa yli kymmenen vuotta, se on läsnä hiroshimalaisten elämässä jatkuvasti. Monet menettivät pommin myötä kaiken ja ovat yhä hyvin köyhiä. Jotkut pommi runteli psyykkisesti, melkein kaikki fyysisesti. Osalla Hiroshiman uhreista on näkyviä vammoja, kuten kammottavia arpia, mutta kaikkien vammat eivät näy. Ne voivat sijaita sisäelimissä tai – geeneissä. Yksi kirjan koskettavia teemoja on pikkusiskon rakastuminen mieheen, jonka vanhemmat – vaikka miniäehdokkaasta pitävätkin – kieltävät liiton. Entä jos pikkusisko ei saa koskaan lapsia? Tai pahempaa, hänen lapsensa voivat olla – melkein mitä vain. Ja se voi jatkua sukupolvesta toiseen.

Atomipommin seuraukset näkyvät myös siis niissä, jotka ovat näennäisen terveitä. Jukan aviomies saa yhtäkkiä oireita, jotka ensin tulkitaan vain auringonpistokseksi, mutta jotka vievät hänet pian sairaalaan säteilysairauksien osastolle. Sinne, josta ei ole paluuta. Vaikka kaupunki on rakennettu uusiksi, pommia ei pääse karkuun.

Kirja on siis täynnä pysäyttäviä ja järkyttäviä teemoja ja ihmiskohtaloja. Amerikkalaisen nuoren miehen tuominen osaksi tarinaa on hyvä ratkaisu: kirja kertoo kiinnostavasti, miten erilaiselta asiat näyttivät yhtäältä japanilaisista, toisaalta ulkomaalaisista. Kirjan amerikkalaismies on avoin ja hyväsydäminen ihminen, joka sanoo amerikkalaisille tyypillisesti huomionsa ääneen. Tämä saa myös kirjan päähenkilön avautumaan, ja jos hän ei haluakaan keskustella kaikista asioista Sam-sanin kanssa, hän ainakin ajattelee niitä avoimesti. Kaiken kaikkiaan Juka vaikuttaa älykkäältä ja elämää ymmärtävältä hahmolta. Japanilaisen hillityn kuoren alla on kaikista kauheuksista huolimatta iloa ja huumorintajua.

Juuri tuo elämänymmärrys ja ilo tekivät kirjasta moniulotteisen: tämä ei missään tapauksessa ole ydinaseita vastaan avoimesti julistava ja hiroshimalaisten kauheilla kohtaloilla mässäilevä teos, vaan kaunis kaunokirjallinen tarina sen ajan Japanista. Kirja ei huuda mielipiteitään, ja juuri siksi se on niin tehokas, pistää miettimään.

Lukemisen jälkeen olo oli kuitenkin yhtä avuton kuin viime päivinä televisiouutisten ääressä. Mitä minä voin tehdä? En kai mitään - mutta aina voi ajatella ja aina voi puhua, kuitenkin. Kirjassa Sam havahtuu hänkin, ettei hän enää auttaa ystäviään, mutta hän voi kertoa, mitä näki ja koki Hiroshimassa:

Sam-san asettuu lähemmäs vuodetta. Hänen kasvonsa ovat jännittyneet, kun hän työntää kätensä sekaisen tukkansa läpi. "Kuulkaa, Fumio, en oikein tiedä miten tämän sanoisin", hän aloittaa. "En ole taitava sanomaan asioita. Mutta haluan kiittää teitä - tarkoitan kiittää teitä siitä, mitä te nyt olette kestäneet ja kestätte. Katsokaas, teidän kauttanne olen oppinut Hiroshiman merkityksen, ja se on jotakin, joka ei ole monenkaan tiedossa. Minä aion kertoa - joillekin ihmisille. Muuta en juuri nyt voi tehdä - vain kertoa. (s. 140)


Ajattelin muuten lukiessani paljon myös japanilaisen Tanizakin Avain-romaania, joka oli hiljattain Lukupiirissä ja josta keskusteltiinkin vilkkaasti. Avaimeen verrattuna tämä oli paljon avoimempi teos. Avaimen ihmiset olivat outoja ja julmia, ja heidän käytöksensä oli ainakin länsimaisesta lukijasta käsittämätöntä. Myös Hiroshiman kukissa on paljon erikoista, mutta se kaikki saa selityksensä. Eivätkä tämän kirjan ihmiset ole ollenkaan julmia vaan hyvin inhimillisiä, vaikka kätkevätkin tunteensa japanilaisen pidättyvyyden ja toisinaan merkillisiltä kuulostavien käytössääntöjen alle.

Avainta lukiessani ihmettelin, miksei kirjan päähenkilömiestä viety lopussa sairaalaan, vaikka hän kamppaili kuolemaa vastaan. Hiroshiman kukissa sairaala on paikka, jonne mennään vain äärimmäisessä hädässä ja silloinkin salaa naapureilta: olisi suuri häpeä ja taloudellinen uhka, jos naapurit tai varsinkin vuokraisäntä saisivat tietää, että perheen elättäjä ei voi hyvin. Toivottavasti ilmapiiri on rentoutunut nyttemmin ainakin tämän asian suhteen.

Edita Morris: Hiroshiman kukat (The Flowers of Hiroshima). Wsoy, 1982. Viides painos. Suom. Juhani Jaskari

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kevätkirjoja


Hanna esitti jokin aika sitten kiinnostavan kysymyksen: mitä kirjoja suosittelisin kevätkirjoiksi? Olen nyt viettänyt tovin jos toisenkin kirjahyllyä tuijottaen, ja tällaiset kirjat valikoituivat kevätlukemistoksi meidän hyllystä. Harvan kirjan muuten muistaa tai mieltää siinä kuvatun vuodenajan kautta, mutta nyt halusin, että näissä olisi kevät mukana jotenkin muutenkin kuin että kirjat sopivat minun mielestäni keväiseksi lukemiseksi. Sen sijaan, että itse kuvailisin kirjoja, annan sitaattien puhua puolestaan ja yritän itse höpistä vain vähän.


Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.
- Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. -Nyt tulee minun keväthuutoni!
Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.


Yhdessä kaikkien aikojen suosikkikirjassani kevät ja ystävyys voittavat kaiken. Eikö se kerro myös kaiken tämän kirjan tärkeydestä?

***

Anna-Leena Härkönen: Akvaariorakkautta
Tämän kevään mä olisin tarjoilija ja toukokuussa mä pyrkisin yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Mä olin lopultaki uskaltanu tehdä jonkulaisen päätöksen.

Uusi vuodenaika tuo usein nostalgisen fiiliksen. Olen lukenut lähes koko Anna-Leena Härkösen tuotannon. Akvaariorakkautta teki minuun yläasteikäisenä suuren vaikutuksen sekä kirjana että leffana: kirjassa nuorelle naiselle tapahtuu paljon lyhyessä ajassa. Pystyn palauttamaan etenkin elokuvasta monet kohtaukset ja vuorosanat vieläkin mieleen. Ja millainen kampaus Tiina Lymillä olikaan, puhuimme siitä kauan kaverini kanssa!

***

Mari Mörö: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta
Kasvien pistokkaiden, juurakoiden ja siementen jakaminen tuo mieleen ruisleivän taikinajuuren lahjoittamisen ja levittäytymisen. Käsien kautta kulkien se sitten jatkaa elämäänsä, monistuu, kasvaa edelleen. Viherturaaja silmäilee kukkapenkkejään ja tavoittaa välähdyksiä sieltä täältä. Juuri mitään ei ole näkyvissä, mutta yhä sentään muistaa, mitä pitäisi kevään mittaan nousta ja minne.

Juuri tämän enempää en olekaan Mari Mörön puutarhaesseitä lukenut, mutta ostin kirjan juuri itselleni juuri kevätkirjaksi. Myös "oikeat" puutarhakirjat ovat tietenkin tähän vuodenaikaan mitä sopivimpia.

***

Irma-Riitta Järvinen ja Markku Tanttu: Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä.
Jos haarapääsky tulee Suomeen jäiden aikaan, se ennustaa kylmää kesää. (Pielavesi 1973)

Lintuhavainnointi on tärkeä osa monen kevättä, ja tästä kirjasta voit tarkistaa, millaisia uskomuksia eri lintuihin Suomessa liittyy.

***

Katri Vala: Kootut runot
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
(runosta Huhtikuun viimeinen ilta)

Luonto ja vuodenajat ovat läsnä monissa Katri Valan runoissa, tämä huhtikuusta kertova runo aloittaa kokoelman.

***
H. E. Bates: Oi ihana toukokuu
Pappa vain nauroi ja antoi auton käydä. Oli vuoden ensimmäinen kuuma päivä, ja toukokuun auringon paahteessa rekan nokkapelti loisteli kirkkaan emalinsinisenä. Laakson läpi mutkittelevan tien molemmin puolin näkyi silmänkantamattomiin omenatarhoja, joissa myöhään auenneet omenankukat näyttelivät vaaleana konfettina terälehtiään.

Pappa nauraa ja aurinko paistaa läpi koko kirjan, joka on oikea hyvän mielen, lämpimien perhesuhteiden ja reippaan ruokahalun ylistys!

***
Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki: Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus.
"Kevään ääniä ei enää kuulunut."

Kirja alkaa tällä amerikkalaisen Rachel Carsonin teoksen Äänetön kevät sitaatilla. Carsonin teos kertoo ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta luontoon, ja tämä Äänekäs kevät taas siitä, miten kirjallisuutta voidaan tutkia ekokriittisestä näkökulmasta. Oltuani koko viikonlopun lamaantuneessa mielentilassa Japanin luonnontuhojen ja ydinonnettomuuden takia, tuntui, että tämäkin teos ansaitsee paikkansa kevätkirjalistalla, juuri tänä keväänä. En ole lukenut tätä kirjaa (vieläkään) kunnolla, mutta luen toivottavasti tänä keväänä. Toivon myös, ettei kirjallisuutta vain tutkita siten, että miten ympäristöarvot näkyvät siinä, vaan että myös kirjallisuus voi omalta osaltaan vaikuttaa ihmisten arvoihin niin ympäristö- kuin muissa asioissa. Toivottavasti tämä ei ole lukutoukan utopistista haihattelua...


Muita vinkkejä kevätkirjoiksi? Vai vaikuttaako vuodenaika teillä lukemiseen? Minulla vaikuttaa ainakin siten, etten koskaan lue mitään talvesta tai joulusta kertovaa keväällä tai kesällä.

Heidi Rundgren: Syntymä

En lue juurikaan runoja enkä osaa oikein analysoida niitä. Sen kuitenkin tiedän, että jos luen runoutta, haluan lukea jotain pienimuotoista ja hiljaista, helposti aukevaa mutta silti pysäyttävää. On hienoa, jos runoilija saa parilla tavanomaisella sanalla ja säkeellä vangittua kokonaisen hetken ja sen tunnelman. Sellainen runo on samanaikaisesti rauhoittava ja virkistävä. Heidi Rundgrenin runot ovat juuri tällaisia.

Rundgrenin esikoisrunoteos Syntymä vastaa esineenäkin käsitystäni siitä, millaista runokirjaa on helppo lähestyä ja hyvä lukea: pienessä kirjassa on vain vajaa 70 sivua ja kaunis, rauhallinen kansi. Runoilla on kuvaavat nimet ja monet niistä kertovat sympaattisella tavalla ihan tavallisista tilanteista. Esimerkki sivulta 31 (tämä on osa III nelinumeroisesta runosta, juuri tällä runolla ei sattumalta ole nimeä, vaikka muilla teoksen runoilla onkin):


sormenjälkiä ikkunalasissa
maljakossa päivänkakkaroita
mustikkamehua paidalla
päivän posti pakastearkun päällä


harmaiden vaatimusten keskellä lepää hetki

Vaikka pidinkin siitä, että Rundgrenin runot olivat helposti aukeavia, oli hyvä, että mukana on myös sellaisia runoja, jotka jättävät lukijan miettimään, mistä oikein on kyse. Esimerkiksi Kutsumaton vieras (s. 39):


hän saapuu aamulla
ennen kuin kukaan on herännyt


avaa hiljaa oven
ei sano sanaakaan
seisoo eteisessä
odottaen lupaa


punainen herätyskello raksuttaa
peiton alla uniset jalat


hän seisoo hiljaa eteisessä


Aloin oikein pohtia, mikä siellä eteisessä on. Onko se vain päivän tunnelma, emmehän koskaan oikein tiedä herätessämme, millainen päivästä lopulta tulee? Onko se suuri uutinen ja jos on, onko se hyvä vai paha? Onko se kuolema? Sen, mitä tunnen suomalaista, etenkin hieman vanhempaa, runoutta, tuntuu, että sen yleisiä aiheita ovat kuolemaan ja taivaaseen, uskontoon sekä luontoon liittyvät kuvat. Niitä oli jonkin verran tässäkin teoksessa.

Näistä aiheista minua puhuttelivat eniten pienimuotoisen kauniit luontokuvaukset; juuri edellisen blogikirjoituksen yhteydessä kävi ilmi, että olen pitkälti juuri luontorunoilijana tunnetun Risto Rasan ihailija. Ilahduin siis luontotunnelmista myös Heidi Rundgrenin teoksessa. Ja vaikka aiheena olisi usko, pidän siitä, että sitä kuvataan näin kauniisti ja tulkinnoille vapautta jättäen. Runo Minun uskoni, s. 42:
ruusu meren rannalla
koivu suon reunalla
vesi joessa

suopursun tuoksu
pehmeä hiekka
pilvet


männyt
mustikat metsässä
kivi polulla


tuuli iholla


Kaiken kaikkiaan siis viehättävä ja kiinnostava teos! Oli myös jotenkin eläyttävää lukea pitkästä aikaa runoutta. Ryhdyin muistelemaan, mitä kaikkea kotihyllystä löytykään - ei montaa runokirjaa, mutta joitakin silti. Palaan pariin niistä lähiaikoina blogissani.

Palaan myös tähän Rundgrenin teokseen "tekniseltä kannalta". Syntymä on nimittäin omakustanne, ja omakustantaminen on mielestäni mielenkiintoinen aihe. Olenkin käynyt kirjan vaiheista kirjeenvaihtoa Heidi Rundgrenin kanssa, ja kirjoitan lähiaikoina sekä tästä kirjasta että omakustantamisesta yleensä. Joka tapauksessa Rundgrenin kirjan on julkaissut varsin toimivalta vaikuttava Bod, ja Rundgren on saanut kirjansa myyntiin ainakin Adlibrikseen.

Heidi Rundgren: Syntymä. Bod, 2010

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa

Vihdoinkin saan esiteltyä tämän kauniin ja mielikuvitusta kiehtovan kirjan. Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa on loistava sohva- ja yöpöytäkirja (siis kirja, joka on aina hyvä pitää hollilla) vanhojen talojen, eläimien ja luonnon, kauniiden valokuvien sekä Risto Rasan runouden ystävälle. Esimerkiksi minulle, olen kaikkea tuota. Sain kirjan jouluna ja olen selannut sen jo useita kertoja läpi.
Kirjassa kerrotaan kuvin, runoin ja tarinoin vanhoista autiotaloista - tai ei sentään, eivät  ne talot ole autioita, vaan nykyisin niissä asuu ihmisten sijasta villieläimiä. Talojen sisällä ja pihamalla kulkee mm. hiiriä, kettuja, supikoiria ja mäyriä. Kai Fagerstömin ottamat kuvat ovat sadunomaisen hienoja.
Heikki Willamon teksti on sympaattista luettavaa. Willamo kertoo, kuinka hän lapsena osui mäyrien taloon ja sitten, onnekkaasti, kolmenkymmenen vuoden päästä uudestaan. Hän alkoi seurata, mitä autiotaloissa oikein tapahtuu.

Ja tapahtuuhan niissä: Heinäkuun alussa supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvikortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä. (s. 33)
Tämä kaikki olisi jo hyvin viehättävää, mutta sokerina pohjalla kirjassa on vielä suosikkini Risto Rasan lyhyitä ja yksinkertaisia mutta aina niin osuvia runoja. Esimerkiksi:

Talo kuin arkki.
On kahden mäyrän vuoro
jaloitella
usvapellossa.
Tämän kirjan jälkeen autiotalot eivät näytä enää surullisilta ja yksinäisiltä. Aina siellä jotain tapahtuu:

Hylätty pihapiiri.
Puutyön äänet tikan pajasta
lohduttavat.

Tällaisia kirjoja tulee katseltua ja lueskeltua erityisesti viikonloppuisin. Toivottavasti pystyin välittämään edes osan kirjan seesteisestä tunnelmasta.

Rauhallista viikonloppua!

Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo: Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa. Maahenki, 2010. 2. painos

torstai 10. maaliskuuta 2011

Fanitusviikot alkavat

Claudie Gallay, kuva Laurent Giraudoux.





Joku saattaa muistaakin, että ihastuin vuosi sitten ranskalaisen Claudie Gallayn ensimmäiseen suomennettuun romaaniin, läpimurtoteokseen Tyrskyt. Viime aikoina olen tuntenut hieman tunteiden tyrskyjä, koska Gallayn seuraava romaanisuomennos, Rakkaus on saari, on melkein ilmestynyt. Tietojeni mukaan se julkaistaan ensi viikolla!

Eikä tässä vielä kaikki. Huomasin juuri ilouutisen: Gallay on tulossa maaliskuun lopulla Suomeen. Itse asiassa maaliskuu on Frankofonia juhlii -teemakuukausi ja silloin tapahtuu kaikkea muutakin. Aion ehdottomasti mennä katsomaan Gallayta ja kenties tehdä muutakin kulturellia.

Tästä kaikesta ilahtuneena olen suunnitellut oikein Gallay-teemaviikkoja. Luin Tyrskyt ensimmäisellä kerralla sekavissa tunnelmissa ja olen siitä lähtien aikonut lukea sen uudelleen (totisesti toivon, että sen lumo on jäljellä myös seesteisemmässä mielentilassa lukiessa). Sitten luen Rakkaus on saari -romaanin ja lopuksi menen katsomaan kirjailijan haastattelua. Varsinaista fanitusta!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Leena Krohn: Auringon lapsia

Ostin tämän korunkauniin teoksen itselleni naistenpäivälahjaksi: varmistin, että sain kukkia ja vielä sellaisia, jotka eivät kuihdu. Pari päivää sitten en ollut tästä kirjasta vielä kuullutkaan, mutta kiitos Karoliinan, nyt olen se jo lukenutkin!
Lahjaksi, vaikkakin omakohtaiseksi, tämä oli erinomainen valinta. Leena Krohnin uusi lastenromaani Auringon lapsia on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Herttaisuudestaan huolimatta kirja ei ole liian hempeä tai makeileva, vaan vanhanaikaisella, rauhallisella tavalla viehättävä. Aikoina, jolloin ahmin Astrid Lindgrenin Marikin yhä uudelleen, olisin varmasti pitänyt tästäkin. Onneksi mikään ei kiellä lukemasta lastenkirjoja aikuisenakin, ja luulenpa, että moni asia tässä kirjassa puhuttelee aikuista ainakin yhtä paljon kuin lasta.

Auringon lapsia kertoo pienestä Orvokki-tytöstä, joka pääsee viikon ajaksi hieman eriskummallisena pidetyn Neiti Horsman, kukkakauppiaan, lähetiksi. Jokaisella viikonpäivällä on oma kukkansa ja sillä ja sen vastaanottajalla oma tarinansa. Viikko opettaa Orvokille kukista sekä ilosta ja surusta – ihmisen elämästä. Lyhyen kirjan lukee hetkessä, mutta sen tarinat jäävät mieleen, kuten Leena Krohnin kertomukset aina. Olen varma, että Krohn on hyvin viisas ihminen! Tässä kirjassa oli samaa hiljaista ymmärrystä kuin esim. Ihmisen vaatteissa -lastenromaanissa; maailmaa on hyvä tarkastella lapsen silmin, silloin asiat näkee yksinkertaisemmin mutta tarkemmin.

Luulenpa palaavani tähän kirjaan uudestaan kesällä, tarina kerrallaan maistellen, kukkien puhjetessa omassa puutarhassa. Tämä on nimittäin hyvin houkutteleva kirja myös luonnon ja puutarhanhoidon ystävälle. Kirjan kuvituksesta vastaa kirjailijan sisar, graafikko Inari Krohn, ja vesiväri-viivasyövytyskuvat ovat hänen sarjastaan Kunnianosoitus Maria Sibylla Merianille. Kauniit kasvikuvat tuovat mieleen vanhat oppikirjat ja koulutaulut, ja Leena Krohnille, Tainaronin luojalle, sopivasti kuvissa seikkailee perhosia ja hyönteisiä.

Keksisin kirjalle itseni lisäksi monta muutakin vastaanottajaa – kaikki aikuisia!

Tekstinäytteen valitseminen oli kovin vaikeaa, sillä houkuttelevia vaihtoehtoja oli runsaasti. Koska en osannut päättää, tässä kaksi näytettä:

- Neiti Horsma on vähän erikoinen ihminen, äiti sanoi.
- Vähän hessanen, täti sanoi.
- Millä lailla hessanen? Orvokki kysyi kiinnostuneena.
- Hän puhuu itsekseen, äiti sanoi. - Kun menee kukkakauppaan, kuulee jo oven takana hänen juttelevan ja nauravan.
- Mutta kun menee sisään, siellä ei ole ketään muuta kuin neiti Horsma itse, täti sanoi.
- Älkää unohtako kukkia! mummo sanoi. - Sekä kukat että lapset kasvavat paremmin, jos niille juttelee. (s. 7)

- Sitäpä ei voi kukaan tietää, mutta ensimmäiset kukat ilmestyivät rannoille ja kosteikkoihin, sinne missä ne saivat tarpeeksi juotavaa. Ja sinne, missä aurinko paistoi lämpimämmin. Sillä kukat ovat auringon lapsia. Kukat kukoistivat ja kuihtuivat, niiden lehdet ja varret maatuivat, ja kun vuosituhannet vierivät, tämä tähti muuttui yhä kauniimmaksi ja hedelmällisemmäksi. Kukkien vuoksi mekin voimme elää täällä. (s. 38)
Tekstinäyte löytyy myös kustantajan sivuilta

Leena Krohn: Auringon lapsia. Teos, 2011

Leena Krohn Yle Areenassa

Muistuttelua huomisesta

Muistattehan, että Lukupiirissä keskustellaan huomenna Minna Canthin Anna-Liisasta? Jos teos on vielä hankkimatta, voit lukea sen myös netissä Project Gutenbergin sivuilla.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kalle Björklid: PMMP Vaahtopäät


Naistenpäivän kunniaksi aimo annos naisenergiaa! Valokuvaaja Kalle Björklidin valokuvateos PMMP Vaahtopäät kertoo vastaanpanemattomasti, miksi PMMP-yhtyeen keikat myydään aina pikavauhtia loppuun. Bändin maine superenergisenä lavaesiintyjänä ei ole tämän teoksen perusteella todellakaan liioiteltu. PPMP:n biisit alkoivat soida päässä ja veri tuntui kiertävän kovempaa jo kuvia katsoessa.

Kalle Björklid otti minuun yhteyttä ja tarjosi kirjaansa arvosteltavaksi. Hän vaikuttaa oma-aloitteiselta tyypiltä muutenkin. Vaahtopäistä ilmenee, että Björklid oli ehdottanut PMMP:n Paula Vesalalle ja Mira Luodille valokuvakirjan tekemistä vain 15 minuutin tuttavuuden perusteella. Onneksi naiset suostuivat, sillä kirjan parisataasivuinen kuvaosuus on hengästyttävän hienoa katseltavaa. Hengästyttävää siksi, että kuvista huomaa keikkaelämän olevan rankkaa - ja siitä huolimatta tai juuri siksi Vesala ja Luoti laittavat itsensä täysillä likoon. Hengästys johtui myös kuvien hienoudesta. Tupakkatauostakin saa otettua taidekuvan, kun osaa. Kun mainitsin kirjasta valokuvaajaystävälle, hän sanoi selanneensa kirjaa usein ihan vain kuvien visuaalisuuden takia. Tämä sopii siis muillekin kuin PMMP-faneille. Näissä kuvissa on vimmaa ja intohimoa - ja myös hiljaista kauneutta.

En oikein osaa analysoida valokuvia sen enempää, mutta kuten huomaatte, olen vaikuttunut. Kehun kirjaa ihan vapaaehtoisesti enkä siksi, että satuin nyt sen saamaan - onneksi sain, koska kirjan kuvat kiinnostivat ja ilahduttivat minua. Ilahduin myös siitä, että kirjassa oli Vesalan ja Luodin kirjoittama esipuhe,joka valottaa erityyppisten kuvien taustoja. Pidin myös Paulan ja Miran tavasta kirjoittaa, mielelläni olisin lukenut heidän tekstiään enemmänkin. On helppo uskoa, että he puhuvat totta:

Keikkaelämä on kuin merillä olemista. Molemmista tulee mieleen toisaalta vapaus ja toisaalta ne, jotka odottavat kotona. Molemmissa on oma kipeytensä: samalla kun veri vetää yhä uusiin satamiin, kaipaa kotiin, ja kotona taas kaipaa kiertolaiselämää. - - Välillä mietimme, että olemme hulluja, kun olemme valinneet tällaisen elämäntavan. Keikalla muistamme, että meidän on pakko tehdä tätä. Että muuten kuolemme.

PMMP tunnetaan yhteistyöprojekteistaan Amnestyn kanssa. Myös Kalle Björklid tekee Amnestyn kanssa yhteistyötä. Suomen Amnesty Storessa on myynnissä häneltä rajoitettu erä PMMP-kuvia, joiden tuotto menee kokonaisuudessaan Amnestyn hyväksi. Käy katsomassa, taidokkaita kuvia! Lisää Björklidin ottamia PMMP-kuvia löytyy esim. Hesarin artikkelista sekä Björklidin nettisivuilta.

Kalle Björklid: PMMP Vaahtopäät. Like, 2010.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Tärkeää ei ole syöminen eikä eläminen, vaan se että tietää miksi söi ja eli.

Tässäpä kirjanen minun makuuni, ja vielä lähes uunituoreena suomennoksena. Ranskalaisen Muriel Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema on herkullinen sekoitus suolaista ja makeaa, elämän kaikkia aromeja. Tarjottimelta löytyy niin sashimia, papulihaa ja kaalipataa kuin vasikanmaitopaistia, merikrotinsiivuja hummerinpyrstössä, salottisipulihilloketta ja haudutettua meriahventa sinisimpukoilla.

Elämänsä viimeisiä hetkiä elävän ruokakriitikon elämästä kertovat tarinat on kuorrutettu monilla ihmissuhteilla ja parilla eläinystävällä, höystetty ihmiskohtaloilla ja maustettu ripauksella tyylikästä kepeyttä ja hivenen ironialtakin tuoksahtavaa huumoria. Ajoittain lukija aistii kertomuksessa myös karvautta, etenkin päähenkilön sukulaissuhteista puhuttaessa. Teosta ei kuitenkaan voi moittia pohjaanpalaneeksi missään kohdin, vaan se on tasapainoinen sekoitus makeaa ja kirpeää.

Tämä kirja on kirjoitettu alkupalaksi Siilin eleganssille, mutta sen voi nauttia myös yksinään. Sellaisenaan se sopii pieniksi välipaloiksi - kehotan maistelemaan yksittäisiä sanavalintoja - tai myös pitkän kaavan mukaan nautittavaksi. Sivuja on niin vähän, että kirja menee yhdellä ahmimisella. Teoksen jälkimaku on pirskahtelevan piristävä ja myös aavistuksen viipyilevä. Kirja voi aiheuttaa lukijassa nälän tunteita, ruoanlaittohalua sekä Siilin eleganssin muistelua. Barberyyn nokkeluuteen tottumattomat saattavat saada hieman närästystä, mutta todennäköisempi seuraus pn tavanomaisten ruokailutottumustensa kyseenalaistaminen ja sitä seuraava halu päästä Ranskaan hyvän ruoan ääreen.


Tekstinäyte sivulta 108. Bon appetit! Ruokajuomaksi suositellaan lasillista jääkylmää, hienostuneen hedelmäistä kuivaa valkoviiniä:

Muutama suloisen pehmeä, paksu, vihreä parsa. "Jotta jaksatte vartoa, kun ruoka lämpiää", kiirehtii nuori nainen selittämään, koska kaiketi luulee, että ihmettelen niukkaa pääruokaa. "Voi, nämä ovat herkullisia", minä sanon. "Hieno säväys, viljava ja niityn raikas." Nainen punastuu, nauraa ja livahtaa pois.

Selkeäsanaisemmin tästä kirjasta ovat kertoneet esim. Joana, Katja / Lumiomena ja Amma.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema. (Une gourmandise). Gummerus, 2011. Suom. Lotta Toivanen

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kissakirjoja!

Ennen kuin viime viikolla Antikvaarista tilaamani uusi lasti kissakaunokirjallisuutta saapuu luokseni, pitää vihdoin esitellä nykyinen kokoelma. Pahoittelen pientä viivästystä - kirjoitin kai syyskuussa, että esittelen tämän ihan pian. ;)



Tässä kuva kirjahyllystä ja kirjojen esittelyt oikealta vasemmalle. Kaikkia en ole vielä lukenutkaan.

Kaarina Helakisan hienosta, lumoavasta saturomaanista Ainakin miljoona sinistä kissaa olen kirjoittanut jo aiemmin.

Petit Dico du Chat eli ranskankielinen kissasanakirja tarttui mukaan toissavuonna Nizzasta. Myönnän, etten ole lukenut sitä. Kirja on kuitenkin kaunis ja aihe mukava, kirjalla on esinearvoa.

Seppo Lehdon Hyvään kotiin on kotimainen, tositapahtumiin perustuva romaani lapsiperheen kahdesta kissasta pentuineen. Joissain kohdin kummastelin kissanpitoa esim. kissojen vapaan ulkoilun suhteen, eikä kirjan kieliasukaan aina ihan vakuuttanut, mutta yhdestä asiasta olin varma: tämä kirja on todellakin kirjoitettu rakkaudesta kissoihin. Kirjasta löytyy enemmän tietoa kirjoittajan kotisivuilta. Tämä on muuten ainoa kissakirjani, jossa on omistuskirjoitus. Ystävä oli ostanut kirjan minulle taiteilijalta itseltään!

Top Cats on siskolta saatu tuliainen. Valokuvateoksen alaotsikko kertoo kaiken olennaisen: The Life and Times of the New York Public Library Lions. Niitä leijonia ei kuulemma voinut ohittaa meidän Cisua ja Totoa ajattelematta.

Willian S. Burroughsin Kissa sisälläni sisältää lyhyitä, osin kummallisia ja rujojakin kissatarinoita ja -ajatuksia. Groteskiuden läpikin paistaa, että myös tämän kirjan kirjoittaja todella välittää kissoista. Ja vaikka olisi kuinka uraa uurtava kirjailija ja suuri ajattelija, ei ihminen ole mitään kissaan verrattuna: "Suhteeni kissoihin on pelastanut minut kuolettavalta, läpitunkevalta tietämättömyydeltä."

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta. Mukava lapsuudenkirja ja vielä uusvanhana painoksena, hauskana pikkukirjana. En muista lapsena olleeni mitenkään ylenpalttisen ihastunut Pekka Töpöhäntiin, mutta kummasti kaikki Monnit, Pillit ja Pullat tuntuivat aivan kuin vanhoilta ystäviltä. Seuraavaksi aion hankkia kokoelmiini Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkäkoira -romaanin samasta viehättävästä kirjasarjasta.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira kuuluu tietenkin kissakirjojen keräilijän lukemistoon. En muistanut, että tätä olisi luettu minulle pienenä. Äiti kertoi, että kyllä on, mutta aika vieraalta tarina silti vaikutti; toki varmasti kaikki tietävät tästä jotain, koska kirja on niin kuuluisa. Luin tämän hetkessä, mutta eläinasioiden sijasta huomion vei Fedja-poika. Lapsena olisin kadehtinut häntä, kun hän sai jo pienenä lapsena asua yksin eläinten kanssa, mutta aikuisena ihmettelin, kuinka sokeat ja välinpitämättömät vanhemmat Fedjalla oli! Hämmästelystä huolimatta hauska ja kiinnostava lukukokemus.

Doris Lessingin kauniskantisesta Kissoista-kirjasta kirjoitin blogin alkuaikoina jatkuvasti! Juttua on ainakin täällä. Olen maininnut monille, että tässäkin kirjassa kissoja rakastetaan ja myös kunnioitetaan omina kissamaisina persooninaan, hyvässä ja pahassa.

Vicky Myron Kirjastokissa on samaa kategoriaa äskettäin esittelemäni Homerin kanssa: tositarina orvosta amerikkalaispennusta, jonka onni kääntyy viime hetkellä. Spencer-pentu löytyy iowalaisen kirjaston kirjojenpalautusluukusta kohmettuneena, mutta se saadaan pelastettua ja se elää pitkän ja rakkaudentäyteiden elämän kirjastokissana. Kirjastokissa oli minulle aivan uusi asia, mutta Amerikassa ilmeisesti todellakin on kissoja, joiden koti on kirjasto. Tiedän kyllä, minne keskittäisin kirjalainat, jos Suomessa olisi sellainen! Ensin surkuttelin, että joutuupa kirjastokissa olemaan paljon yksin - mutta se on yöt yksin, kun taas kotikissat ovat usein päivät. Olen kuullut monien kyynelehtineen tämän kirjan ääressä ja oli se minustakin kiinnostava ja koskettava, mutta ei itkettävä kuitenkaan. Lisäksi ei-kissa-asiaa oli aika paljon, onneksi sentään lähinnä kirjastoaiheesta. Homer oli kuitenkin paljon liikuttavampi kuin Spencer!

Aapelin pakinakokoelmaa Kissa kissa kissa en ole vielä avannut.

Myös Agapetuksen Musta kissa - Pieni tragikomedia eräästä kohtalon heitosta on avaamatta, enkä edes tiedä, kertooko se oikeasti kissasta. Olen nyt oppinut, ettei kannata tilata antikasta mitä vain hullun kiilto silmissä vain siksi, että kirjan nimessä mainitaan kissa. Esimerkiksi eräs Saapasjalkakissa, jonka tilasin, olikin dekkari!

Jos kaipaat lisää kissakirjavinkkejä, kurkkaa ensimmäiseen kissakirjajuttuuni ja tuohon Ainakin miljoona sinistä kissaa -kirjoitukseeni: keskusteluissa on mainittu muitakin kissakirjoja. Ja jos jokin oleellinen kissateos puuttuu mielestäsi listalta, kerro toki! Viime viikolla taisin tilata "vain" kuusi kissakirjaa kerralla, joten hylly ei ole vielä ihan ratkeamaisillaan kattikirjallisuudesta...