torstai 30. kesäkuuta 2011

Alkukesän löytöjä

Vielä toinenkin koostepostaus tänään. Nämä kirjat tulivat tietoisuuteeni kesäkuun aikana ja löytävät toivottavasti tiensä lukupinooni lähiaikoina. Ajattelin listata kirjalöydöt tänne blogiin, jotta ne pysyisivät paremmin muistissa. Oletteko lukeneet näitä kirjoja tai kuulleet niistä kommentteja?






Siiri Enorannan uusin teos Gisellen kuolema on juuri ilmestynyt. En oikein tiedä, mistä kaikesta se kertoo, mutta ainakin siitä, ettei Linnea enää tanssi. Kustantaja kertoo sivuillaan:


Linnea palaa kotiin hiukset ballerinanutturalla, vaikka selvää on, ettei hän tanssi enää koskaan. Joel on pysähtynyt odottamaan häntä kahdeksan vuotta aikaisemmin, jäänyt lastenhuoneen lattialle istumaan leluauto kädessään. Linnea on vaarallinen, Linnea on kipinöivä, Linnea on kukka jolta on taitettu niska. Joel on ainoa joka antaa hänen olla sellainen kuin on, oli se sitten mikä tahansa Linnean eri peilikuvista.

Tulevaisuus syöstään mahdottomaan kurssiin, ja järvenselällä kuikka huutaa.



Kirjasta on tekstinäyte kirjailijan kotisivuilla. Minusta Enorannan toinen romaani, Nukkuu lapsi viallinen, oli hyvin kaunis ja koskettava, joten haluaisin lukea tämän kolmannenkin, vaikka se vähän merkilliseltä kuulostaakin. Enorannan esikoista, Omenmean vallanhaltijaa, en ole lukenut.






Janne Oran romaani Tähtien suojatti kertoo pariskunnasta, jonka vauvanodotus muuttuu onnellisesta repiväksi, kun pari saa tietää, että lapsi on kehitysvammainen. En ole lukenut Janne Oraa ennen, tai oikeammin edes kuullut hänestä, mutta tämä kirja kiinnostaisi, vaikkei se varmasti helppoa luettavaa olisikaan. Kustantaja Tammi kertoo:


”Käytös lapsekas. Ä.O. 71. Toimenpiteen merkitys selitetty pot:lle, kyseenalaista ymmärtääkö.”

Jukan ja Iiriksen uurastus on vihdoin tuottanut hedelmää: tikussa on kaksi viivaa. Iiris, kunnianhimoinen huippututkija, alkaa tuoda kotiin onnenamuletteja ja katsella sisäänpäin. Jukka alkaa unelmoida ajasta koti-isänä, päiväunien aikaisesta kiivaasta kirjoittamisesta ja tulevasta kirjailijuudesta.

Mutta pian Jukalle paljastuu, että tie hedelmöityksestä syntymään ei olekaan suora rata maaliin vaan välissä on monenlaista mittausta ja ajanottoa. Selväksi käy sekin, ettei ”kunhan lapsi on terve” olekaan pelkkä fraasi. Jukka ajautuu tutkimaan lääketieteen historiaa ja törmää yllättäviin yhteyksiin. Mutta tärkein kysymys on, onko hänestä isäksi, myötä- ja vastoinkäymisissä."








Lars Sundin Onnellinen pieni saari tuli tietoisuuteeni Sanasulkia-blogin kirjoituksesta ja itse asiassa hainkin sen jo eilen kirjastosta. Kustantajan, Wsoy:n, sivuilta löytyy pitkä kirjaesittely, tässä sen alkua: 


Onnellinen pieni saari sijaitsee kovin tutunoloisessa saaristossa, Fagerön yhdyskunnassa, jossa eletään parempaa elämää kuin mantereella. Näin kaikki sen asukkaat uskovat, ja haluavat säilyttää tämän uskonsa ja turvallisuuden tunteensa silloinkin, kun rantaan alkaa ajautua tuntemattomien ruumiita.

Lars Sundin lämmin kertojanääni kuvaa meille Fagerön värikkäitä asukkaita. Hän kertoo meille Posti-Jannesta joka rikkoo pyhää kirjesalaisuutta – miten hän muuten pysyisi ajan tasalla siitä mitä ihmisille tapahtuu? Hän kertoo meille Aspskärin kuningattaresta Juditista, jonka silmät ovat siniset kuin meri kirkkaana heinäkuisena aamuna. Mantereelta tulee kaikki paha – sehän nähtiin jo siinä miten kävi Celialle joka muutti mantereelle mentyään naimisiin. 



Luulen, että tässä kirjassa on hyviä kesäkirjan aineksia: jännitystä, saaristoa, kaunis kansikin. Luen kuitenkin ennen tätä muutamia muita kirjoja virallisesta kesäkirjapinostani.






Tämä kuva on tässä symboloimassa kaunista ja unenomaista kirjaa, jonka näin kirjakaupassa, mutta jota en ole onnistunut löytämään netistä. Se oli jokin suomalainen haikukirja, pieni, valkokantinen ja naisen kirjoittama. Aion palata kirjakauppaan ja sitten haikuasiaan blogissa. En ollut ennen tuota kirjaa edes ymmärtänyt, että olen kiinnostunut haikurunoudesta – vaikka sopiihan se taudinkuvaan, kun olen muutenkin viime aikoina ollut runokuumeen vallassa.


Etsin tätä tiettyä haikukirjaa mm. Adlibriksestä. Olin hämmentynyt siitä, kuinka monta teosta Adlibris vinkkaa, kun laittaa hakusanaksi "haiku".

Kesäkuun luetut



Kesäkuu oli hyvin onnistunut lukukuukausi! Luin ja nautin paljon, joten tätä yhteenvetoa kirjoittaa hyvin tyytyväinen lukutoukka.


Syytä tyytyväisyyteen toivat:

-       Eeva Kilven Noidanlukko, viisas ja viehättävä lapsuuskuvaus ja Kilven esikoinen. Tästä kirjasta kirjoittaessani en vielä tiennyt, että loppukuusta olisin aivan Eeva Kilven lumoissa ja sitäkin iloisempi, että olen lukenut Kilpeä edes jonkun verran.

-       Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, ranskalaisen kepeä mutta samaan aikaan älykäs ja hauska ihmissuhdekuvaus. Jo kirjan houkutteleva kansi kertoo, että tämä kirja on suomennettu oikeaan aikaan, se sopii hyvin kesäkirjaksi.

-       Agatha Christien Ikiyö, jonka luin Lukupiirin keskustelua varten. En kyllä pitänyt kirjasta erityisemmin, mutta olin tyytyväinen, että sentään luin Agathaa, sillä se on ollut suunnitelmissa jo vuosia. Viimeksi olin lukenut ala-asteella!

-       Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari. Kaikki tätä blogia vähänkin seuranneet varmaan tietävät, että sekä kirjailija että meri ovat hyvin lähellä sydäntäni, Tuulikki Pietilän grafiikkakin kiinnostaa.  Niinpä olisin voinut otsikoida tästä kirjasta kertovan kirjoituksen vaikkapa Haru-kirja, eräs aarteiden aarre. (Näin kesäkuussa myös Toven ja Tuulikin yhteisen taidenäyttelyn Retretissä!)

-       Aino Kallas novellikokoelmallaan Lähtevien laivojen kaupunki sekä etenkin ikikiehtovalla, kansantarumaisella Sudenmorsiamellaan. Valvoin Aino Kallaksen kanssa (melkein) koko kesäyön ulkona, luin ja katselin luontoa ja tunsin syvää onnea. Suosittelen yöllistä ulkolukemista kaikille pieniä suuria elämyksiä arvostaville. (Aino Kallas -kirjoitus muuten aiheutti blogissa kaikkien aikojen kävijäpiikin, ihanaa, että juuri vanha suomalainen kirjallisuus teki sen!)

-       Aapeli Pikku Pietarin pihallaan. Luin kirjan klassikkonälkään ja riemastuin erityisesti sen lämpimästä ja hauskasta huumorista.

-     Kaksi tietoteosta, joissa käsiteltiin minulle tärkeää asiaa, luonnosta ja ylipäätään ympäristöstä nauttimista: Kirsi Salosen Mielen luonto ja Tuomo Salovuoren Vihreyden keskellä. Myönnän, etten lukenut kirjoja kokonaan, mutta tärkeitä kirjoja ne ovat silti!

-       Aina yhtä viehättävää ja kiinnostavaa vanhaa Helsinkiä mustavalkoisin kuvin esittelevä teos Aho & Soldan: Kaupunkilaiselämää. Linkkivinkki: kirjoituksessani on linkki Virka-galleriaan, jossa ko. kirjan ja siihen liittyvän näyttelyn kuvia sekä monia muitakin kiinnostavia otoksia voi katsella virtuaalisesti.

-       Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo. Pahoittelen, etten vieläkään ole saanut kirjoitettua tuosta kirjasta arviota. Lupaan, ettei siihen mene enää kauan. Kirja oli joka tapauksessa voimakas lukukokemus, joka innosti minut ja muut ensin spekuloimaan, onko hyvä kirja aina mukavakin, ja johti lopulta suureen superkirjakeskusteluun, jota muistelen varmasti kauan ja hyvillä mielin. Kyllä keskustelut ovat bloggaamisen suola!

-       Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Oli kiva lukea Gotlannista, koska haaveilen pääseväni sinne joskus, mutta muuten kirja oli tasoa ”hyvä kesäkirja, unohtuu kesän jälkeen”.

-      Väinö Linnan Musta rakkaus. Tästä kirjasta en ollut kuullutkaan, mutta kun bongasin sen kauniin kannen kirjakaupassa, kirja oli hankittava ja luettava heti. Väinö Linnalla on myös ohuita teoksia!

-      Eeva Kilven runokokoomateos Perhonen ylittää tien. Tämä teos ylitti kaikki tämän kesän muut lukukokemukset, sillä olin ja olen hyvin ihastunut. Olen palannut kirjaan jo monta kertaa, vaikka sen lukemisesta on vasta viikko! Lisäksi olen huomannut sepitteleväni mielessäni runoja, se on minulla poikkeuksellista. Eeva Kilpi, tuttavuutemme ei jää tähän kesäkuuhun!


Lisäksi: 

-      Kirjoitin kolmesta jo toukokuun puolella lukemastani kissakirjasta. Lastenkirja Varjak Käpälä viihdytti, kissaelämäkerta Penni, Suomen vanhin kissa liikutti ja kolmas, tänä keväänä suomennettu tietietopainotteinen kissaelämäkerta Hoivakodin kissa Oscar petti odotukset.

-       Aloin lukea Jukka Laajarinteen mainiota muumifilosofiateosta Muumit ja olemisen taito. Olen tutustunut myös Muumilaakson puutarhakirjaan, mutta ehtinen kirjoittaa niistä vasta ensi viikolla.

-      Olen aivan loppusuoralla erään mieltäni kovasti kutkuttavan, eläinoikeuksista kertovan tietoteoksen kanssa, mutta senkin loppuun lukeminen menee nyt kuunvaihteen yli.


Ja vielä lopuksi:

Blogger ei nyt ymmärrä niiden blogikeskustelujen päälle, eli en saa vastattua kommentteihin enkä kommentoitua muiden blogeihin. Huomenna en juuri ole netin ääressä, mutta vastailen ja kommentoin kunhan ehdin ja pystyn. Hyvää kesäviikonloppua kaikille!




(Ja vielä: Blogger myös sotkee tämän kirjoituksen rivitystä ainakin minun näytölläni miten sattuu, huoh.)

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Heinäkuun kukka on Ruusunen

Nyt on sopiva ajankohta muistuttaa Lukupiiri-blogin eli virtuaalisen lukupiirin seuraavasta kuukauden kirjasta. Se on Rauha S. Virtasen Ruusunen. Keskustelu alkaa 10. heinäkuuta ja mukaan ovat tervetulleita muutkin kuin juuri kyseisen Virtasen teoksen lukeneet. Tervetuloa!

Rauha S. Virtanen täytti eilen 80 vuotta. Sen kunniaksi Sara kirjoitti hänestä lyhyen esittelyn Lukupiiriin. Paljon onnea Rauha!



(P.S. Yritän lisätä kuvan kuukauden lukupiirikirjasta myöhemmin; nyt kuvanlataus ei tunnu onnistuvan.)

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Viisi Kesää ilman miehiä

Olen viettänyt kesääni ainakin toistaiseksi ilman Siri Hustvedtiä, mutta kirjablogeissa ei ole voinut välttyä hänen uutuudeltaan Kesä ilman miehiä, jonka minäkin aion kyllä vielä ennen syksyä lukea.

Mistä juolahtikaan mieleeni, mutta päätin tutkia, onko tämän kirjan nimi sama kaikilla kielillä – tai no, muutamalla osaamallani kielellä ainakin. Halusin myös tietää, miten kirjaa esitellään eri maissa. Pikaisen selvitykseni perusteella näyttää siltä, että Sirillä on markkinointihommat hanskassa: kirjan esittelytekstit eivät juuri poikkea sisällöiltään eri maiden kustantajilla. Myös kirjan nimi on pysynyt samana – joskushan kirjojen ja elokuvien nimet vaihtuvat perin merkillisesti maasta ja kielestä toiseen. Suurin ero on kansikuvissa.  

*** 


Toivottavasti olen oikeassa, mutta käsittääkseni tämä on Kesä ilman miehiä -teoksen "virallinen" kansi. Ainakin tämä löytyy Siri Hustvedtin kotisivuilta ja luulen, että Picador on hänen amerikkalainen ykköskustantajansa.



Olin hieman yllättynyt kannesta, sillä ajattelin, että amerikkalainen kansi olisi runsaampi ja koristeellisempi. Tämä hyppy tuntemattomaan on kyllä tyylikäs!

Kirjasta kerrotaan Siri Hustvedtin sivuilla:

"And who among us would deny Jane Austen her happy endings or insist that Cary Grant and Irene Dunne should get back together at the end of The Awful Truth? There are tragedies and there are comedies, aren't there? And they are often more the same than different, rather like men and women, if you ask me. A comedy depends on stopping the story at exactly the right moment."
Mia Fredrickson, the wry, vituperative, tragic comic, poet narrator of The Summer Without Men, has been forced to reexamine her own life. One day, out of the blue, after thirty years of marriage, Mia’s husband, a renowned neuroscientist, asks her for a “pause.” This abrupt request sends her reeling and lands her in a psychiatric ward. The June following Mia’s release from the hospital, she returns to the prairie town of her childhood, where her mother lives in an old people’s home. Alone in a rented house, she rages and fumes and bemoans her sorry fate. Slowly, however, she is drawn into the lives of those around her—her mother and her close friends,“the Five Swans,” and her young neighbor with two small children and a loud angry husband—and the adolescent girls in her poetry workshop whose scheming and petty cruelty carry a threat all their own. 

From the internationally bestselling author of What I Loved comes a provocative, witty, and revelatory novel about women and girls, love and marriage, and the age-old question of sameness and difference between the sexes. 

***

Englantilainen kansi on jotenkin runotyttömäisempi, mielestäni amerikkalaista kantta heppoisemman oloinen, joskin myös runsaampana jotenkin helpommin lähestyttävä.



Kustantaja Hodder & co. kertoo kirjasta:

After Mia Fredricksen's husband of thirty years asks for a pause - so he can indulge his infatuation with a young French colleague -  she cracks up 'briefly', rages 'deeply', then decamps to her prairie childhood home.

There, gradually, she is drawn into the lives of those around her: her mother's circle of feisty widows; the young woman next door; and the diabolical teenage girls in her poetry class. By the end of the summer without men, Mia knows what's worth fighting for - and on whose terms.

Provocative, mordant, and fiercely intelligent, this is a gloriously vivacious tragi-comedy about women and girls, love and marriage, and the age-old war between the sexes.


***

Ruotsissa kirja ei ole vielä ilmestynyt ruotsinkielisenä, mutta kansi on jo julkaistu. Siinä missä amerikkalaiset hyppäävät ylös, Ruotsissa sukelletaan alas! Onneksi sukeltaminen näyttää leijuvalta, ei uppoamiselta. Tämä kansi yllätti minut kansikuvista eniten, se on jotenkin vanhanaikaisen oloinen.


Kustantamo Norstedtin sivuilta löytyy esittely:

Mia Fredricksens tillvaro raseras i samma stund som hennes make Boris låter meddela att han vill ta en "paus" i förhållandet. I själva verket har han träffat en tjugo år yngre arbetskollega. Mias väg tillbaka är både vinglig och krokig.

"En tid efter det att han hade yttrat ordet paus blev jag galen och hamnade på sjukhus. Han sa inte Jag vill aldrig se dig igen eller Det är slut, men efter trettio års äktenskap räckte det med paus för att förvandla mig till en sinnessjuk vars tankar exploderade, rikoschetterade och krockade mot varandra likt popcorn i en mikrovågspåse."
Herregud, halva sitt liv har Mia delat med Boris, alla sorger och bedrövelser, all lycka och alla överraskningar längs vägen. Men nu vill han ta en paus. Efter en tid på sjukhus beslutar sig Mia för att åka hem till sin familj. Där kan hon återhämta sig och förhoppningsvis jobba lite som lärare.
I mötet med sin 87-åriga mor och hennes väninnor - De Fem Svanarna - på sjukhemmet blir Mia plötsligt varse att alla bär på en förlust, alla har de på ett eller annat sätt blivit lämnade. Var och en har hanterat det på sitt sätt - och det finns alltid hopp.

Sommaren utan män är en ny roman av Siri Hustvedt som slog igenom med Vad jag älskade. Den här gången har hon skrivit en rolig, utmanande och avslöjande bok om kvinnor och flickor, kärlek och äktenskap - och den eviga frågan om likheter och olikheter mellan kvinnor och män.  

***

Ranskassa vasta runotyttömäisiä ollaankin, mutta mielestäni ihastuttavalla tavalla! Minäkin haluaisin istua hämyisessä puistossa lukemassa. 

Kustantaja Actes Sud on aika vähäsanainen:

Incapable de supporter plus longtemps la liaison que son mari entretient avec une femme plus jeune qu'elle, Mia quitte brusquement New York pour se rendre dans le Minnesota et se réfugier quelque temps auprès de sa mère octogénaire. Parcours d'une femme blessée en forme de "lecture de soi" et d'inattendue épiphanie personnelle, ce roman solaire – féministe au meilleur sens du terme – irradie d'une énergie aussi rebelle que stimulante.
***
Ja vielä muistin virkistykseksi suomalainen kansi ja Otavan kirjaesittely:



Rakastetun kertojan uusi romaani on eloisa, älykäs ja provosoiva tarina naisista, rakkaudesta ja avioliitosta
 
Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermo romahduksen. Toivuttuaan ensi sokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta ja toisinaan leikkisästä kapinasta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies, ja seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.
Kesän aikana Mia oppii näkemään elämänsä kokonaan uudessa
valossa. Mutta miten käy avioliiton?


Kirjailija, taidekriitikko ja kirjallisuuden tohtori Siri Hustvedt (s. 1955) asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin ja tyttärensä kanssa. Hänen suomennetut romaaninsa Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia ja Lumous sekä omakohtainen teos Vapiseva nainen ovat saaneet haltioituneen vastaanoton. Hustvedtilla on norjalainen sukutausta.


Ikävä kyllä en tarttuisi näistä kansista mieluiten kotimaiseen, vaan amerikkalaiseen tai ranskalaiseen. Olen kuullut, että suomalainen kansi sopii hyvin romaaniin, mutta mielestäni se on aika mitäänsanomaton ja viihteellisen oloinen, kun romaani ei ole kuulemma erityisen viihteellinen, vaan joidenkin arvioiden mukaan jopa Hustvedtin vakavimpia teoksia.

Niin tai näin, arvio jää nyt pintapuoliseksi, kun en ole lukenut kyseistä kirjaa millään kielellä. Oli kuitenkin kiinnostavaa tehdä kansi- ja esittelytekstivertailua ja vierailla ulkomaisten kustantamoiden sivuilla, sitäkään en ollut ennen tehnyt. Luulen, että joskus kannet, kirjan otsikko ja esittelytapa poikkeavat toisistaan paljon enemmän kuin Kesä ilman miehiä -teoksen kohdalla.

Tämä oli tällaista vertailevan kirjallisuudentutkimuksen (heh, en todellakaan kuvittele tekeväni kansikuvia imuroimalla ja mainostekstejä copypeistaamalla tutkimusta!) harjoittelua. Joskus suunnittelen vertailevani Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä -teosta erikielisinä versioina. Olen lukenut teoksen vain suomeksi, enkä ymmärrä, miten sellainen rytmi ja aitous on saatu käännettyä: lukiessa ei todellakaan ajattele, että teoksen alkukieli on ollut ruotsi.

Haaveilen myös joskus Günher Grassin Peltirummun uuden ja vanhan suomennoksen vertailemisesta keskenään. Olen haaveillut siitä jo niin kauan, etten ole varma, toteutuuko haave koskaan. Mutta ainakin tällaista kevyttä vertailua oli hauska tehdä internetin avulla. Suosittelen!

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien

Kansi: Kirsikka Mänty
Minä hullu. Vaihdoin elämän sanomiseen. (s. 196)


Runoista on vaikea kirjoittaa. Viimeksi totesin niin, kun en osannut analysoida Eeva-Liisa Mannerin runoja. Tällä kertaa olen kyvytön kirjoittamaan, koska olen niin ihastunut. Eeva Kilven kokoomarunoteos on Perhonen ylittää tien on nimittäin kirja, joka:




- Sai minut ajattelemaan, että ehkä Risto Rasa ei olekaan lempirunoilijani. (Kai suosikkeja voi olla kaksi?)


- Antoi ensimmäistä kertaa eläessäni varmuuden: tämän kirjan ottaisin autiosaarelle.


- Pisti minut käyttämään sellaista itselleni vierasta termiä kuin voimakirja. Se kuulostaa aika huuhaalta, mutta tässä runokokoelmassa on voimakirjan aineksia. 


- Nostatti suuren runonkirjoitushalun.


- Oli niin hyvä, että päätin merkitä kirjan sisällysluetteloon kaikki ne runot, joihin haluan tässä teoksessa palata uudestaan. Kun olin merkinnyt ensimmäisistä neljästä runosta kolme, luovuin yrityksestä.




Jos ei käynyt vielä ilmi, pidin siis tästä kirjasta kovasti ja olen ikionnellinen, että ostin sen ihan omaksi. Tähän kirjaan aion palata usein, ihan vain huvikseni sekä elämän eri käänteissä.


Eeva Kilven runojen voima on niiden yksinkertaisessa kauneudessa ja elämänläheisyydessä, huumorissakin, lempeässä itseironiassa. Näitä runoja ei tarvitse jännittää, sillä ne avautuvat kertalukemalta muillekin kuin runoasiantuntijoille. Kilpi kirjoittaa usein luonnosta ja esim. eläimien oikeuksista, suuri osa runoista on myös omaelämäkerrallisia.  Lukija voi kokoomateoksen myötä seurata Kilven – tai ainakin jonkun naisen – kasvua rakkaudennälkäisestä nuoresta aikuiseksi ja lopulta vanhaksi ihmiseksi. Vaikka nainen muuttuu ja elämäntilanteet vaihtuvat, yksi asia pysyy samana: tuolla naisella on kysy ymmärtää itseään ja elämää, hänellä on huumorintajua ja sydän paikallaan. Tuolla naisella on myös kyky luoda upeita, käsin kosketeltavan aitoja runokuvia muutamalla rivillä.


Tuntui äärettömän vaikealta valita tästä teoksesta runoesimerkkejä, koska olisin halunnut valita kaikki runot. Rakkausrunoista valitsin lopulta rakkautta kaipaavien ja intohimoisten runojen sijasta tällaisen, hyvästä elämästä kertovan:


Sinun kanssasi, rakkaani, 
vuodet menevät liian nopeasti.
Se on ainoa mistä sinua syytän.
Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä
ovat kuin yksi varastettu iltapäivä
ja jokainen varastettu iltapäivä
kuin tuhatsata ajastaikaa.


Minä olen jo monta kertaa herännyt vanhana, 
yhtäkkiä. (s. 398)


Rakkausrunoja koskettavampia olivat mielestäni kuitenkin yleisesti elämästä ja naisena olemisesta kertovat. Joskus tuntuu tältä:


Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. (s. 11)


Ja vaikkea minusta koskaan tulisikaan mummoa, haluan mummoasenteen ja mummon kohtalon:


Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia. (s. 346)


Kaikkein eniten minua koskettivat teoksessa lyhyet, vastaanpanemattoman aidot kuvaukset surusta ja kuolemasta (Kun suru häipyy / tulevat muistot / ja jokainen niistä / koskee yksitellen. s. 102) sekä erityisesti runot luonnonsuojelun puolesta. Luonnon ja eläimien puolesta puhuivat erityisesti Animalia-sarjan runot. Esimerkiksi:


Kuusi puhuu:


Kun pysähdyt ja katsot minua
näet että täällä on vaikea kasvaa.
Kesälläkin on pakkasia, niitä sanotaan halloiksi.
Nämä käpristyneet oksanpäät paleltuivat 
toissavuoden kesäkuussa.
Minä kasvatin näin monta sormea kaulani jatkeeksi
että voisin puhua teille viittomakieltä.
Pysähdy, ehdi,
sinä ymmärrät kyllä kunhan katsot.
Viesti on sinussa jo.


Mutta en minä vain liikuttunut tämän teoksen kanssa, vaan usein naurattikin.


Nauratti se, että emmepä 80-luvun koululaisina tienneet, että kirjoitimme toistemme teinikalentereihin Eeva Kilpeä: Sinä olit minulle se oikea, vain minä sinulle väärä. (s. 83)


Myös tälle hymyilin:


Aamupäivisin kirjoitan,
iltapäivisin teen runoja
iltaisin katson tielle, juon viiniä ja tanssin.
Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään.


Ei tiedä mitä menettää
se joka ei tule.


Eräs runo oli mielestäni niin hauska, että lähetin siitä viestin Kirjainten virrassa -blogin Hannalle, koska tiedän hänenkin olevan Kilven ihailija. Hanna vastasi, että hän on blogiinsa kirjoittanut Eeva Kilven runoteoksesta ja siteerannut samaa runoa! Tämä jos mikä onkin lukutoukkaa viihdyttävä runo. Kannattaa etsiä kumppani, joka osaa myös nauraa sille, tai ainakin ymmärtää, mistä on kyse:


Herättyäni 
sinun vieressäsi katselen
kuinka aamuaurinko kultaa kirjahyllysi
lattiasta kattoon
enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan:
sinua vaiko kirjojasi.


Rakkaani, uskalla tuntea minut,
anna arvo tälle tunnustukselle. (s. 31)




Minä annon arvon Eeva Kilvelle. Onneksi hän vaihtoi elämän sanomiseen.




Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972–2000. Wsoy, 2011. Kahdeksas painos
Kustantamon kirjaesittely

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Väinö Linna: Musta rakkaus

Akateemisessa kirjakaupassa sattui silmään oikea aarre: Väinö Linnan toinen romaani, Musta rakkaus, ja vielä edullisena pokkarina ja näin huikean hienon kansikuvan kera. Kiitos kannesta menee Maria Nosowille (kuva) ja Marjaana Virralle (päällys) ja Väinö Linna -tutkan virittämisestä superkirjakeskustelulle. Olisin ehkä muutenkin huomannut tämän klassikon, mutta Täällä Pohjantähden alla -puheenvuorojen jälkeen sydämeni ihan hypähti, kun huomasin tämän kirjan: Väinö Linnaa muussakin kuin tiiliskivikoossa!

Musta rakkaus on siis Linnan toinen romaani ja hänen läpimurtoteoksiaan. Tarina kielletystä, ts. luokkarajoja rikkovasta, rakkaudesta keräsi 1940-luvun lopulla ilmestyessään runsaasti huomiota ja Linna voitti sillä kirjallisuuspalkintoja. Tämä nyt lukemani tarina on romaanin toinen versio vuodelta 1957, Linna muokkasi tuolloin teostaan.

Tarina on se perinteinen: "ylempi" eli tamperelainen insinööriopiskelija Pauli rakastuu "alempaan", työläisneiti Marjattaan. Vanhan ajan tapaan asiat etenevät vauhdikkaasti. Vaikka kumpikin nuorista on perin hitaan ja kömpelön, arankin, oloinen, muutaman kävelyn ja kyläreissun jälkeen tiedetään: se on tässä. Vietetään kihlajaisia, suunnitellaan tulevaisuutta.

Ja sitten kaikki menee kauhealla tavalla mönkään. Niin kauhealla ja niin turhalla tavalla, että lukijan tekisi mieli kiljua päähenkilöille ja ravistella heitä: älä nyt ole noin hölmö! Paha saa kyllä palkkansa, liiankin rajusti, mutta siinä samassa kärsivät viattomatkin.

Tehokas kirja siis. Siitä on vaikea kertoa enempää kertomatta koko juonta (joka kyllä, kun klassikko on kyseessä, löytyy helposti netistä). Sanon vain, että mielestäni kirja kertoi vähemmän yhteiskuntaluokkien eroista ja sillä tavalla paheellisesta rakkaudesta. Enemmänkin tämä oli tarina sairaasta mustasukkaisuudesta ja kipeästä menneisyydestä, häpeästä, siveellisyydestä ja siveettömyydestä, salaisuudesta ja sen mielettömästä hinnasta. Kun suljin kirjan, en ollut tyytyväinen, mutta olin vaikuttunut.

Toivoisin voivani sanoa, että kirja kannattaa lukea vain Väinö Linnaan tutustuakseen. Linnan pääteokset tuntuvat pelottavan monia pituudellaan ja kaikenlaisella massiivisuudellaan, mutta tämän teoksen lukee hetkessä. Haluaisin myös sanoa, että kirja on suositeltava historiasta kiinnostuneille; ei siitä ole kovinkaan kauan, kun Suomi oli vielä aivan erilainen, ja Linna jos kuka osaa luoda hienosti elävää ajankuvaa.

Valitettavasti kirja on kuitenkin pelottavan ajankohtainen edelleen. Lööpit kirkuvat tänäänkin turhia, ulkopuolisesta käsittämättömiä nk. intohimorikoksia ja nk. kunniamurhatkaan eivät ole Suomessakaan tuntematon asia. Sanon "niin kutsutut", sillä silloin ei voi puhua oikeasta intohimosta tai kunniasta, kun rakkaus on sairasta ja - mustaa.

Tekstinäyte s. 103:

-Minun vestaalini...minun pieni vestaalini... Sitten hän yhtäkkiä päästi Marjatan sylistään, nosti kätensä tämän olkapäälle, työnsi hänet kauemmaksi itsestään ja katsoi tätä silmiin villistä vihasta kiiluvin silmin.

- Saatanan narttu, hän karjaisi sitten ja sysäsi Marjaanan vuoteelle selälleen. Tämä älähti kauhusta, sillä Paulin silmissä oli niin hurja ilme että hän kuvitteli loppunsa tulleen. Pauli nousi kuitenkin sängyltä ja käveli lattialla edestakaisin ähkien ja huohottaen. Viimein hän sai lausutuksi sanoja, jotka tulivat käheällä ja vapisevalla äänellä:

- Luulitko sinä lumppu että voisit pistää minua silmään? Minua! Minua!

Väinö Linna: Musta rakkaus. Wsoy, 2010. 6. painos
Kustantamon kirjaesittely

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Kesän lukusuunnitelmat


Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain jos ei sinistä, niin sinikantista ainakin. Voilà, tässä henkilökohtainen kesäkirjapinoni (kesäkirjasuosituksenihan ovat tuolla yläpalkissa omalla välilehdellään).

Kirjablogeista ei ole voinut viime päivinä olla huomaamatta, että muillakin kesään kuuluu oleellisena osana kesäkirjapinon kokoaminen. Minulla on tapana suunnitella lukemisiani muutenkin, ihan jatkuvasti. Joskus tuntuu, että ajattelen lukemista yhtä paljon kuin harrastan sitä: on ihana haaveilla, mitä seuraavaksi lukisi. Paha kyllä olen huomannut, että jos kerron blogissa aikovani lukea tietyn kirjan tai kirjoittavani tietystä kirjasta tai aiheesta, lukemiseksi ja bloggattavaksi päätyy välittömästi jotain ihan muuta kuin kuvittelin.

Tästä huolimatta julkaisen nyt pinon lähitulevaisuuden lukemisistani. Uutuuksia edustavat esim. Jean Kwokin Käännöksiä, jonka moni muukin on havaintojeni mukaan juuri lukenut, sekä Tiina Raevaaran Koiraksi ihmiselle, joka kuulostaa todella kiinnostavalta. Raevaara käy kirjassa läpi koiran historiaa ja kertoo, miten hänestä itsestään tuli koiraihminen. Luulen, että kirja on kiinnostava kissaihmisestäkin. :)

Ensin pitää kuitenkin lukea hevosista. Katriina Ojasen Tyttöjen toinen koti, folkloristiikan alan väitöskirja joka tutkii hevostyttöjen kulttuuria, on ollut minulla lainassa iät ja ajat. Myös Jukka Laajarinteen filosofiateos Muumit ja olemisen arvoitus on pian vietävä kirjastoon. Jätin tänä kesänä (ainakin toistaiseksi) Tove Janssonin Kesäkirjan lukematta, koska minulla on muita Janssoniin liittyviä teoksia. Sain juuri Muumilaakson puutarhakirjan omaksi, enkä voi muumifani-puutarhapiipertäjänä kuin huokailla onnesta.

Muita kesälukemistoni lastenkirjoja ovat tuon Muumilaakson puutarhakirjan lisäksi Leena Laulajaisen runokirja Keinu meren yllä sekä Leena Parkkisen Miss Milky Ray. Sitten pitäisi lukea Irja Ranen Naurava neitsyt Finlandia-haasteeseen ja Marianne Fredrikssonin Muuttolinnut, koska saman kirjailijan Anna, Hanna ja Johanna oli niin hyvä. Ja löytyyhän tuolta pinosta muutakin, esim. Göran Schildtiä ja Tapio Koivukaria saaristonkaipuuseen sekä Juhani Ahoa klassikkonälkään.

Saa nähdä, miten käy. Yleensä lukusuunnitelmieni siis käy huonosti, mutta nyt ajattelin kokeilla sellaista, että siivoan kaikki siellä täällä lojuvat kirjat ja kirjapinot - ja niitä meillä piisaa - kirjahyllyyn ja pinoan nämä kesäkirjat yöpöydälleni. Muualta ei saa sitten lukea kirjoja kuin siitä pinosta! (Ehkä. Ja pitää muistaa, että aina voi tulla pakko lukea jotain muuta.)

Juhannuksena olen muuten lukenut Suomen suveen sopivasti Väinö Linnaa ja Eeva Kilpeä, vähän Juhani Ahoa. Aah! Minulle tulee kotimaisista klassikoista aina sellainen olo, etten haluakaan lukea mitään muuta, ikinä.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Runollista juhannusta


Toivottelen kaikille tunnelmallista ja virkistävää juhannusta kolmen kesäisen runon kera!



Rastaitten porkkanat

Aurinko liukuu
metsän laitaan,
aurinko liukuu
takaisin.

Tarhassa  kasvavat
kaiken kesää
porkkana, herne
ja kurkkukin.

Nurmikenttää
aamulla varhain
mustarastaat
kaivelevat.

Rastaille kasvavat
nurmen alla
madot kuin pitkät
porkkanat.
(Aale Tynni)


***

Kuka tietää

Käenrieskaa, ketunleipää
rinteet tulvillaan.
Mistä kummasta ne saivat
jauhot taikinaan?
(Ester Ahokainen)


***

Poutapäivä

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihlajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
(Aaro Hellaakosken runon alku)



Kaksi ensimmäistä runoa on poimittu teoksesta Pikku Pegasos, 400 kauneinta lastenrunoa, jonka soisin kuuluvan myös jokaisen aikuisen lukemistoon. Aaro Hellaakosken runo on teoksesta Tämän runon haluaisin kuulla 2.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

"Nyt tulee paras kohta, kuuntele!" Hervor työnsi ylös silmälasejaan, jotka olivat valahtaneet nenälle ja luki: "'Muistotilaisuus oli seurakuntatalolla. Monia puheita pidettiin ja lahjoituksia annettiin muun muassa Kajpen Golfseuralle, Gotlannin partiolaisille ja Gotlannin villikaniiniseuralle. ' Onko villikaniineilla tosiaan ihan oma seura?

"Näköjään. Ellei Per-Henrik sitten ole keksinyt sitä itse, jotta saisi haalittua ylimääräistä rahaa, mikä ei ihmetyttäisi minua yhtään. Per-Henrikin tapauksessa parempi lahjoituskohde olisi ollut Gotlannin pässinpääseura. Sellainen kuolevan rodun seura, jonka kolmesta jäsenestä enää yksi on elossa."

"Ei ole kauan", Hervor tokaisi. "Se seura saa lyödä kohta hanskat tiskiin, sillä sitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen. Siitä mie annan sanani."

Ensin minusta tuntui, etten minä anna tästä kirjasta sanakaan. Tai tarvitsen voimalauseita, että saan kirjoitettua tästä kirjasta. En nimittäin oikein tiedä, mitä mieltä tästä olen. Sen tiedän, että uutuuskirjoista on vaikea kirjoittaa, mutta siitä myöhemmin.

Ensin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -teoksen plussiin. Ehdoton plussa on kirjan tapahtumapaikka, ikiaikainen matkatoiveeni Gotlanti. Gotlannin, ruusujen ja kesän takia valitsinkin tämän kirjan luettavaksi. Minua myös kiinnosti se, että kirjaa kuvattiin humoristikseksi, lämminhenkiseksi ja hassunhurjaksi, skandiversioksi Thelmasta ja Louisesta.

Sitä se olikin. Kirjan päähenkilöt, viiskymppiset kuparitukkainen lääkäri Mirjam ja harmaahapsinen lapinnoita Hervor, ovat hauskoja ja sydämellisiä, heidän ystävyytensä on kummallinen mutta luja. Gotlanti on ihastuttava ja kiinnostavaa kyllä, Mirjam kunnostaa siellä vanhaa kappelia. Ruusut tuoksuvat, syödään ja juodaan hyvin,  gotlantilainen kesä on yhtä aikaa tutun kuuloinen ja kuitenkin vähän ulkomainen. Naapurinmies on charmikas. Kirjan päähenkilöt ja miljöö ovat siis mukavia.

Kirjan tarina oli vähemmän mukava eikä loppuun asti vain hyvällä tavalla kummallinen.

Mirjam on tullut aikoinaan kolmen liikemiehen huijaamaksi ja päättää noitaystävänsä kannustuksella kokeilla, voiko nuo miehet tappaa ajatuksen, tarkemmin voimalauseiden, voimalla. Arvannette, että voi. Ällöttäviksi kuvattujen miesten ja heidän ällöttävien kuolemiensa lisäksi kirjassa on ripaus romantiikkaa ja annos äiti–tytärsuhteita, isoäitiyttäkin.

Kyseessä on siis oikea naisten kesäkirja ja sellaiseksi tämä olikin ihan mukiimenevä, kiva romaani monella tavalla. Oloni on kuitenkin vähän pettynyt, sillä kirjasta puuttui jokin määrittelemätön, joka olisi tehnyt siitä todella hauskan, todella menevän tai todella jännittävän. Nyt se oli vähän kaikkea eikä kuitenkaan selvästi mitään. Olin myös pettynyt kirjan loppuratkaisuun. Ilman sitä kannustaisin valitsemaan tämän kirjan mukaan rannalle tai riippukeinuun, mutta nyt joudun sanomaan, että ota kaiken varalta toinenkin opus mukaan.


***

No, nyt siitä on kirjoitettu ainakin jotain! Hieman latteaksi jääneen lukukokemuksen lisäksi kirjoittamistani jarrutti se, että tämä kirja on juuri nyt ollut blogeissa todella paljon esillä. En ole vähään aikaan lukenut sellaista uutuutta, josta putkahtelee blogiarvioita tuon tuosta, eilenkin kaksi melkein yhtäaikaa. Olen tuskaillut sen kanssa, voinko lukea nuo arviot, ja jos luen, keksinkö enää mitään sanottavaa. Lopulta luin kaikki näkemäni arviot, mutta hyvin silmäilevästi. Kaikista noista blogikirjoituksista linkitän tämän Amman eiliseen kirjoitukseen, koska Amma oli pitkälti samaa mieltä kirjan hyvistä ja huonoista puolista.

Tässä linkki myös kustantamon kirjaesittelyyn.

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Svinhugg). Atena, 2011. Suom. Nina Leino

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Superkirjoista ja yksityisistä lukukokemuksista

Pahoittelen kirjoituksen kömpelöä otsikkoa, mutta parempaakaan en tälle sekalaiselle jaarittelulleni keksinyt.

Ensinnäkin asiaa superkirjoista, eli jatkoa keskustelulle siitä, mikä kirja on sekä hyvä että mukava. Ehdotin superkirjakirjoitustani seuranneessa keskustelussa, että yksi ehdokas voisi olla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, koska se ravisuttaa muodollaan sekä sisällöllään.

Uusin ja vahvin ehdokkaani on kuitenkin Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär. Minusta kirja, joka kertoo ikiaikaisen ja hyvin inhimillisen tarinan hienolla kielellä ja vieläpä vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin, on todellinen superkirja. Keskustelimme Ronjasta eilen livelukupiirissämme ja tuli juttua siitä, että oikeastaan hienoimpia kirjoja ovat sellaiset näennäisesti lastenkirjat, jotka kuitenkin vaikuttavat voimakkaasti myös aikuiseen lukijaan. Niissä on tavoitettu jotain hyvin perustavanlaatuista tarinan kertomisesta ja ihmisenä olosta, maailmasta – silloinkin, kun kyseessä on satukirja. Muumeissa on minusta tätä samaa ajatonta viisautta.

Ronja sai lukupiiriltä kehuja myös siinä, ettei se ole liian monimutkainen tai erikoinen, kuten monet kuulut ja arvostetut kirjat ovat. Ronja on aito ja elämänläheinen, ja kaikki lukupiirissämme olivat ihastuneet siihen. Hyvinä puolina pidettiin mm. sitä, ettei Ronja ollut liian siloiteltu, vaikka lastenkirja onkin. Kirjassa on surua ja huolia, roisia kielenkäyttöä ja reipasta huumoria, loppu on onnellinen muttei yli-idyllinen. Minulle lukukerta oli ties kuinka mones, yhdelle lukupiiriläiselle ensimmäinen aikuisena ja kahdelle muulle ensimmäinen kaiken kaikkiaan.

Karoliina kirjoitti jokin aika sitten Kirjavassa kammarissaan siitä, että joitakin lukukokemuksia ei haluaisi jakaa. Minulle tuli huolestunut ja vähän jännittynytkin olo ennen eilistä lukupiiriä ja sen Ronja-keskustelua. Ronja on ollut minulle tärkeä kirja aivan ala-asteen alkuluokilta lähtien ja huomasin olevani kauhistunut ajatuksesta, jos sen taika ei aukeakaan lukupiiriläisille, hyville ystävilleni! Yleensä minusta ihmiset saavat olla kirjoista mitä mieltä tahansa, mutta lempikirjani moittiminen olisi tuntunut loukkaukselta sekä minua että kirjaa kohtaan. Onneksi meitä molempia ymmärrettiin.

Olen ennenkin tuntenut halua pitää joku lukukokemus itselläni. Joistakin tarinoista ei halua kertoa, miksi ne ovat itselle tärkeitä. Lempikirjailijan tuotantoa voi myös olla mahdotonta analysoida tai esitellä. Blogin aikana olen todennut ainakin Claudie Gallayn Tyrskyjen ja Tove Janssonin Haru, eräs saari -teoksen kohdalla, että tarjoan niistä vain vaikutelmia ja tunnelmapaloja, koska en osaa enkä halua avata niitä sen enempää.

Tärkeistä kirjoista kirjoittaminen on kaiken kaikkiaan hieman ristiriitaista. Niistä jos jostakin haluaisikin kertoa ja keskustella, mutta niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava.

Mikä on sinun superkirjasi, yleisellä tai yksityisellä tasolla?

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Kirjallisia taidenäyttelyjä

Tove Jansson: Simpukka-asetelma, 1960.


Tove Janssonin ystävien kannattaa tänä vuonna vierailla Retretissä. Yksi kesän näyttelyistä on nimeltään Muodon vapaus – Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä. Kävin katsomassa näyttelyn viime viikolla ja pidin kovasti, vaikkei teoksia aivan valtavasti esillä ollutkaan.

Yllä oleva kuva kertoo Tove Janssonista maalarina: hän maalasi etenkin nuorempana ja aloitti taiteilijanuransa maalauksilla. Kuulin oppaan sanovan turistiryhmälle, että Janssonin aiheet ja tekniikat olivat melko tavanomaisia, eivätkä hänen maalauksensa tuntuneet maallikostakaan aivan poikkeuksellisilta. Kiva niitä oli kuitenkin nähdä – ja vielä kivempi eri aikakausien muumipiirroksia. Totta se on: muumit ovat pulskistuneet ja söpöytyneet matkan varrella. Ostin muistoksi pari korttia, esim. Muumilaakson kartan.

Janssonin elämänkumppanilta, graafikko Tuulikki Pietilältä oli mukana maalauksia ja grafiikkaa. Maalauksista osa oli hyvin kiinnostavia ja yllättävänkin moderneja, mutta valitettavasti en löytänyt niistä kuvia netistä. Löysin Pietilän kissagrafiikkaa. Se tuntui heti läheiseltä, koska muistin heti kissataulut nähtyäni, että niitä oli (on) myös Tove Janssonin ateljeekodissa. Tietenkin kartutin postikortti- eli kirjanmerkkikokoelmaani myös Pietilän taiteilemalla kissalla. Muista Retretin tämän kesän näyttelyistä suosittelen etenkin päänäyttelyä, joka kertoo enemmän tai vähemmän tasa-arvoisista taiteilijapareista; Retretin kotisivuilla on lyhyitä taiteilijaelämäkertoja.

Tuulikki Pietilä: Rosetti (sarjasta Psipsina I), 1977

Ateneumin tämän kesän näyttely on vielä näkemättä, tosin se avattiinkin vasta viime viikolla. Näyttely kuulostaa minusta todella kiinnostavalta, sillä se yhdistelee kuvataidetta ja kirjallisuutta, jos olen ymmärtänyt asian oikein.



Näyttelyssä Lapin taika ovat mukana esim. Timo K. Mukka ja Rosa Liksom,  jotka tunnetaan sekä taiteilijoina että kirjailijoina. Mukka kiinnostaa tuttuutensa vuoksi ja Liksom siksi, että en ole tutustunut hänen töihinsä lainkaan, vaikka varmaan pitäisi jo yleissivistyksen vuoksikin.

Lisätietoa Ateneumin näyttelystä löytyy täältä. Näyttelyllä on myös ihan omat sivunsa. Onko joku jo ennättänyt näyttelyyn tai kuullut kommentteja siitä?

Kaikkein eniten tänä kesänä odottamani kirjallinen tapahtuma on kyllä Ronja Ryövärintytär Suomenlinnassa!

Kissamaista kirjallisuutta

Tässäpä sitten pari esimerkkiä kirjoista, jotka ovat minusta hyviä ja mukavia, joskaan eivät erityisen vaikuttavia. En myöskään kuvittele, että näillä liikutettaisiin suuria massoja tai edes kovin monen ihmisen ajatuksia. Mutta kissanomistajasta kissakaunokirjallisuuden keräily ja lukeminen on mitä hauskinta ja rentouttavinta!


SF Saidin Varjak Käpälä on lapsille suunnattu kissafantasiakirja. Varjak on kuulua mesopotamialaista sinistä kissasukua, perheensä hylkimä raukka. Vaan kuten kunnon saduissa aina, Varjak pelastaa perheensä ja samalla monet muutkin kissat hurjalta kohtalolta: Varjakista tulee oikea kissasankari!

En olisi tarttunut tähän kirjaan, ellen olisi saanut siitä vinkkiä blogiini. Kiitos vinkistä! Sillä vaikka kirja oli lapsellinen ja hassu, se oli myös hyvin viihdyttävä ja kissat aidosti kuvattuja. Kirjan vetovoimasta (tai minun harkintakyvyttömyydestäni ja hullun kissanaisen oireyhtymästä) kertonee se, että kun taannoin korkkasimme mieheni kanssa hääpäivän kunniaksi oikean Dom Perignon -pullon, viihdytin miestäni samppanjan äärellä kertomalla hänelle hurjia tarinoita Varjak Käpälästä ja hänen legendaarisesta isoisästään Jalalista. Varjak siis kietoi minut käpälänsä ympärille! Kirjasta on myös jatko-osa, aion hankkia ja lukea senkin joskus.


Myös Anne Ojasen kirjoittamasta kissaelämäkerrasta Penni, Suomen vanhin kissa sain vinkin blogiin. Kirja oli hyvin herttainen ja liikuttava, lopuksi minua ihan itketti, kun Penni-parka kuoli yli 20-vuotiaana.

Pennin tarina alkaa, kun nuori mopoileva pari saa kissanpennun. Pennistä kasvaa erottamaton osa perhettä. Se ajelee mopolla isännän ja emännän välissä istuen ja telttailee heidän kanssaan. Aikanaan Penni saa ihmissisaruksia ja suhtautuu lapsiin huolehtivaisen emon ja hyvän ystävän tavoin; myös perheen lemmikkihiiri Muikku saa Penniltä yllättävän suopeaa kohtaloa, kun pääsee vapaaksi. Kaiken kaikkiaan Penni on reipas, sydämellinen ja oikein kissamainen kissa. Olen varmaan lukenut Pennistä ennenkin, sillä kirjan tietojen mukaan Pennillä on ollut oma palstansa Eläinmaailma-lehdessä. Luin tuota lehteä läpi lapsuuteni, mutten muista Pennin palstaa. Onneksi sentään luin Penni-kirjan, se oli oikeaa hyvän mielen lukemista.


David Dosan Hoivakodin kissa Oscar on tämän kevään uutuksia. Odotin kirjaa kovasti, koska jo ennakkoon ilmestyneet lehtijutut Oscarista puhuttivat ihmisiä niin netissä kuin livenäkin.

Hoivakodin kissa Oscar kertoo tositarinan amerikkalaisesta dementikkojen hoitokodista, jossa asuu myös monia kissoja lemmikkeinä ja karvaterapeutteina. Oscar ei ole kissoista seurallisimpia, mutta sillä on erityistaito: se aavistaa hoitokodin asukkaiden kuoleman ja valvoo aina kuolleen vieressä kuoleman ajan ja aina siihen asti, kunnes ruumis haetaan pestäväksi.

Keskustelin Oscarista ennen kirjan lukemista ja ystäväni piti kuolemaa ennustavaa kissaa pelottavana. Minulle, joka yö kissa kainalossa nukkuvalle, Oscarin toiminta taas näyttäytyi ystävällisenä ja lohdutttavana: varmasti hyvin sairaskin ihminen voi aistia eläimen lämmön ja tuntea turvaa, kun karvainen hoitaja painautuu kiinni kylkeen. Kirjasta kävi ilmi, etteivät Oscarin saattohoitoa saaneet potilaat välttämättä itse tienneet koko kissasta (tai osanneet siitä kertoa), mutta omaisille Oscarista oli suurta iloa ja lohtua, muillekin kuin varsinaisille kissaihmisille. Se oli mielenkiintoista ja ilahduttavaa luettavaa.

Muuten kirja ei ollut ilahduttava lukukokemus. David Dosa ei väsy toistelemasta, ettei hän ymmärrä kissoista, muistakaan eläimistä tai mistään yliluonnollisesta tai kummallisesta mitään. Hän myös kertaa jatkuvasti, millaista lääkärintyö on ja miten alzheimerintautia sairastavia tutkitaan ja hoidetaan. Olin tuskastua. Jos kirjan lääketieteellinen puoli kiinnostaa, suosittelen Lisa Genovan upeaa ja hurjaa alzheimer-kertomusta Edelleen Alice. Jos taas haluat lukea koskettavan, lähimenneisyyteen sijoittuvan kissaelämäkerran, kehotan lukemaan Oscarin sijasta Homerista. Gwen Cooperin Homer-kissan ihmeellinen elämä, sokean kissan ihmeellinen kertomus, pyörii yhä mielessäni, vaikka lukemisesta on jo kuukausia.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Onko hyvä kirja myös mukava?

Vaikka äidinkielenopettajani sanoi aina, ettei kirjoituksen alussa saa heti vastata otsikon kysymykseen, minä vastaan: ei. Hyvä kirja ei ole aina mukava eikä miellyttävä. Hyvä kirja on vaikuttava joko kirjallisesti tai teemallisesti, hyvällä tuurilla molempia. Mutta hyvästä kirjasta ei ole pakko pitää.

Asia tuli mieleeni, kun luin viikonvaihteen aikana viimeinkin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan Herran armo (kypsyttelen lukukokemusta vielä hetken mielessäni ja kirjoitan siitä sitten). Kirja oli minusta vaikuttava ja monella tavalla kiinnostava, muttei erityisen mukava, vaikka esimerkiksi kieli on hyvin harkittua ja kaunistakin. Mukavia ovat sellaiset kirjat, joihin uppoutuu täysin ja joita lukee ihan vain lukemisen ilosta, nauttiakseen. Sudentaljassa on ainakin ensimmäisen osan perusteella kurjuutta, köyhyyttä, sairautta ja väkivaltaa – muun muassa. Sellaisesta lukeminen ei ole varsinaisesti miellyttävää, mutta ei niin miellyttäväkin kirja voi olla hyvin voimakas ja opettavainenkin lukukokemus.

Sofi Oksasen kirjat ovat minusta sellaisia, ettei niistä voi pitää, mutta arvostan niitä suuresti, erityisesti Puhdistusta. Kirja on minusta taitava ja tärkeä, mutta sen kerronta ja aihe ovat sellaisia, että kirjan ansiot ovat jossain muussa kuin siinä, että se tarjoaisi nautinnollisen lukuelämyksen. Lionel Shriverin Poikani Kevin kuuluu tietyllä tapaa samaan sarjaan: kauhea kirja, ei edes kovin hyvää kieltä, mutta herättää miljoonia kysymyksiä ja jää ikuisesti mieleen.

Luulen, että kaunokirjallisuuden lukemista vähätellään joskus siksi, että ajatellaan lukemisen olevan "vain" mukavaa ajanvietettä – lainausmerkit siksi, että kyllä hyvää ajanvietettäkin tarvitaan, eivätkä kaikki kirjat kykene tarjoamaan edes sellaista. Toisaalta luulen joidenkin karttelevan liian "korkeaa" kaunokirjallisuutta, koska ajatellaan, että hieno, tärkeä tai vaikuttava kirja on jotenkin hankala tai tylsä, ehkä juuri lukemisen kannalta epämiellyttävä kokemus.

Kun yritin keksiä esimerkkiä kirjasta, joka olisi todella mukava ja vaikuttava samaan aikaan, en heti keksinyt. Monet kirjat ovat toki hyvinkin hauskoja ja ihastuttavia, mutta niiden vaikuttavuus on joko hyvin henkilökohtaisella tasolla (kirjaan on helppo samastua) tai kirjallisella kentällä, jolloin kirja on merkittävä omassa genressään mutta ei ulkokirjallisesti. Ainakin aivan nykykirjallisuudesta on mielestäni hyvin vaikea äkkiseltään  nimetä tällaista teosta, klassikoista ja lastenkirjoista saattaisi löytyäkin. Nuorempana esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli mielestäni sekä hyvin jännittävä että opettavainen. Tänä vuonna lukemistani teoksista sekä kauniiksi että ajattelemisen aihetta antavaksi nousee teos Edita Morrisin Hiroshiman kukat, mutta ei sekään mikään varsinainen lukuromaani ollut.

Haluan kuitenkin uskoa, että on kirjoja, jotka ovat hyviä ja mukavia samaan aikaan, lomaltapaluupöpperöiset aivoni eivät vain nyt niitä muista. Kertokaa esimerkkejä! Olisiko Kjell Westön Missä kuljimme kerran sohvannurkkaan upottava lukuromaani, joka kuitenkin voisi tarjota myös uusia ajatuksia, kenties muuttaa lukijan maailmankuvaakin?

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kokemuksia luovan kirjoittamisen kursseista?

Ensi syksynä minä aion harrastaa ja haaveilen siitä jo nyt!

Laitoin kotiblogin puolelle kyselyn kuvataidekursseista, mutta täällä kirjablogissa kyselen, tietääkö joku hyviä luovan kirjoittamisen kursseja joko pääkaupunkiseudulla tai etäopiskeluna. En ole opiskellut juuri kirjoittamista koskaan, vaikka jopa kirjoitan työkseni, joten kiinnostaisi kokeilla luovaa kirjoittamista (tai jotain muutakin kirjoittamisen kurssia kuin luovaa, jos hyvä löytyy).

Kurssin pitäisi olla jotain työväenopiston kurssin ja wannabe-kirjailijoille tarkoitetun kurssin väliltä.

Aloitin kerran työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssin, ja kokemus oli kauhea. Kurssiesitteessä ei kerrottu, että kyseessä olikin kirjoittamisen sijasta psykoterapiaa. Kaikki muut olivat osallistuneet tälle yhdelle ja samalle kurssille jo vuosien ajan. Syksyn ensimmäinen kokoontuminen alkoi sillä, että eräs nainen ilmoitti kirjoittaneensa kesän aikana taas yhden version traumaattisesta erostaan... Vieressäni oleva nainen kuiskasi minulle: "Sun pitäisi nähdä, millaista on runoryhmässä, siellä on paljon sairaampia ihmisiä!" Vielä kun opetuksen taso oli sellainen, että olisin voinut itsekin vetää ko. kurssia, tein johtopäätöksen, että se kurssi voi jatkua ilman minuakin.

En kuitenkaan halua myöskään liian vaativalle tai muuten tasokkaalle kurssille, sillä en edelleenkään haaveile blogia luovemmasta vapaa- ajan kirjoittamisesta, vaan haluaisin vain tietää, mitä minusta irtoaa, kun tehdään erilaisia kirjoitusharjoituksia. Jos innostun sitten kirjoittamaan lisääkin - kyllä minunkin pöytälaatikostani kuitenkin kaikenlaista löytyy - niin hyvä, mutta erityisen tavoitteellisesti en kuitenkaan ole liikkeellä.

Siis: suosituksia, varoituksia? Tai muuten vain ajatuksia: millaiselle kurssille itse menisit, jos tekisi mieli kirjoitella kaikenlaista?

***
Jätän tämän kyselyn nyt tänne viikonlopun ajaksi. Pääsen vastailemaan mahd. kommentteihin vasta sunnuntaina tai alkuviikosta. Arvatkaa muuten, onko turhauttavaa omistaa kännykkä, jolla voi lukea blogeja ja blogikeskusteluja, mutta ei voi osallistua niihin? Eräs syksyn haaveeni onkin vaihtaa myös puhelinta.

Kirja- ja menovinkki Helsinki-faneille


Kesän ykköstuliainen Helsingin, historian ja vanhojen mustavalkokuvien ystävälle on Wsoy:n juuri julkaisema teos Aho & Soldan: Kaupunkilaiselämää, näkymiä 1930-luvun Helsinkiin.

Pienessä kolmekielisessä (suomi, ruotsi, englanti) kirjassa kerrotaan niin Helsingin historiasta kuin avantgardisten valokuvaajien ja suomalaisen dokumenttielokuvan uraa uurtajien Ahon ja Soldanin elämästäkin. Heikki Aho oli Venny Soldan-Brofeldtin ja Juhani Ahon vanhin poika, Björn Soldan taas hänen velipuolensa Ahon ulkoaviollisesta suhteesta. Pojat lähetettiin yhdessä Saksaan. Siellä jo lapsena valokuvaamisesta kiinnostuneet nuorukaiset omaksuivat uudet tekniikat ja aatteet. Veljeksien kuvausstudio kukoisti erityisesti 1930-luvulla, josta tähän kirjaan kerätyt kuvatkin kertovat.

Kirjan ansio on mielestäni juuri näissä kuvissa. Tekstitkin ovat kyllä kiinnostavia. Esimerkiksi Jörn Donner kertoo artikkelissaan asiantuntevasti vanhasta Helsingistä ja kertoo, miten esim. Mika Waltari ja Elmer Diktonius sitä taiteessaan kuvasivat. Kuitenkaan pieneen kirjaan, jossa on monta kirjoittajaa ja kaikki tekstit kolmella kielellä, ei mahdu kovin syvällistä tietoa. Niinpä keskityin ensi sijassa tutkimaan kirjan kuvia.

Kuvat tarjoavat kutkuttavaa ajankuvaa niin kaupungista


 
kuin sen ihmisistäkin.


Joihinkin kuviin olisin halunnut selityksen.


Kannustan vanhan Helsingin ystäviä etsiytymään tämän kirjan pariin tai Helsingin kaupungin Virka-galleriaan: kirja liittyy galleriassa olevaan Ahon ja Soldanin valokuvanäyttelyyn. Näyttelyyn voi tutustua tosin virtuaalisestikin! Etsiessäni Virka-gallerian yhteystietoja netistä huomasin, että gallerian sivuilla on monta upeaa virtuaalinäyttelyä. Näitä Ahon ja Soldanin kuvia on liuta, lisäksi löytyy mm. Claire Ahoa sekä Tove Jansson -näyttely.

Toivotan hyvää viikonloppua ja hyviä taide-elämyksiä vähintäänkin netin ääressä! Minä lähden pian viikonloppureissuun ja mm. Retrettiin. Ennakkovaroitus siis, ensi viikolla on tulossa taidenäyttelyjuttua Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä. :)


P.S. Kirjan Kaupunkilaiselämää kustantajan esittely löytyy täältä.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kuinkas sitten kävikään...

Päivän saalis.

Olen tehnyt usein tiettäväksi niin omassani kuin muidenkin blogeissa, että en oikein hallitse kirjastoasioita. Ainoa tapa suoriutua kirjastosta ulos järkevän kirjamäärän kanssa on se, että käy kirjastossa vain lainatiskillä (varaan lähes kaikki kirjat etukäteen) ja palautusautomaatilla. Sivuille ei saa vilkuilla ja varsinkin epämääräinen hyllyjen välissä haahuilu on kirjastossa käydessä kielletty.

Siitä huolimatta onnistuin toissa viikolla lainamaan kerralla ja ihan ex tempore neljä bestselleriä viikon laina-ajalla. Viime viikolla palautin niistä kolme lukemattomina. Hyvin viisasta.

Tänään taas kävi niin, että menin palauttamaan neljää kirjaa - joista arvatenkin taas pari jäi muka ajanpuutteen takia lukematta - ja palasin kirjastosta kolmen uuden ikioman kirjan kanssa. Kirjaston tuulikaapissa, jo ennen palautusautomaattia, oli tyrkyllä kärrykaupalla kirjoja haalimiseen pakottavan kyltin kanssa: Saa ottaa!

Ja minä otin, totta kai. Kumma, että otin vain kolme.

Tiedoksi pääkaupunkiseutulaiset: se kirjasto on Kauniaisten kirjasto. Kiiruhtakaa haalimaan kirjoja!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kaikki paitsi luonnosta nauttiminen on turhaa


 - eli kaksi eko- ja ympäristöpsykologista kirjaa.

Psykologi Kirsi Salosen teos Mielen luonto (Green Spot, 2010) vaikuttaa todella mielenkiintoiselta teokselta. Sanon vaikuttaa, koska huonona kirjastonkäyttäjänä en ole saanut luettua sitä kunnolla laina-ajan puitteissa, ja huomenna se laina-aika jo umpeutuu. Lainaan tämän varmasti joskus uudelleen.

Salonen kertoo selkeässä ja helposti lähestyttävässä kirjassaan siitä, mikä merkitys luonnolla on ihmisen henkiselle hyvinvoinnille. Hän painottaa nimenomaan luonnon tärkeyttä. Vaikka puut, pensaat ja puistot ovat oleellinen osa kaupunkia, ne eivät korvaa jos ei nyt villiä, niin vapaata ja aitoa luontoa. Salonen kertoo tutkimuksista, joiden mukaan jo pelkästään luontokuvien katselu vähentää stressiä ja auttaa rentoutumaan. Siitä vaan maisematauluja ripustelemaan.

Psykologi elää kuten opettaa, luonnonläheisesti ja eläinten keskellä. Hän kertoo hyödyntävänsä luontoa erityisesti ryhmäterapiassa: sen sijaan, että asioita hoidettaisiin keskustelemalla, hän vie ihmiset usein ulos, luontoon ja toiminnan keskelle. Myös eläimet ovat tärkeitä ihmisen hyvinvoinnille. Tekstiesimerkki sivulta 81, luvusta Eläinavusteinen terapia:

Eläimen kohdatessaan asiakas joutuu rauhoittumaan ja keskittymään kyseiseen hetkeen, jolloin tavanomaiset huolenaiheet on työnnettävä syrjään. Usein eläin toimii muutoksen aktivoijana ja auttaa katkaisemaan vaikean elämäntilanteen, esimerkiksi yksinäisyyden, toivottomuuden ja sosiaalisen eristäytymisen, aiheuttaman noidankehän. Varsinkin lapsille eläin on helppo samastumisen kohde, jonka kautta on mahdollista saada uusia näkökulmia ongelmatilanteiden ratkaisemiseen.

Salosen kirja toi mieleeni toisen samantapaisen teoksen, omasta hyllystäni löytyvän puutarhuri Tuomo Salovuoren kirjan Vihreyden keskellä - Levon ja virkistyksen puutarhat (Kirjapaja, 2009).

Tässä kirjassa keskitytään otsikon mukaisesti puutarhoihin. Tuomo Salovuori sanoo, että tutkitusti jo puutarhalehtien selaaminen vähentää stressiä, mutta hän ei vaadi, että kaikkien pitäisi ryhtyä viherpeukaloksi. Päinvastoin, kirjan pääpaino on julkisissa puutarhoissa, niissä, joista kaikki voivat nauttia.

Salovuori jakaa puutarhat eri tyyppeihin, kuten retriittipuutarhoihin ja hiljaisuuden puutarhoihin, ja esittää esimerkkipuutarhoja eri puolilta Suomea ja Eurooppaa. Erääksi puutarha-alalajiksi hän nostaa lohdutuksen puutarhat eli hautausmaat. Salovuori kirjoittaa (s. 104):

Harva tulee ajatelleeksi, että monien kaupunkien parhaiten hoidettuja puistoja ovat hautausmaat, joissa kesäkaudella saattaa hääriä kymmeniä työntekijöitä kunnostustöissä. Viheralueina ja puistoina suomalaiset hautausmaat ovatkin aivan toista luokkaa kuin muualla maailmassa olevat leposijat. On sääli, että monet pitävät näitä viheralueita kolkkoina ympäristöinä, sillä niiden ihmistä hoitava vaikutus perustuu puiston kauneuden lisäksi myös niiltä löytyvään toivon symboliikkaan ja hyvien muistojen vaalimiseen. Hyvien muistojen voimaa ja kosketusta historiaan käytetään myös terapeuttisissa puutarhoissa, ja jokainen voi hyödyntää niiden voimaa omassa puutarhassaan.

Minulle luonnolla ja eläimillä on suuri merkitys, vaikken mikään eräihminen tai muutenkaan luonnossa liikkuja olekaan. Huomaan usein ajattelevani jotain (kuvitteellistakin) maisemaa tai muistelevani kauniita luontokuvia. Myös luonnonläheiset kirjat tuntuvat rentouttavilta, vaikken ehkä jaksaisikaan lukea pelkkiin luontokuvauksiin perustuvaa teosta. Selaillessani näitä ympäristöpsykologisia teoksia ajattelin myös sitä, että aika moni lukunurkkahaasteeseen vastannut on kertonut, että lukunurkka sijaitsee ikkunan äärellä ja olennainen osa lukemista on se, että voi välillä nostaa katseensa kirjasta ja katsella vaikkapa puunoksia. Näiden kahden teoksen perusteella olemme oikeilla jäljillä: unohdamme arjen murheet lukiessamme ja välillä rentoudumme luontoa tarkkaillen. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aina klassikon ei pidä olla suuri järkäle. Pikku Pietarin piha on pieni ja nopealukuinen, hauska ja fiksu kirja. Luin sen jo viime viikolla, koska Eeva Kilven lapsuuskuvauksen jälkeen halusin lisää jotain samantapaista. Nyt, myös Aino Kallasta luettuani, kotimaisten klassikojen haluni on vielä suurempi. Johtuuko se tästä kesästä ja lomasta, on suomalainen ja nostalginen olo?

Mene ja tiedä, mutta nyt itse kirjaan. Pikku Pietarin piha ei varmastikaan kaipaa suurempia esittelyjä, sillä ainakin itse olen lukenut sen ensimmäistä kertaa jo koulussa, niin varmasti moni muukin. Teos sijoittuu kansalaissodan jälkeiseen aikaan, Kuopion puukortteleihin ja nimensä mukaisesti pienen Pietari-pojan pihalle. Pietarin äiti on juuri kuollut tuperkkeliin, mutta isä ei aikaile: Pietari saa äitipuolen, Karoliinan. Varmaotteinen Karoliina tuo Pietarille tinasotilaita ja teettää hänelle upeat molskihousut, jollaisia ei joka pojalla olekaan.

Paljon muutakin pientä mutta lapsen mielessä merkittävää tapahtuu lyhyen ajan sisällä. Pietari tarkkailee pihapiirin tapahtumia ja yrittää ymmärtää, miksi jotkut ovat punikkeja ja toiset eivät, miksei kaikilla ole isää, miksi naapurin hieno rouva ei tervehdi - tai mitä tehdä, jos pallo rikkoo naapurin ikkunan. Aapeli (kirjailija Simo Puupponen) kuvaa tuon ajan arkista elämää elävästi ja humoristisen lämpimästi Pietarin kautta. Mm. eri ammattien sekä nuorten riiustelun kuvaukset ovat mukavaa ja aidon tuntuista luettavaa.

Oman osuutensa kirjaan tuovat kohtaukset, joissa Pietari keskustelee taivaan isän kanssa. Pietari kyselee, voisiko tavata äitinsä, mutta vielä ei ole sen aika. Taivaan isältä Pietari saa kuitenkin vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiinsä. Taivaskohtaukset toivat hienosti vaihtelua kirjan rakenteeseen. Voisi myös sanoa, että kirja sai niistä psykologista syvyyttä, sillä pienen pojan vakaviakin pohtiva ajatusmaailma tuli noissa kohtauksissa hyvin esiin. Poikia askarruttavat muutkin asiat kuin hienot tinasotilaat.

En oikein muista, mitä mieltä olen koulussa ollut tästä kirjasta. Nyt pidin siitä paitsi ajankuvauksen takia, kahdesta syystä: kirjassa oli inhimillistä lämpöä ja huumoria. Huomasi heti, että teksti on syntynyt pakinoitsijan kynästä. Esim. s. 53:

Takkusen vuotavaraston vinnissä asui johtaja Palkeinen. Hän sanoi itseään johtaja Palkeiseksi ja tietysti muut sanoivat perässä. Vaikka johtaja Palkeinen asui vuotavaraston pahanhajuisella ullakolla, hän ei eronnut muista kaupunkilaisista muuten kuin että oli hullu. Eikä hän siinä suhteessakaan paljon muista erottunut, kerrottin maisteri, vapaa-ajattelija ja jumalankieltäjä Lahtisen sanoneen. Lahtinen oli tosin alunperin toispaikkakuntalaisia.

Tuo oli siis huumori- tai sanoisinko nasevuusesimerkki. Sen viereisellä sivulla oli taas lämminhenkinen kohta, joka jäi kirjasta erityisesti mieleen. Pietari on juuri saanut tinasotilaat uudelta äitipuoleltaan ja äitipuoli Karoliina sekä Pietarin isä Jormalainen keskustelevat. Ensimmäinen vuorosana on Pietarin.

- Kuulkaa rouva... ei kun kuule, mikä sinä nyt olitkaan?
- Niin?
Karoliina pisti päänsä keittiön ovesta. Mutta Pietari nukkui jo värillisten sotamiesten keskellä.
- Mitä se? Se olisi kaiketi kysynyt, mitä ne maksoivat, päätteli Jormalainen.
- Ei. Se olisi sanonut kiitos, sanoi Karoliina.

Minä sanon kiitos hyvästä kirjasta. Kun katselin, millaista tietoa netti tarjoaa Pikku Pietarista, huomasin, että se oli toisinaan luokiteltu lastenkirjaksi. Minusta se on aikuisten kirja, mutta sellainen, että sopii kyllä lapsillekin, koululaisille ainakin.

Aapeli: Pikku Pietarin piha. Wsoy, 1958. 2. painos