keskiviikko 31. elokuuta 2011

Otavan syksy

Kyllä pressitilaisuudessa voi olla hauskaa ja kylläpä kirjailijat ovat - heidän täytää olla! - hyviä esiintyjiä. Näin ajattelin, kun lähdin tänään Otavan kirjasyksyn esittelytilaisuudesta. Nauratti vielä kotimatkallakin. Kjell Westöstä bloggarinaiset voivat olla painajaismaisia, ja Miika Nousiainen kokee vasta nyt kirjoittaneensa esikoisromaaninsa.





Tilaisuudessa oli esillä niin monta kirjailijaa ja kirjaa, ettei niistä kaikista käy raportoiminen tähän. Vaikka minusta olisi hauska kertoa enemmänkin siitä, että Reijo Mäki sai uusimman Vares-kirjansa idean, kun leskiherra Tarmo-joutsen tuli moikkaamaan häntä laiturille, en kerro, koska olen täysin Vares-neitsyt. Tässä tärppejä niistä kirjoista, joita aion lukea tai ainakin voisin lukea.

Janica Brander on syksyn esikoisnovellisti (kuvassa, teos Lihakuu) ja esiintymisensä perusteella hauska rento, irrotteleva kirjoittaja. Brander kertoi, että häntä jännitti lehdistötilaisuudessa yhtä paljon kuin lapsena kun hän esitti puolukkaa näytelmässä. Brander oli kirjoittanut lehdistöesiintymistä varten elämäkertansa kirjalliseen muotoon ja luki sen ääneen. Hauskalta kuulosti! Branderin novelleja luonnehdittiin vahvatunnelmaisiksi; lisäksi niissä on kustantamon kirjailijaesittelyn mukaan absurdeja tapahtumia ja maagista latausta.


Myös Suvi Valli oli mukana esikoiskirjoittajana. Häneltä ilmestyy runokokoelma Ohijuoksija, jossa tärkeässä osassa ovat joet ja jalat. En tiedä, luenko tätä, mutta kuulosti erikoiselta. Runot syntyivät pitkälti Saksassa Vallin juoksuharrastuksen myötä, ja runoteoksen hahmoihin kuuluu mm. Beethoven.


Lisää esikoisia... Philip Teirin novellikokoelma (novellit ovat nyt in!) Donner-ryhmä kuulosti niin hullulta, että se on pakko lukea jossain vaiheessa. Kirjassa on 12 Helsinkiin sijoittuvaa tarinaa, ja niminovellissa Ylen työntekijä saa tarpeekseen töistä, ryhtyy yliopisto-opiskelijaksi ja tutustuu ruohoa polttavaan Jörn Donner -faniin; kaksikko viettää aikaansa Donnerin tuotannosta keskustellen ja perustaa tälle Facebook-ihailijasivustonkin. Tai jotain yhtä hassua... Novelleja luonnehdittiin satiirisiksi keskiluokan kertomuksiksi, osassa kertomuksissa on suruakin. Kuulostaa kiinnostavalta.


Miika Nousiainen sanoi tosiaan mielestään kirjoittaneensa esikoisromaaninsa vasta nyt, aiemmin hän ei kuulemma ollut vielä valmis. Nousiaisen uusi Metsäjätti ei ole omakerrallinen romaani, mutta pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin työläisperheen lapsena ja pienten paikkakuntien kasvattina. Kyseessä on kasvukertomus: kaupungissa opiskellut mies joutuu palaamaan lapsuuden paikkakunnalleen ja saneeraamaan siellä olevan metsäteollisuusfirman. Nousiainen esiintyi suorastaan koomikon varmuudella, mutta puhui vakavia. Hän sanoi, että Metsäjätti on hänen kirjoistaan henkilökohtaisin ja hän oli sen velkaa menneisyydelleen. Kirjailija myös sanoi ajatelleensa aihetta jo kymmenen vuotta sitten eikä olisi toivonut, että se olisi niin ajankohtainen kuin se nyt ilmestyessään on.


Ja sitten se Westö... Iik, siis olen oikeasti nähnyt Kjell Westön elävänä, voitteko uskoa!

Westökin puhui henkilökohtaisuudesta. Häneltä ilmestyy tänä syksynä kaksikin kirjaa, ja yhdessä valokuvaaja Sari Poijärven kanssa kirjoitettu 1980-luvusta kertova Kasari on kuulemma Westön ehkä henkilökohtaisin teos ja joka tapauksessa se, jossa kirjailija kokee kuvanneensa 80-lukua parhaiten. Aika paljon sanottu! Teos syntyi kuulemma niin, että Poijärvi otti Westöhön yhteyttä ja pyysi tätä tekstittämään scrab book -henkisen kirjansa. Westö aikoi ensin lähestyä aineistoa neutraalina historiankirjoittajana, mutta kuvat olivat niin persoonallisia, että hän pistikin oman persoonansa peliin teksteissä. Kirjaa luonnehdittiin visuaaliseksi kaleidoskoopiksi 80-lukuun.


Myös Westön oman teoksen, Halkeamia, yhteydessä kirjailija puhui oman itsensä likoon pistämisestä. Halkeamia on kokoelma Westöön kolumneja ja muita lyhyitä tekstejä. Kirjailjan oletetaan kuulemma pitävän kolumnityyppistä kirjoittelua "kirjallisena pakkopullana", mutta Westö sanoi, että hänelle kaikki tekstit ovat tärkeitä, aina on yritettävä tavoittaa jotain olennaista. Hän arveli, että ehkä hänen suhtautumisensa kaikkiin teksteihin kolumneista paksuihin romaaneihin tasavertaisena johtuu osin myös hänen toimittajataustastaan. Westö on valinnut itse tämän teoksen tekstit, kuulemma satojen joukosta.

Ja se bloggariuni. Westö luki tilaisuudessa otteen Halkeamista, ja tuossa tekstissä keski-ikäinen kirjailijamies jännittää edessä olevaa kirjailijailtaa niin, että hänen uneensa ilmestyy pelottava naisbloggari, väitöskirjaa tekevää yyberakateeminen ja ilmeisen hurja tapaus! Bloggareista puheen ollen, Westö muuten kertoi saaneensa jo kirjasta lukijapalautetta nuorilta: se antaa liian pessimistisen kuvan sosiaalisesta mediasta. Pari naislukijaa taas oli kertonut sivuuttaneensa kaikki urheiluaiheiset tekstit. Ihan normisettiä, kuittasi kirjailija.

Minulle ei ollut ollenkaan normisettiä nähdä ihailemani Westö ja monet muut kiinnostavat kirjailijat ihka elävinä. Lisättäköön vielä, että sen lisäksi, että kamerani ikuisti Westön, Parnasson Jarmo Papinniemi istahti villatakkini helman päälle. Olen päässyt piireihin. Papinniemi on kirjoittanut säveltäjä Ilkka Kuusiston elämäkerran yhdessä säveltäjän kanssa ja tämän aloitteesta (teos Sävelten siivilä - Musiikillisia kohtauksia). Kuusisto oli halunnut löytää tarinalleen hauskan kirjoittajan, ja nyt kumpikin kulttuurivaikuttaja vakuutti, että kirjan tekeminen oli hauskaa ja kirjastakin tuli hauska.

Ja minulla oli siis hauskaa. Kiitos, Otava! Lisää tietoa näistä ja muista kustantamon kirjoista löytyy Otavan sivuilta.

tiistai 30. elokuuta 2011

Elias Lönnrot: Vaeltaja

Onpa aika heittää laukku selkään!

Kyllä kotimaanmatkailu on hauskaa, etenkin jos lähtee reissuun  Elias Lönnrotin kanssa. Hän saattaa epäröidä alussa: Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle.

Parin päivän kuluttua hän valittaa: Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuleksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle.

Sitten alkaa onneksi sujua. Päästään Karjalan Kesälahdelle ja tavataan mukavaa, laulutaitoista väkeä: Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin.

Elias Lönnrotin matkakertomus hänen ensimmäisestä runonkeruumatkastaan vuonna 1828 on viehättävää ja kiinnostavaa luettavaa. Lönnrot kulkee kohti Karjalaa, mutta liikkuu muuallakin Suomessa. Ja vaikka hänen päämääränään on taltioida vanhan kansan lauluja ja uskomuksia, suomen kieltä kaikkine variaatioineen, aikansa monitoimimies havainnoi kaikkea muutakin. Lukija pääsee Lönnrotin mukana kurkistamaan savupirtteihin, vertailemaan eri maakuntien oluenpanoa ja häätapoja, tutustumaan kasvillisuuteen sekä mm. eksymään hernerokkasumussa Laatokalle. Tutkijaluonteena Lönnrot kirjaa ylös jopa naisten hiustyylit ja pohtii, miten pappi pystyy monen parin yhteishäissä olemaan sekottamatta vihkisormuksia. Varsin mielenkiintoista oli lukea siitäkin, miten tutkija etsii runonlaulajia. Joku suostuu laulamaan tuosta vain, toinen työnsä ohessa, mutta kolmannelle Lönnrot joutuu jo palkkaamaan sijaisen tekemään laulajan työt, kun hän laulaa ja muistelee Lönnrotille.

Tämä on siis kerta kaikkiaan hauska kirja perinteistä kiinnostuneille. Kirjan kieli oli oikeastaan yllättävänkin helppolukuista (ehkei se ollutkaan aivan suoraan päiväkirjasta kopioitua?) ja Pekka Laaksosen esipuhe taustoitti hyvin Lönnrotin matkamerkintöjä. Mieleeni jäivät kirjasta erityisesti Lönnrotin kansanluonnepohdinnat; hänestä eri puolilla Suomea asui hyvin erilaisia ihmisiä. Tällaisia ovat savolaiset:

Savon rahvaan luonne esiintyy suuresti edukseen: itsenäisyyttä ilman julkeutta, kohteliaisuutta ilman matelemista; oman arvon tuntoa ja tyytyväisyyttä säätyynsä; harkintaa ja tervettä arvostelua joka tilaisuudessa. Savon vallassa olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina alettu pitää parhaana, ja se ansaitseekin ymmärtääkseni tämän etusijan. Kauniskaikuisena korvalle, rikassanaisena, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaampana vieraista sekoituksista sen olisi jo kauan sitten pitänyt saada se.


Ainoan miinuksen tässä lukukokemuksessa annan itselleni. Tämä kirja olisi varmasti parhaimmillaan pieninä paloina nautittuna, kiinnostavista sanoista ja pienistä anekdooteista iloiten luettuna. Nyt luin kirjan melkein putkeen, joten osa kiinnostavista yksityiskohdista saattoi jäädä huomaamattakin. Onneksi voin palata teokseen helposti, sillä se on ikiomani. Kävin SKS:n kaupassa ja löysin tämän vitosella!

Elias Lönnrot: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1928. SKS, 2002. 4. painos

maanantai 29. elokuuta 2011

Mia Vänskä: Saattaja

Aina silloin tällöin meidän mm. kauhukirjoja karttavien lukijoiden keskusteluissa tulee esiin kanta, että pitäisi varmaan laajentaa kirjallisia näkemyksiään ja lukea joskus jotain poikkeuksellista, kuten juuri kauhua.

Minä luin Mia Vänskän Saattajan ja sanoisin, että lukija pysyköön lestissään. Minut varmaan ammutaan, mutta kerron, että tämä jo muutamassakin blogissakin kiitetty kotimainen kauhu-uutuus ei ollut minusta edes virkistävää vaihtelua, puhumattakaan jännittävästä lukukokemuksesta. Olin aivan hämmästynyt: jos kauhukirjat ovat tällaisia, minun on syytä karttaa niitä tylsyyden ja ennalta arvattavuuden takia, ei pelottavuuden.

Odotukseni olivat kauhean kovat. En katso ikinä kauhuelokuvia, koska niiden kuvat tulevat uniini. Yleensä näen myös kirjat mielessäni, joten olen sivuuttanut kauhukirjallisuudenkin. Ajattelin siis, että heti kun ensimmäinen kummittelukohtaus on luettu, voin hyvästellä seuraavat yöunet. Jotta kaikki olisi ollut karmivaa, valitsin vielä oikein otolliset lukuolosuhteet: pimeän, ukkosjyrisevän sään ja kynttilänvalon. Kaadoin itselleni lasillisen portviiniä, että voisin oikein heittäytyä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin. (s. 54)

En vissiin vaan heittäydy tuollaiseen. Enkä heittäytynyt putoaviin tauluihin, kummallisiin murhiin tai katoamisiin, elämän ja kuoleman välimaastossa kulkeviin hahmoihin, talon narinaan tai synkkiin lauttureihin . Tästä sentään vähän kiinnostuin:

"Ehkä se oli metsänpeitto. Metsässä voi joutua sellaiseen tilaan, että kaikki äänet katoaa ympäriltä eikä kukaan pysty näkemään sua." (s. 127)

Parasta tässä kirjassa olikin se, että se ammensi muinaisesta mytologiasta - tai ainakin samoista fiiliksistä ja aineksista, joista mytologiat kertovat. Mutta jotenkin luen mytologioista ja kansanuskomuksista mieluiten tietokirjoista tai sitten sellaisista kirjoista, joiden tarina sijoittuu enemmän uskomuksille ja kummituksille sopivaan aikaan. Aino Kallaksen Sudenmorsian on minusta upea ja kiehtova, mutta se, että avio-ongelmat ja perheväkivalta - ja ai niin, alkoholismi ja syömishäiriö - yhdistetään mutaisiin vesiin ja kadotettujen sielujen joukkoihin, ei ollut minusta upeaa ja kiehtovaa. Ihmettelin, kun minusta, kauhua tuntemattomasta, moni asia tuntui kirjassa kovin kliseiseltä, mutta ehkä se onkin genren tapa, mene ja tiedä. Varmistan ampumistuomioni ja paljastan, että välillä minua nauratti, enkä myönnä, että kyse olisi ollut oman psyykeni suojelusmekanismista:

Mies oli nuori, noin parikymppinen. Hänen silmänsä olivat kaksi elotonta, mustaa länttiä harmaankalpeiden kasvojen keskellä, ja leuan alla näkyi rosoreunainen aukko. Kun mies käänsi päätään, Lilja näki, että osa pään takaosasta oli kadonnut ja vaalean t-paidan olkapäillä näkyi pieniä verisiä klönttejä. (s. 129)

No, oli se sujuvasti kerrottu, tosin kielessäkään ei ollut mitään sellaista, mitä olisin erityisesti jäänyt tarkastelemaan. Ja minulle on tärkeää, että kirja kiehtoo joko tarinan tai kielen vuoksi, hyvässä tapauksessa molempien. Tämä jäi tällaiseksi kokeilevaksi välipalaksi. En saanut kauhukipinää, joten menen nukkumaan Elias Lönnrotin seurassa. Eipä tarvitse ainakaan menettää yöuniaan.

Mia Vänskä: Saattaja. Atena, 2011. Kansi Jussi S. Karjalainen
Kustantajan kirjaesittelyu ja näyteluku

P.S. Okei, myönnän: olivat nuo lainatut kohdatkin sen verran karmivia tai ainakin ällöjä, etten katsoisi tästä kirjasta tehtyä elokuvaa!

S niin kuin Saarikoski

Kuva Otavan kirjailijaesittelystä.

Runohaaste havahdutti: minullahan on muitakin itse itselleni asettamiani lukuhaasteita! Ja kuinka sattuikaan, aakkoshaaste oli stopannut S-kirjaimeen. Tartuin siis vuosikausien jahkailun jälkeen Pentti Saarikosken kokoelmateokseen Runot.

Onneksi tartuin, sillä ainoa vika tässä teoksessa on se, että en ole lukenut sitä aiemmin. Nytkin luin vain sieltä täältä. Tuntui, että mistä tahansa kirjan avasinkin, sieltä tuli aina vähän erilaista Saarikoskea. Joskus vastaanpanemattoman lyhyttä:

Se runo jäi sille toiselle naiselle

Osa runoista taas oli monisivuisia, enkä ryhdy niitä nyt lainaamaan. Sanon vain, että kaikki lukemani oli jotenkin aidon ja voimakkaan tuntuista, paljon helpommin avautuvaa kuin etukäteen luulin, silti moniselitteistäkin. Kiinnostavaa ja vaikuttavaa runoutta siis! Ei vai tällaista, vaikka tämä lienee monen mielikuva Saarikosken persoonasta ja runoudesta:

Äijät yrittivät kuppilassa blandata,
ruskeapukuinen herra tuli tuiman näköisenä
ja kaatoi blandiksen takaisin pulloon, 
hyväsydäminen mies,
antoi äijien pitää pullonsa,
hän ymmärsi ettei mustaasurmaa kannata joka päivä ostaa
       köyhän kansan.
Jos on rahaa
saa ostaa, mutta ei ole paikkaa missä nauttia,
itsenäinen kansa jolla on tavat ja luonne,
rikkaat riehuvat Borgin baarissa
ja köyhillä ei ole kapakkaa, 
se on sitä niin kuin broshyyrissä sanotaan  - - 
(runo jatkuu)

Vaikka ei silti, jotain vetovoimaista on tässäkin! Melkeinpä eniten minua kiehtoivat kuitenkin ne runot, joissa runoilija pohtii elämisen olemusta ja kirjoittamista. Esimerkiksi "runosikermä" Viisi runoa:

1.
Se jätti minut
lintuna jätti:
Kuten kaikki mitä sanotaan
             asioiksi.

2.
En minä yksin tunne
olevani, kun tässä olen näin
     että sauna lämpiää,
          ja savun haju.

3.
Tein kirjan.
Se on nyt kirjakaupoissa.
Sen voi mennä ostamaan.
Se on hyvä kirja
     mutta ei sen vuoksi maksa niin paljon.

4.
Kun harjalintu lensi pihan yli
minusta tuntuu kuin se olisi
käynyt tervehtimässä.
Näin ei tietenkään ollut.

5.
Tähän lopetan runojen kirjoittamisen.
Tai en vanno
Saattaa olla että ikkuna taas joskus
     unohtuu auki, ja lintu
                          eksyy sisään:
että auttaa sen ulos, on runo.


Minä vannon, että en lopeta runojen lukemista enkä Saarikoskeen tutustumista. Ne, joilla on enemmän Saarikoski-kokemusta, voivat kernaasti antaa vinkkejä, mihin hänen tuotannossaan kannattaisi erityisesti tutustua.

Luulen muuten, että aiemmista suunnitelmistani poiketen juuri tämä kirja lähtee ensi viikolla kanssani matkalle. Miksi en ole tajunnut aiemmin, että runoteokset ovat hyviä matkakirjoja? Jos on on reissussa rähjääntynyt, eikä jaksa lukea keskittyneesti, voi lukea runon sieltä, toisen täältä. Jos taas ehtii lukea kirjan jo alkumatkasta, se ei haittaa, sillä runot vain paranevat kertaamalla.

Pentti Saarikoski: Runot. Otava, Seven-pokkarit, 2006. 2. painos.


P.S. Pitkän linjan kirjabloggari ja Saarikoski-fani Salla on lukenut tämän kokoelman jo viitisen vuotta sitten.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kirjallinen pyhiinvaellus: Otavan sisäpiha




Teenpä vielä toisenkin lyhyen päivityksen tänään.

Kävin perjantaina Otavan uuden kirjakaupan avajaisissa Helsingin Uudenmaankadulla. En seurannut kirjailijahaastatteluja, mutta itse kirjakauppa näytti kivalta, suurelta ja valoisalta. Lastenpuolella oli mukavasti rekvisiittaa: sen verran, että se toi eloa tilaan, mutta ei vienyt päähuomiota kirjoilta.


Kaikkein paras asia ja tämän kirjoituksen pääaihe löytyi Otavan talon sisäpihalta. Jos vain suinkit voit, pujahda kirjakaupasta sisäpihalle ja käänny vasemmalle, mene viereiselle sisäpihalle. Nosta katseesi ja näet talon kokoisen maalauksen! Tätä pyhiinvaelluskohdetta suositellaan erityisesti Mauri Kunnas -faneille.



En yleensä julkaise mielelläni kuvia toisten kodeista, olivatpa talot miten julkisella paikalla tahansa. Nyt on kuitenkin pakko. Ajatella, että joku asuu tuollaisessa keltaisessa satutornissa ja voi katsella ikkunastaan aina tähtiä. Toivottavasti tuolla tornihuoneessa on iso kirjahylly tai ainakin lukunojatuoli!


Aikaisemmin olen pyhiinvaeltanut Alastalon saliin. Ja idea kirjallisesta pyhiinvaelluksestahan on Hannalta. Hyvä idea!

Muffinssin arvoiset kirjat





Ensinnäkin kiitos kaikille runohaasteeseen jo osallistuneille! En ole millään saanut kommentoitua kaikkiin runohaastevastauksiin, mutta olen havainnut vastauksia jo ilahduttavan määrän. Vastauksista on myös löytynyt innostava määrä minulle ennestään aivan tuntemattomia runoja ja runoilijoita. Ja ennen kaikkea, runohaastevastauksia lukiessa on tullut sellainen olo, että eihän se runous niin marginaalista olekaan: kyllä lukutoukat lukevat selvästi runojakin!

Kiitos myös Erjalle jo jokin aika sitten tulleesta Sweetest blog -tunnustuksesta. Sain saman tunnustuksen jo jokin aika sitten ja silloin linkkasin lukemaan vastauksia kissablogin puolelle. Nyt ajattelin vastata kysymyksiin, mutta kirjoihin liittyen.

Aloitetaanpa siis.


Kuva kirjasta Annie Sloan, Sisustajan värikirja.




1. Mikä on lempivärisi?
En keksinyt yhtään väreihin liittyvää kirjannimeä, vaikka joillakin kirjoilla onkin mielestäni omat sävynsä (esimerkiksi Claudie Gallayn Tyrskyt on myrskyisen siniharmaa, kun taas Tove Janssonin Kesäkirja on kirkkaamman, voimakkaan merensininen). Sen sijaan tiedän, mikä on paras tietämäni väreistä kertova kirja, Sisustajan värikirja. Kirjoitin siitä kotiblogin puolelle juuri hiljattain, syksyn akryylimaalauskurssia odotellessa.






2. Mikä on lempiruokasi?
Ei, se ei ole Muumimamman pannukakut... Paras ruoasta(kin) kertova kirja on mielestäni Oi ihana toukokuu, jossa syödään runsaasti ja jatkuvasti. Pidin myös Kulinaristin kuolemasta, ja toivon, että joku muu esilukisi Lankakauppa-kirjailijan uuden teoksen Lohturuokaa ja kertoisi sitten, onko se hyvä.

Keväällä löysin Rakkaus on saari -kirjasta täydellisen kuuloisen viikunajälkiruoan ohjeen ja olen harmissani, etten ole vieläkään muistanut kokeilla sitä oikeasti. En ymmärrä, miten tästä ei voisi syntyä maailman paras jälkiruoka:

Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)

Kauhein tietämäni kirjallinen ruoka on muuten ankerias. Ken on lukenut Peltirummun, tietää, mitä tarkoitan.






3. Minne haluaisit matkustaa?


Jos suunnitelmat toteutuvat, matkustan viikon päästä Turun saaristoon, saariston rengastielle. Se on ollut haaveeni jo ties kuinka kauan.

Sitä ennen ajattelin matkailla Elias Lönnrotin seurassa. Ostin juuri hänen kirjansa Vaeltaja - Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1928, ja se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja viihdyttävältä. Ensimmäisellä sivulla Lönnrot on vielä epäröivä: "Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle." Jo muutamaa sivua myöhemmin ote on jo kuitenkin toinen: "Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikään kuin olisit kauan oleskellut paikkakunnalla."

Tekisin mielelläni kirjallisia (meri)matkoja myös Göran Schildtin ja Kyllikki Villlan kanssa. Aion lähiaikoina käydä myös Matkalla Kerouacin kanssa.

***
Aion lähiaikoina kirjoittaa myös kirja-arvioita ja muutenkin asiallisempia juttuja ja vastata kommentteihin. Nyt en kykene. Ensin olin pari päivää melkoisen ohjelmoitu, tänään on sitten vähän kuumettakin. Mutta eiköhän se tästä. On ainakin hyvä syy vain lojua lukemassa. :)

Muffinssin voi napata tästä itselleen kuka tahansa makeannälkäinen!

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Syksyn kirjat: Atena ja Schildts

Koska kaikkia kirjasyksyn uuutuksia ei kuitenkaan pysty lukemaan, olen päättänyt nauttia niistä tänä syksynä mahdollisimman monien kirjatapahtumien muodossa. Eilen siis siirryin suoraan Rautasydämen ääreltä Atenan ja Schildtsin uusien kirjojen iltapäivään.

Kuulimme monta kirjaesittelyä ja ilahduttavan monta kirjailijahaastattelua (ja saimme hyvää ruokaa ja viiniä, kiitos!). Hieman yllättävää kyllä, kaikki minua eniten kiinnostaneet kirjat olivat tietokirjoja, ja vielä aika synkeistä aiheista. En sano, että tulen lukemaan juuri nämä, koska yleensä mukavuudenhaluisempi lukija voittaa tiedonhaluisen lukijan minussa. Kerron kuitenkin juuri näistä kirjoista sillä toiveella, että joku muukin saattaa kiinnostua.


Eniten mieltäni jäi kutkuttamaan Jussi Viitalan Miten maailma loppuu - Taudit, luonnonmullistukset vai ihminen itse? (Atena, 2011) Kirja keskityttyy nimensä mukaisesti erilaisiin maailmanlopun uhkakuviin. "Ihminen toimii laumana niin, ettei voi säilyä kovin kauan, tai ainakin se riski on hyvin suuri", kirjailija, luonnontieteilijä Viitala sanoi haastattelussaan. Hän mainitsi, että esimerkiksi merien lämpeneminen on jo aikaansaanut sen, että levien yhteyttäminen on vähentynyt 40 %, mikä taas tarkoittaa sitä, että merien ja ravintoketjujen entistäkin pahempi myllerys on todennäköinen uhka. Viitala puhui viisaita myös mm. solujen fysiologiasta ja sen sekoamisesta, kun ympäristö muuttuu. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sain kuitenkin käsityksen, että Miten maailma loppuu olisi yleistajuinen, maallikollekin sopiva teos. Jäin myös vaikutelmaan, ettei teos mässäile kauhuskenaarioilla, vaan esittelee vain eri vaihtoehtoja.

Kirjailijalta on kuulemma ilmestynyt aiemmin teos Älykäs eläin, joka on ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin. Se kuulosti varsin sympaattiselta ja sen ainakin haluaisin lukea!


Ann Heberlein Pieni kirja pahuudesta (Atena, 2011) esittelee erilaista ihmismielen pimeyttä. Etiikan tohtori on aiemmin julkaissut teoksen En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, jossa hän kertoi omakohtaisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä uusi kirja ei ole kuulemma yhtä omakohtainen. Se pohtii mm., onko hyviä ja pahoja ihmisiä vai ainoastaan hyviä ja pahoja tekoja. Mitä ajatella kouluampujista? Miksi miehet tekevät suurimman osan pahoista teoista? Kirjassa pohditaan käsittääkseni aika paljon sitä, miten lasten ja nuorten pahuus ilmenee.


Atenan kirjaesittelyistä jäi mieleen myös uutis- ja ajankohtaistoimittaja Mikko Määttälän teos Vihollisena vangitut - Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-47.

Tämän kirjan luvattiin tarjoavan uutta tietoa Suomen lähihistoriasta; sellaista tietoa, joista poliitikot sekä internointileireille joutuneet ovat systemaattisesti vaienneet aina näihin päiviin asti. Kuitenkin Suomessa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset saivat vuonna 1944 määräyksen poistua äkkiä kodeistaan. Noin parisataa ihmistä suljettiin salaiselle internointileirille. Joukossa oli m. 6-lapsinen Garamin perhe vastasyntyneen vauvansa kanssa; kirjassa kerrotaan kuulemma mm. tämän perheen tarina.

Odotukset tämän kirjan vastaanottoa kohtaan olivat selvästi kovat. Kirjasta ei kerrottu kovin tarkasti, mutta selväksi tuli, että kun se on virallisesti julki, nykyisen maanjohdon oletetaan kommentoivan kirjasta ilmeneviä asioita.


Schildtsin puolelta kiinnostuin erityisesti Filosofit-teoksesta (Schildts, 2011), jota ei tosin esitelty eilen lainkaan. Katalogin mukaan "meissä jokaisessa asuu pieni filosofi. Siksi tämä kirja kuuluu itse kunkin kirjahyllyyn - olitpa sitten tiedonhaluinen opiskelija tai kouliintunut kyökkifilosofi".


Schildtsiltä ilmestyy tänä syksynä myös Sir Pilkington-Smythen teos Omituisten otusten ensyklopedia, joka esittelee maapallon oudoimmat eliöt valituksen hengessä, katalogin tekstinäytteen perusteella hieman pakinamaisesti. Myös Eric Chalinen Maailmanhistorian suurimmat petokset vaikutti kuvastoesittelyn perusteella kiinnostavalta. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Maailmanhistorian huonoimmat keksinnöt ja Maailmanhistorian huonoimmat päätökset; molemmat tiedekirjoja, joista olen kuullut hyvää.


No, nyt kun olen ollut näin tiede- tai ainakin tieto-orientoitunut, kerron, että oikeasti aion lukea jonkun Marianne Peltomaan dekkarin! Peltomaa on Schidtsin kirjailijoita, ja olen aiemmin lukenut häneltä adoptioaiheiseisia romaaneja, viimeksi Ihon alla. Dekkarithan eivät ole yleensä minun lukemistoani lainkaan, mutta kiinnostuin Peltomaan dekkareista hänen haastattelunsa myötä.

Lisäksi saatan lukea esikoiskirjailija Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja, vaikken lue koskaan kauhuakaan. Pia Juulin palkittu Hallandin murha kiinnostaisi kauniin kantensa takia! Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi kuulosti mielenkiintoiselta, hyvin monitasoiselta kirjalta sekin.

Lisää tietoa näistä ja muista kirjoista löytyy Atenan ja Schildtsin kotisivuilta. Hanna Kirjainten virrasta ehti jo kirjoittaa kustantamojen kauno- ja sarjakuvatarjonnasta.

tiistai 23. elokuuta 2011

Miten Rautasydän syntyi?

Miina Supinen ja Anne Leinonen.
Tämä menee nyt hieman takaperoisesti. Ehdin jo kirjoittaa Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämestä ja kuitenkin sen julkistustilaisuus oli vasta tänään. No ei se mitään, kirjoitetaan lisää, kävin nimittäin julkkareissakin.

Syitä käyntiin oli kaksi: halusin nähdä Miina Supisen livenä ja kuulla, miten kaksi kirjailijaa kirjoittaa kirjan yhdessä. Näin Miinan - ja Anne Leinosen, jota en ole lukenut aiemmin, mutta nyt aion lukea - ja kuulin kiinnostavia asioita Rautasydämen synnystä.

Ensinnäkin - unohtakaa muusat ja boheemit luomistuskat. Ainakin lyhyen haastettelun perusteella vauhdikas ja viihteellinen Rautasydän syntyi melkoisen systeemaattisesti.

Idea yhteiskirjaan syntyi jo viime vuonna sitten, kun Supinen kirjoitti kiireisellä aikataululla naistenlehden jatkokertomusta ja tarvitsi työparin. Hänen mieleensä tuli Anne Leinonen, ja hyvä kokemus jatkokertomusyhteistyöstä sai naiset kirjoittamaan yhdessä myös romaanin.

Ensin istuttiin alas ja ideoitiin: keksittiin kirjan hahmot. Päähenkilö Sarille haluttiin jokin hyve, sillä viihteellisen rakkausromaanin sankarilla on kuulemma oltava sellainen, ja siitä hyveestä tuli miehinen: Sarilla on oma rautakauppa ja hän on käsistään kovin kätevä muutenkin. Sarille ideoitiin myös mukava anoppi, itse asiassa Sarin paras ystävä. Muutkin hahmot hahmoteltiin, ja kirjailijat laativat romaanista synopiksen, aika tarkankin käsikirjoituksen, jota ei sitten juurikaan muuteltu kirjoittamisen aikana.

Kirjailijat kirjoittivat vuorotellen: editoivat toistensa tekstiä ja jatkoivat tarinaa, sillä aikaa toinen teki muuta työtä tai latasi akkujaan. Pääsääntö oli kuulemma se, että toisen tekstiin pitää suhtautua kuten omaan, eli siihen saa koskea. Vaikka kirjoittaminen tapahtui vuorotellen, oli kommunikointi vilkasta: meilit ja tekstarit kulkivat, kirja valmistui suunnitelmien mukaisesti. Nämä kirjailijat eivät vastaa käsitystä taiteilijarentuista siinäkään, että he kehuivat kilvan, että deadlinet ovat hyödyllisiä. Itse asiassa Anne Leinonen, joka toimii kustannustoimittajana ja kirjoittaa monenlaisia kirjoja, sanoi, että hänelle sopii paremmin se, että on paljon aikatauluja ja monia projekteja, kuin se, että olisi vain vapaata kirjoitusaikaa.

Kuten jo arviossani totesin, Rautasydämestä ei mielestäni näy, että sillä on kaksi kirjoittajaa. Missään kohdin kirjaa ei tullut sellainen olo, että vaihtuikohan tässä nyt kirjoittaja. Kuitenkin kummallakin kirjailijalla oli kuulemma oma "vastuualueensa" tekstin synnyssä. Anne Leinonen tiesi, millaista suomalaisessa pikkukaupungissa on, ja osasi luoda aidon miljöön. Julkaisijan Helsinki-kirjojen Jan Erola sanoikin, että blogien ennakkoarvioissa onkin kiinnitetty mukavasti huomiota kirjan Suomi-filmifiilikseen eli aitoon maaseudun kuvaukseen. Miina Supinen taas on kuulemma se, joka osasi tuoda kirjaan mustaa huumoria. Se on helppo uskoa, jos on lukenut hänen aiempia teoksiaan.

Oikeastaan oli kyllä parempikin, että olin lukenut kirjan jo ennen julkkaria. Näin tiesin varmasti, mistä puhutaan ja osasin suhteuttaa kuulemani lukukokemukseeni. Kaiken kaikkiaan Rautasydämen tekoprosessi kuulosti juuri siltä kuin lukiessani ajattelinkin: hauskalta! Ehkä kirjailijoiden pitäisi harrastaa enemmänkin yhteisprojekteja?

Minä harrastin tänään enemmänkin kirjajuttuja, sillä Rautasydämen julkkareista siirryin tutustumaan Atenan ja Schildtsin uutuuskirjoihin. Siitä visiitistä sitten omassa postauksessaan, varmaankin vasta huomenna.





Anne Leinonen, Miina Supinen: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantamon sivuilta löytyy mm. kirjan lukunäyte

maanantai 22. elokuuta 2011

Runohaaste




TIENVIITTA

Osoitin teitä; 
tuonne, tuonne, tuonne
ja itse seisoin 
lähtemättä.
Näin sormillani kaiken,
meret, metsät,
niin eivät silmät
katsoa koskaan voi.


Noin alkaa Mirkka Rekolan runo Tienviitta. Tämän runon myötä minä osoitan teitä: kertokaa, mitä näette runomaailmassa! Ja toisin kuin runossa, lupaan itsekin lopettaa seisomisen ja lähteä mukaan.

Kirjablogeissa on keskusteltu viime aikoina ilahduttavan paljon - tai no, ainakin aiempaa enemmän -  runoista: niiden lukemisesta ja kirjoittamisesta, runoista kirjoittamisesta sekä myös siitä, miksi se runous on niin hankalaa. Tästä kaikesta kiinnostuneena ideoin runohaasteen, joka kannustaa toivon mukaan sekä itseäni että muita lukemaan enemmän runoutta. Ehkä se ei olekaan niin vaikeaa?

Runohaasteen idea on etsiä edes yksi kiinnostava runo ja julkaista se blogissaan (jos sinulla ei ole blogia, voi runon esittää jonkin runohaaste-postauksen keskustelussa). Runoa saa tietenkin esitellä tarkemmin ja analysoidakin, mutta pääasia on, että tutustuu runouteen sen verran, että löytää edes yhden niin kauniin tai kiinnostavan runon, että haluaa jakaa sen muiden kanssa. Myös runositaatit ilman perusteluja ja analyyseja hyväksytään.

Runohaasteeseen voi osallistua kerran tai vaikka säännöllisesti kerran viikossa tai kuussa; tai sitten aina kun siltä tuntuu. Minulla on tavoitteena lukea tämän syksyn aikana edes vähän runoutta joka viikko, niinpä pyrin bloggaamaankin runouteen tavalla tai toisella liittyvästä aiheesta noin kerran viikossa.

Aloitan runohaasteen Mirkka Rekolan yhyellä runolla, koska olen juuri lukemassa hänen kokoomateostaan:

Yhä useammin kerron
miten hyvä paikka
enkä enää koskaan käy siellä.

Noin käy monen asian suhteen, mutta ei anneta käydä runouden kanssa! Olen ainakin itse alkanut kertoa yhä enemmän runoasioista ja nyt aion käydä runomaailmassa entistä useammin.

Kiinnostavia kirjatapahtumia

Huomio, pääkaupunkilaiset tai täällä päin lähiaikoina liikkuvat! Tällä ja ensi viikolla Helsingissä järjestetään monta mielenkiintoista, pääosin ilmaista kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvää tapahtumaa. Tässä pari poimintaa. Aion osallistua jollakin tavalla kaikkiin näihin tapahtumiin, lisäksi yritän käydä kirjajulkkareissa ja kirjasyksyinfoissa, nyt kun kerran voin. Raportoin sitten käynneistä blogiinkin.


Tietokirja.fi on nimensä mukaisesti tiedekirjallisuuteen liittyvä tapahtuma. Ilmaisilla yleisöluennoilla voi käydä kuulemassa, miten tiedekirjat syntyvät ja miten digiaika on niitä mullistanut - muun muassa. Löysin tapahtuman ohjelmistosta niin paljon kiinnostavia luentoja, että aion mennä paikan päälle molempina päivinä.


Myös Runokuu-tapahtuma on sen verran monipuolinen ja houkutteleva, että siihen pitää ottaa osaa pariinkin kertaan. Ilmoittauduin jo historialliselle runokävelylle Töölöön ja lisäksi aion mennä kuuntelemaan luentoa Juhani Ahosta.



Tämän viikon perjantaina Helsingissä vietetään taas myös Taiteiden yötä, joka on Akateemisessa kirjakaupassa Kirjojen yö. Yön tarkempi ohjelma löytyy täältä. Minua kiinnostaisivat ainakin Kaari Utrion ja Kristina Carlsonin haastattelut.

Mistä te muut muuten poimitte kulttuuriin ja kirjallisuuteen liittyviä menovinkkejä? Minä olen saanut em. tapahtumat tietooni vähän sieltä täältä, nettiartikkeleista ja -keskusteluista nappailemalla. Netissä on kyllä eri tapahtumia kokoavia menovinkkisivustojakin, mutta en seuraa mitään niistä säännöllisesti. Pitäisikö? Osaako joku suositella hyvää tapahtumasivustoa?

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Sympaattinen Astrid Lindgren

Tiedotus ja varoitus: seuraa paljon asiaa Astrid Lindgrenistä! Olen lukenut viikonlopun aikana yhden Astrid Lindgrenin teoksen ja toisen hänestä kertovan, nyt on vuorossa sekalaista Lindgren-juttua. (Aiemmin minulla on ollut paljon asiaa vain Tove Janssonista - kuka mahtaa olla seuraava?)



Se alkoi siten, että minä sain äidin vanhan kirjoituskoneen - suuren, romuluisen hirviön, jonka pelkkä näkeminenkin saisi kirjoituskoneiden korjaajan suunniltaan kauhusta. Niin huono se näet on. Kuulostaa hirveältä, kun kirjoitan sillä. Veljeni Svante ilmaisi mielipiteensä siitä seuraavin sanoin:
-Riitta-Maija, oletko tullut ajatelleeksi miten ihanaa on, kun joku äkkiä sulkee priimuskeittiön?
-Kuinka niin? Mitä tarkoitat? kysyin minä.
-Tuntuu suunnilleen kymmenen kertaa ihanammalta aina kun lakkaat takomasta tuota puimakonetta, vastasi hän nyökyttäen halveksivasti kirjoituskoneelle.

Näin alkaa Astrid Lindgrenin esikoisteos, nuorten kirjeromaani Riitta-Maija keventää sydäntään. Olen aina rakastanut vanhoja kirjoituskoneita ja myös tuota romaania. Luin sen lapsena ja nuorena niin moneen kertaan, että osaan siitä kohtia ulkoa. Ja edelleenkin, aina silloin tällöin kun kodinkoneet oikein mekkaloivat, siteeraan mielessäni tuota priimuskeittiökohtaa.

En ollut lukenut Riitta-Maijaa koskaan aikuisena, mutta nyt kun luin, huomasin, että sen kodikas ja konstailematon, elämäniloinen tunnelma oli yhä tallella. Kirja ei ollut muuttunut ollenkaan niin paljon kuin jotkut  muut Astrid Lindgrenin teokset ovat mielestäni tehneet. Ei, tämä oli yhä oma itsensä, vaikka nyt aikuisena olisin voinut hermostuakin siitä, että kirjan maailma on niin herttainen ja mutkaton. Ei tehnyt mieli ärsyyntyä - Hagströmien sydämellinen perhe saa rauhassa kohottaa pöytäänsä minun puolestani. Olen valmis antamaan anteeksi henkilöhahmojen lievän naiviuden ja sen, että kirja loppuu ilahtuneeseen huomioon erään nenäkkään Stig Henningsonin kasvoja koristavasta kostomustelmasta. Asia, jota en niin hyvin muistanut lapsuudestani, oli se, että kaiken arkisen elämän ohella kirjassa myös mm. pelastettiin koditon juutalaisäiti lapsineen hetkeksi ja kerrottiin hyviä elämäntotuuksia ja -ohjeita:

Toivon sinun itsesi vuoksi, että pidät kirjoista yhtä paljon kuin minä. Minä en yksinomaan pidä niiden lukemisesta, vaan siitäkin, että saan pidellä niitä, tarttua niihin, tietää, että ne ovat minun. Äidin ja isän mielestä on olemassa joitakin kirjoja, jotka kaikkien lasten tulee omistaa. (s. 43)

(Sivuhuomautus, joka ei ole kovin hyvä elämänohje: lapsuuden lukukokemuksien tavoin nautin Riitta-Maijasta nytkin sängyssä lojuen, mutta erona oli se, että join samalla punaviinä. Ihan vain siksi, että aikuisena voi nauttia samanaikaisesti kirjasta JA viinistä. Kannattaa kokeilla.)

Kuva teoksesta Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Luin Riitta-Maijan ikään kuin verryttelyksi elämäkertateokselle Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Teos ei olisi kyllä tarvinnut verryttelyä, sillä ahmin sen kertaheitolla. Tämä coffee table -kokoinen kirja tutustutti Astrid Lindgrenin elämään hyvin hauskalla ja helpolla tavalla. Miksei tällaisia elämäkertoja ole enemmän? Aina ei jaksa lukea paksua tietoteosta. Olin myyty kertaheitolla jo kirjan aloituksesta, Astrid Lindgrenin toimittajalle lähettämän kirjeen kopiosta:

Kära Jakob,
tack ska du ha än en gång för alla dessa bilder. Men sidu, sidu, i sängen kan su inte få någon bild förrän jag blir så gammal att jag städse ligger där, vilket kanske kan bli fortare än man tror. Det enda kan jag lova dej är att ingen annan kan komma och få en bild av mej sängliggande. 
 - - 
Med varma hälsningar,
Astrid Lindgren


Niin, enpä tiennyt, että Lindgrenillä oli tapana kirjoittaa sängyssä. Toisaalla kirjassa hänen työskentelytavoistaan kerrotaan näin: Astrid Lindgren kirjoittaa kirjansa sängyssä pikakirjoituslehtiöihin, joita on aina valmiina yöpöydällä. Hän herää aikaisin, viiden ja kuuden välillä, ja laittaa aamiaiseksi teetä ja kolme voileipää: joka aamu kokojyväleipää, jonka päällä on kotitekoista appelsiinimarmeladia ja homejuustoa - samalla leipäviipaleella! Sitten hän ryömii takaisin sänkyyn ja kirjoittaa lounasaikaan asti. Kertomuksen syntyvät nopeasti paperille, sillä ne ovat jo valmiina hänen mielessään. Astrid kirjoittaa kronologisesti, lause lauseelta, luku luvulta, ja karsii sitten tekstiä, kunnes kielen rytmi on moitteeton. (s. 155)

Myös elämäkerta etenee lukuisien valokuvien kera kronologisesti, alkaa Astrid Lindgrenin vanhempien koskettavasta rakkaustarinasta ja päätyy itsensä Astrid Lindgrenin kuolemaan. Siinä välissä ollaan eemelimäisen villejä vekaroita, aletaan odottaa 18-vuotiaana ei-toivottua lasta pomolle, annetaan tuo lapsi pois ja haetaan takaisin, mennään uuden miehen kanssa naimisiin ja saadaan toinen lapsi, rakastetaan lastenlapsia ja annetaan heidän persooniensa näkyä myös kirjallisissa hahmoissa, ystävystytään prinsessa Victorian kanssa. Astrid Lindgrenillä ei tainnut olla kovin tylsä elämä. Mutta mitä tahansa sattuukin, hän tuntuu suhtautuvan tilanteisiin samanaikaisesti humoristisesti ja järkevästi, pysyvän omana itsenään. Kirjan antama kuva Lindgrenin persoonasta on verraton. Anteeksi taas hypähdys Tove Janssonin puolelle, mutta sain Astrid Lindgrenistä yhtä valloittavan ja aidon kuvan kuin Janssonin Kesäkirjan isoäidistä. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.


Kuva kirjasta Astrid Lindgren - elämän sadut. Kuvateksti: Astrid saa 1978 wieniläisiltä koululaisilta kirjeen, jolla on kuusi metriä pituutta. Hän vastaa siihen niin kuin kaikkiin muihinkin - Astrid lähettää vuosien mittaan 10 000 vastauskirjettä; hän on yksi Ruotsin postilaitoksen parhaista asiakkaista.




Kenelle Astrid kirjoitti ja miksi? 

Elämäkerrasta ilmenee, että Lindgren kirjoitti ensimmäiset satunsa sanomalehtiin puhtaasti taloudellista syistä - hän itse luonnehti, että tekeleet olivat "idioottisatuja hengenpitimiksi". Ensimmäisen romaanin kunniapaikasta kilpailivat sekä Peppi Pitkätossu että Riitta-Maija; lopulta jälkimmäinen sai ensimmäisenä kustannussopimuksen. Myöhemmin Lindgren teki pitkän uran kustannusalalla ja arvioi ja muokkasi toisten tekstejä. Samalla hän kirjoitti omia teoksiaan.

Kirjojen henkilöhahmot ja vuorosanat löytyivät usein Lindgrenin lähipiiristä. Marikki oli oikeasti Lindgrenin ystävä vuosikymmenin ajan - ja kyllä, hän oli nuorena ihastunut naimisissa olevaan, monilapsiseen nuohoojaan aivan kuten Marikki-kirjan Alva. Myös lastenlapsilla oli oma osansa kirjallisessa tuotannossa. Karin on Astrid Lindgrenin tytär, Carl Olof hänen puolisonsa:

Karin ja Carl Olof saaavat neljä lasta, jotka kaikki jättävät omalla tavallaan jälkensä kirjallisuushistoriaan. Astrid ei ammenna inspiraatiota kirjoittamiseen yksittäisistä lapsista, mutta nappaa heiltä tietysti repliikkejä ja ajatuksia. Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli tekisi?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. (s. 106)


Minusta Astrid Lindgrenin kirjat eivät koskaan ole olleet leimallisesti lastenkirjoja; juuri siksi olen esimerkiksi julistanut Ronja, ryövärintyttären kaikenikäisiä puhuttelevaksi, ajattomaksi superkirjaksi. Olinkin kovin ilahtunut, kun löysin kirjasta tiedon, ettei Lindgren omasta mielestäänkään ollut varsinaisesti lastenkirjailija:


Astridin mielestä menestyksen salaisuus oli pohjimmiltaan yksinkertainen. Kirjoja kirjoittaessaan hän ei miettinyt, sopivatko ne aikuisille vai lapsille, vaan hän kirjoitti itse tarinoiden takia - hänen kirjansa olivat yksinkertaisesti kertomuksia, jollaisia hän olisi itse halunnut lukea lapsena. (s. 148)

Samalla sivulla on hauska listaus siitä, miten Astrid Lindgren uudisti sanastoa. Ronja- ja Mio-nimet olivat hänen keksintöään, samoin esim. sanat pönkki, kukkelimukkelilääke ja kertomustaulu; Lindgrenin kirjoista ovat myös lähtöisin sanonnat sehän on vain maallista, miksvai hää sillai tekkee, riivatun vekara, parahultaisen pyöreä mies parhaassa iässä sekä tavataan Nangijalassa.

Kuva kirjasta Astrid Linddgren - elämän kuvat



Tavataan Nangijalassa - eli se Veljeni, Leijonamieli -kysymys. Olen blogissanikin tuskaillut muutamaan kertaan, että Leijonamieli oli eräs lapsuuteni tärkeimmistä lukukokemuksista - ja aikuisikäni tyrmäävimmistä. Lapsena löysin kirjasta rakkautta ja ystävyyttä sekä tietenkin hurjasti jännitystä. Aikuisena löysin niiden lisäksi kyseenalaisen viestin: aina kun menee huonosti, hyppää ja kuole, näe uusi valo. Aloin ymmärtää, miksi naapurintäti sensuroi kirjaa lapsiltaan.

Myös Lindgren ymmärsi sen, tai tiesi ainakin kirjan aiheuttamat ristiriitaiset tunteet. Elämäkerrassa siteerataan kirjailijaa:

"Olin eräänä päivänä Erica-säätiössä", Astrid Lindgren kertoi heti kirjan julkaisemisen jälkeen. "Eräs nuori psykologi sanoi siellä, ettei hän voisi koskaan lukea Veljeni, Leijonamielen loppua yhdellekään lapselle. Hänen mielestään oli kammottavaa, että että veljesten piti kuolla kahdesti. Kun pääsin kokouksesta kotiin, minulle soitti se tyttö, joka esittää Idaa Eemeli-elokuvissa, ja hän sanoi:
'Luin juuri Veljeni, Leijonamielen ja halusin kiittää sinua onnellisesta lopusta.'
Sillä tavalla lapset voivat kokea sen." (s. 255)

Tämä oli mielestäni hyvin kiinnostava kommentti ja olisin lukenut aiheesta mielellään lisääkin, mutta jos joku asia on mainittava tämän eläkerran heikkoudeksi, se on pintapuolisuus. Veljeni, Leijonamielestä kerrottiin kyllä toisaalla, että se on tarkoituksellakin jännittävä, uhkaavakin. Leijonamielen tarina alkoi kypsyä kirjailijan mielessä vähitellen, osin henkilökohtaisten surukokemusten eli läheisten kuolemien kautta, osin maailmantuskan takia. "Niin syntyy jännittävä kertomus hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta ja kahdesta hirviöstä, jotka tuhoavat toisensa. Hirviöt muistuttavat suuresti natsismia ja bolsevismia sellaisina kuin Astrid Lindgren näki ne toisen maailmansodan aikana", kirjassa pohditaan. (s. 175)

Kuva kirjasta Asrid Lindgren - elämän kuvat. Kuvateksti: "Ei käskyissä kielletä vanhoja ämmiä kiipeilemästä puissa", Astrid huutelee iloisesti maassa odottaville toimittajille. Hän on kavunnut Elsa Oleniuksen kanssa mäntyyn juhlistaakseen ystävättären kahdeksankymmentävuotispäivää.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin kiinnostava ja ihastuttava, puhuttamakaan siitä, miten kiinnostava ja ihastuttava sen päähenkilö oli. Vaikka olen lukenut hurjasti Astrid Lindgreniä, en tiennyt itse kirjailijasta juuri mitään. Nyt tiedän, ja pidän tuosta ikuisesta Peppi Pitkätossusta yhä enemmän!

(P.S. Sitä punaviiniä olisi ollut parasta siemailla Peppi Pitkätossu -mukista, koska minun piti lahjoittaa sellainen itselleni vuorotteluvapaalahjaksi, aamuisia voimakahveja varten. Se on vielä hankkimatta, mutta olo on kovin voimaantunut, Astrid Lindgren -viikonloppu on ollut hyvin mukava.)


Kirjojen tiedot:


Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. (Britt-Mari lättar sitt hjärta) Otava, 1984. 4. painos. Suom. Sovella Soveri

Jacob Forsell, Johan Erséus, Margareta Strömstedt: Astrid Lindgren - elämän kuvat. (Astrids bilder) Wsoy, 2007. Suom. Helene Bützow

lauantai 20. elokuuta 2011

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Itse minä olin se ruosteinen häkki, jonka sisälle minut oli suljettu. (s. 133)

Siiri Enorannan kolmas romaani Gisellen kuolema on kertomus unelmien sortumisesta ja kielletyistä unelmista, vääristyneistä ihmisistä ja ihmissuhteista, ontosta perheestä. Se on merkillinen, kiehtova tarina, jossa balettitanssijan polvi hajoaa kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, jossa ryypätään ja naidaan, satutetaan itseä ja muita,  mutta jossa kaikki kerrotaan kuitenkin kauniisti, luonnollisesti. Tämä tarina avautuu sivu sivulta ja kerros kerrokselta ja se on rujo ja rumakin, mutta siitä jää silti sellainen olo, että on lukenut jotain hienoa ja kaunista. Kirjabloggarin arvovallalla julistan, että Enoranta on kirjailija, josta kuullaan vielä monesti.

Halusin lukea Gisellen kuoleman heti tuoreeltaan, koska ihastuin vuosi sitten Enorannan melankoliseen ja satumaiseen romaanin Nukkuu lapsi viallinen. En oikein osannut odottaa mitään tältä uusimmalta teokselta, koska kustantamon esittelystä ymmärsin vain, että nuoren teinitytön unelmat balettitanssijan urasta ovat murskaantuneet hajonneen polven myötä.

Tuo tyttö on Linnea, ja hänen elämässään on rikkoutunut paljon muutakin kuin yksi polvi. Linnea on elänyt vuosia Tukholmassa balettikoulun takia. Kun hän palaa yläasteikäisenä takaisin kotiin, hän huomaa, ettei tunne perhettään. Äiti on etäinen, isä masentunut,  vastikään täysi-ikäistynyt veli samaan aikaan vieras ja tuttu, ärsyttävä ja rakas, liiankin rakas. Perheenjäsenet tuntuvat elävän aivan erillään toisistaan, mutta samaan aikaan  he kietoutuvat toisiinsa, hyvässä ja pahassa.

Olin yllättynyt siitä, että romaanin kertojana toimi aluksi Linnean isoveli Joel. En jotenkaan olettanut sellaista "balettityttökirjalta", ja ratkaisu tuntui raikkaalta. Myös Enorannan kieli on minusta raikasta, vaikka se onkin suorastaan runollista. Kirja alkaa näin:

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjaavasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan.

Tekisi mieli puntaroida tuota Joellinnea-Linneajoel-kuviota tarkemminkin, mutta en viitsi, se veisi pohjaa muiden lukukokemuksilta. Sanon vain, että lukekaa tämä kirja! Tekstin pilkuttomuuteen tottuu nopeasti ja kirja vie mukanaan  - luin Gisellen kuoleman yhteen putkeen. Oli virkistävää lukea kirja, joka on samanaikaisesti realistinen ja tarunomainen, kantaaottava ja häilyvä, kutsuva ja karkottava. Ja vaikkei kirjan juoni ole ainakaan toivottavasti aivan realistinen, Enorannalla on kyky tehdä hahmoistaan jotenkin hyvin realistisia, yhtäaikaisesti vahvoja ja heikkoja.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema. Robustos, 2011
Kustantamon kotisivut
Siiri Enorannan kotisivut

Juuri tänään



Eeva Kilpi: Elokuun kahdeskymmenes

Elokuun kahdeskymmenes.
Täysikuu.
Sorsien kuolinhetki.
Keskellä hiljaisuutta kallio puhkeaa huutoon.

(Teoksesta Terveisin, 1976)

perjantai 19. elokuuta 2011

Leinonen ja Supinen: Rautasydän

Jos Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteisteos Rautasydän olisi juoma, se olisi hyvinvointijuoma. Vähän herättävää kofeiinia, hieman pirteää hedelmää, aavistus makeutta, houkutteleva etiketti. Helppo nauttia, tarjoaa varmasti hetkellisen virkistyksen. Tai, vertauskuva kirjan maailmaa lähempää, jos tämä kirja olisi maali, se ei olisi Tikkurilan peruspönikkä vaan vähintäänkin Sadoliinia. Purkissa ei olisi maalarinvalkeaa vaan ehkä pinkkiä, joka tapauksessa kauden nuorekasta trendiväriä.

Tämä kirja ei ole siis klassikko eikä muutenkaan sellainen teos, jota jäisi muistelemaan pitkäksi aikaa ja jota esittelisi pelonsekaisin tuntein: tämä on hyvä, että tämä on pakko lukea, ja tästä on muuten sitten pakko tykätä, muuten en kestä. Kirja oli kuitenkin virkistävä ja hauska välipala, ja sellaiseksi suosittelen sitä ilomielin.

Tartuin kirjaan puhtaasti Miina Supisen takia. Supisen aiemmat teokset ovat ällistyttäneet ja riemastuttaneet minua, ja seuraan mielelläni myös kirjailijan Sokeripala-blogia. Taannoin luin jostain naistenlehdestä osan Supisen kirjoittamasta jatkokertomuksesta. Se oli raikas ja hassu, ei tosin uskottavuuden huippu.

Ei ole Rautasydänkään, mutta ehkei sen ole tarkoituskaan. Leinonen ja Supinen kertovat sujuvasti ja vauhdikkaasti rautakaupan omistajan, 40-vuotiaan simpsakan Sarin elämästä niin kauppiaana kuin mökkitalkkarina. Niin ja rosvojoukon jahtaamana, hölmön nuorukaisen rakastajana, budolajeja treenaavan komean vartija-Koikkiksen ystävänä ja anopin parhaana kaverina. Ja niin edelleen. Tästä kirjasta ei puutu vauhtia eikä hullunkurisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi pelottava Liskomies jäi mieleeni herätessään äkkiä koomasta mutta jouduttuaan sitten lastenlelujen uhkaamaksi.

Kuulostaako sekavalta? Kirja ei ollut sekava, mutta siinä oli supismaisen erikoisia hahmoja ja käänteitä. Niitä olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, Supinen kun on mestari kirjoittamaan mitä tahansa hullua niin että se kuulostaa aivan järkevältä. Tässä kirjassa ei ollut ihan niin paljon hulluutta kuin Supisen yksin kirjoittamissa teoksissa, mutta toisaalta sellaisia tahallisia irrotteluja, jotka naurattivat. Ainakin minulle tuli mieleen eräs tosielämän hahmo, kun luin liikemies ja kunnallispoliitikko Paroni Jukaraisesta ja hänen hulppeasta, poreammeellisesta mökistään. Lisäksi pari rakkaudentunnustus- ja seksikohtaa olivat niin kliseisiä, että alkoi jo naurattaa. Tällaista parodisen hauskaa tekstiä on ollut varmaan kiva suunnitella yhdessä.

Tai - en tiedä, miten tämä yhteiskirja on lopulta syntynyt. Olen jo lukenut kirjasta pari blogiarviota ja niissä on pohdiskeltu, miten kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa yhdessä. Tai näkyykö se, että kirjailijoita on kaksi? Minusta ei näy. En ajatellut lukiessani kertaakaan, että tässä vaihtui nyt kirjoittaja. Korkeintaan ajattelin, että Supinen ei tosiaan tehnyt tätä yksin, koska tämä kirja ei ollut niin hillitön kuin Liha tottelee kuria -romaani tai jotkut Supisen novellikokoelman tekstit. (Vinkki teille kaikille, jotka etsitte novelleja luettavaksi: muistakaa Apatosauruksen maa.)

Mutta mukava kirja siis! Mukavaa oli sekin, että kirjan ansioista tutustuin Helsinki-kirjojen tarjontaan. En ollut jostain syystä noteerannut tuota kustantamoa aiemmin, mutta heiltä löytyy tämän kirjan lisäksi muutakin mielenkiintoista. Käykää kurkkaamassa!

Anne Leinonen, Miina Supinen
: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantajan kirjaesittely

torstai 18. elokuuta 2011

Kaksi kirjaa saaristosta



Niputan nyt yhteen juttuun kaksi kirjaa kesäkirjapinostani. Niille on yhteistä se, että molemmissa liikutaan merellisissä maisemissa ja molemmat ovat kotimaisia, miehen kirjoittamia. (Sitten sukupuolikeskustelun olen alkanut aivan automaattisesti noteerata joka kerran kirjan valitessani, onko se miehen vai naisen kirjoittama ja jos miehen, olen itseeni tyytyväinen: luen minäkin miestenkin kirjoittaa. Hassua.)


Lars Sundin Onnellinen pieni saari päätyi omalle lukulistalleni Sanasulkia-blogin ansiosta ja lopulta jopa livelukupiirimme kirjaksi. Se oli hyvä, sillä en ole varma, olisinko saanut luettua kirjaa ilman lukupiiriä. Tavallaan pidin kyllä kirjasta kovastikin, mutta jokin siinä tökkikin, kirja ei vienyt täysin mukanaan.

Pidin kirjan nimestä ja tietenkin merestä ja saaristosta. Kun aloitin kirjan lukemisen, pidin jopa siitä, että heti alussa pienen saaristokylän idylli rikkoontui, kun rannalle ajautui tuntemattoman miehen ruumis. Se tuntui virkistävältä (!), koska en ollut lukenut mitään jännittävää tai dekkarimaista, ylipäätään mitään mysteeriä aikoihin.

Kirja ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä, vaikka aluksi luulin niin. Se oli aika ärsyttävä! Ruumiita tuli koko ajan lisää ja lisää, mutta mitään täsmällistä selitystä niille ei löytynyt, vain yksi spekulaatio. Kirjan loppu oli aika lattea. Rannalle ajautuvien ruumiiden ohella kirjassa jäi moni muukin juonenkäänne auki. Tuntui, että kirjassa oli paljon kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia, mutta kirjailija ei tarttunut heihin kunnolla. Eipä tarttunut sitten lukijakaan.




Tapio Koivukarin teokseen Luodetuulten maa sen sijaan tartuin innokkaasti heti kun törmäsin siihen Akateemisessa. Merifani ja saariston ystävä oli myyty jo hienon kannen takia. Lisäksi muistin, että Salla oli kirjoittanut Koivukarista; ilman Sallaa en olisi koko kirjailijasta kuullutkaan.

Luodetuulten maa aloittaa Koivukarin saaristosaagan ja kuljettaa lukijan 1920-luvulle ja Rauman saaristoon. Köyhähkö Anton Antoninpoika Havström muuttaa perheineen Rauman edustalle Kuuskajaskariin, ensimmäiseksi asukkaaksi saarelle, josta on tuleva myöhemmin rannikkotykistön tukikohta. Koivukari kertoo jotenkin mukavan kotoisasti, miten Havström käy neuvotteluja uudesta asuinpaikasta, kuljettaa sinne koko laumansa kauhuissaan olevaa lehmää myöten, kuinka hänen tyttärensä lähtee laivalle kokiksi.

Tämän pidemmälle en ole vielä kirjaa lukenut, sillä jostain syystä tämä on jäänyt minulla sellaiseksi kirjaksi, jota lueskelen muiden teosten ohella. Kirjassa ei ole ainakaan vielä tapahtunut kauhean paljon tai ainakaan kovalla vauhdilla, joten nautin Koivukarin aidon vanhahtavalta tuntuvasta kielestä ja historiallisista tunnelmapaloista silloin tällöin pieninä annoksina. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista, jotka on kerrottu tavallisen ihmisen näkökulmasta, ja Luodetuulten maa on juuri sellainen. Kun lueskelen sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tuntuu kuin turisisin mukavia vanhan sympaattisen, viisaan muttei tärkeilevän ukon kanssa. Heti alussa hihittelin, kun erästä Mikkelsonia kutsuttiin vanhaksi halunkiksi ja rysärosvoksi. Muutenkin  kirjassa on mainioita vanhan ajan sanojan ja sanontoja, joita aivan kaikkia en tosin edes ymmärrä.

Myös meren ja luonnon kuvaus on onnistunutta, aitoa:

Oli kuin luomakuntakin olisi antanut hyväksyntänsä Aaronin hiljaiselle ilolle, tasainen luoteenkanttinen priisi veti seileissä, auringon kilo läikehti aalloilla, tiirat ja lokit kaartelivat ja syöksähtelivät ympäriinsä. Haahkapoikanen ui kahden emon johdolla kallion suojaan, svarttipariskunta sousi yksin keskemmällä selkää, utelias hylje nosti päänsä aaltojen alta ja tuijotti pitkään majaansa muuttavia. (s. 13)

Tässä kirjassa on samaa viehätystä kuin Alastalon salissa, mutta Alastaloon verrattuna kirja on ripeä ja selkokielinen. Suosittelen!

***
Lars Sund: Onnellinen pieni saari. (En lycklig liten ö). Wsoy, 2007. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantajan kirjaesittely

Tapio Koivukari: Luodetuulten maa, saaristolaissaaga I - Kuuskajaskari. Wsoy/Johnny Kniga, 2002
Kustantajan kirjaesittely

Arvonnan voittaja(t)


Jännittävä vapautumisarvonta on nyt ohi ja voittaja on arvottu Random.orgin avulla (Randomin maksiminumero on pienempi kuin arvontakommenttien määrä, sillä eräällä osallistujalla oli kaksi kommenttia.)

Säälimätön, puolueeton Random arpoi 30 euron Adlibris-lahjakortin voittajaksi Marjiksen! Onnea! Pistähän osoitetietoja tulemaan, niin laitan lahjakortin matkaan.

Mutta... Arvonnan järjestäjä on tänään pehmeäpäisellä ja hellämielisellä tuulella. Tuntuu, että olen ihan pakahtumaisillani, kun nyt tapahtuu niin mukavia asioita: Ensin alkoi vuorotteluvapaa, sitten tuli tärkeä ja hyvin harvinainen vieras visiitille. Eilen sain tietää, että pääsin opiskelemaan juuri sitä luovan kirjoittamisen opintokokonaisuutta, joka oli ensisijainen tavoitteeni. Ja tänään heräsin hyvin odotettuun tekstariin: siskolle syntyi yöllä toinen poika, sehän pistää tädin sydämen onnesta mykkyrälle.

Niinpä päätin arpoa toisenkin lahjakortin, 15 euron yllätyspalkinnon. Randomin laskujen mukaan se kuuluu Jorille!

Onnea voittajille. Lähettäkää osoitetietonne ensi tilassa osoitteeseen kokolaillaATgmail.com. Olisi myös kiva aikanaan kuulla, mitä hankitte lahjakorteillanne!

Kiittelen edelleen kaikkia arvontaan osallistuneita. Juttelin eilen äidin kanssa puhelimessa ja hänkin oli aivan myyty, kun ihmisillä oli niin ihania lukemis- ja kirjoittamisideoita. Sanoin, että vaalin arpajaisvastauksia aarteenani. Hienoista, monipuolisista vastauksistanne voi ammentaa kirjavinkkejä ja luulenpa, että käyn aika ajoin lukemassa vastauksia vain siksi, että niistä tulee niin hyvälle mielelle: jo lukemisesta ja kirjoittamisesta haaveilu on niin inspiroivaa. Vastauksista myös huomasi, että lukutoukka ymmärtää täydellisesti toista lukutoukkaa. Kukaan ei ihmetellyt, että häh, luovuit sitten palkkatuloista, että voit lojua sohvalla kirja kädessä, etpä mitään tylsempää keksinyt. En ole myöskään ihan varma, onko kaikissa piireissä yksi suurimmista haaveista se, että saisi eristäytyä yksin syysharmaalle mökille, mutta lukutoukilla ei ilmeisesti ole mitään tällaista vastaan, päinvastoin. :)

Yksi lukemisen parhaista puolista onkin mielestäni se, että ei tarvitse mennä maailman ääreen suuria elämyksiä kokeakseen (vaikka ei minulle sitä äärtä vastaankaan mitään olisi), vaan riittää, että ottaa kirjan käteensä, melkein missä tahansa. Eeva Kilpi sanoo senkin osuvasti:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:
jalat pöydällä, kädessä kirja,
mukavannäköinen asento.
Ja se hymyilee.


Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Kiitos arvontaan osallistuneille ja kadehdittavan mukavia lukuhetkiä kaikille!




keskiviikko 17. elokuuta 2011

Haaveita ja höpinää



Vapautumisarpajaiset jatkuvat vielä tämän päivän, mutta kiitän kaikkia osallistuneita jo nyt vastauksista. Olen saanut monta hyvää kirjavinkkiä ja etenkin loistavia ideoita, miten hyödyntää tätä ainutlaatuista vapaa-aikaa. En ole ollut viime päivinä koneen ääressä, mutta kun kurkin vapautumisvastauksia välillä kännykän kautta, oikein hykertelin. Nyt on sellainen olo, että pitäisi erakoitua luonnon keskelle mökille, ripustaa riippumatto olohuoneeseen (!) ja miettiä, miten saisin lisää lukemiselle ja kirjoittamiselle pyhitettyjä puolivuotiskausia - niin hyviä ja hauskoja vastauksia teillä on ollut.

Joitakin ideoita olen kehitellyt itsekin. Löysin Bloggerin uumenista innoissani jo huhtikuussa laatimani suunnitelman vuorotteluvapaan kirjallisista aktiviteeteista. Suunnitelma kuulostaa minusta edelleenkin mukavalta:



- Lue joka viikko runoja.
- Osallistu enemmän kirjatapahtumiin. Hanki monen päivän lippu Helsingin Kirjamessuille!
- Kirjoita muutakin kuin blogia. Usein.
- Opiskele kirjoittamista.
- Lue enemmän tietokirjoja.
- Kirjoita usein blogia, mutta älä ota siitä paineita.
- Tee kirjallinen retki. Tai muutama.
- Luetteloi kaikki kodin kirjat. Saata Libary Thing järjestykseen.
- Maalaa alakerran kirjahylly.
- Aloita harmaat syysaamut lukemalla kirjaa kynttilänvalossa.
- Kuuntele kirjallisia radio-ohjelmia ja äänikirjoja.
- Vie kirjoja kierrätykseen. Luovu turhasta.
- Esittele kauniita kirjanselkämyksiä ja -kansia.
- Kirjoita loruja ja kuvita ne.
- Tee tauluja hienoista kirjankansista (niiden kuvista).


Sittemmin olen tarkentanut hieman kirjallisia suunnitelmiani. Ensin ajattelin, että lukisin vain oman hyllyn kirjoja puoli vuotta, mutta en malta tehdä niin. Aion kuitenkin lukea vain valittuja uutuuksia ja enemmän oman hyllyn kirjoja, kirjastoa en ehkä käytä lähikuukausina juurikaan. Olen myös hahmotellut lukemisille jonkinlaisen genrejärjestyksen, samoin kuin minulla on mielessäni jonkinlainen lukujärjestys vapaille viikolleni muutenkin. Koska olen huomattavasti parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan asioita ja toisaalta haluan tehdä asioita myös spontaanisti, en aio julkistaa tuota "lukujärjestystä" täällä.

Yllä oleva kuva havainnollistaa tämän syksyn lukuhaaveitani. Hankin jokin aika sitten Mirkka Rekolan runokokoelman, koska haluan lukea lähikuukausina entistä enemmän runoja; olen myös ajatellut, että kirjoittaisin ylös tiettyjen aihepiirien runoutta, niin voisin palata suosikkeihini helposti.


Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö on ollut blogissani jo pari kertaa esillä, mutta en ole edelleenkään lukenut sitä kunnolla. Aion kuitenkin lukea sen, samoin muita (kirjallisuustieteellisiä) tietokirjoja ja nauttia kaikin tavoin kuulumisestani lukijoiden yhteisöön, mitä kaikkea se tarkoittaakaan.

Sirke Happosen muumiväitöskirja Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike on kirja, jonka minä hankkisin, jos saisin Adlibriksen lahjakortin! Tuo kirja on loppuunmyyty ainakin Akateemisessa, mutta kun löysin sen alkukesästä Adliksestä, ostin sen heti ja päätin, että tuo kirja on henkilökohtainen vapautumispalkintoni. Aikamoiselta aarteelta se vaikuttaakin, ja ihan pian alan tutkia sitä tarkemmin. Aion lukea tänä syksynä myös kaikki muumiromaanit sekä muutenkin Tove Janssonin teoksia. Jos on kerrankin kunnolla lukemisaikaa, niin pitäähän siitä pyhittää osa suosikkikirjailijalleen.

Astrid Lindgren - elämän kuvat on ihana yllätyslahja ystävältä. Sekin sopii tämän syksyn kirjaksi paremmin kuin hyvin, sillä haluan lukea myös elämäkertoja sekä palata lapsuuden suosikkeihini. Olen innostunut myös siitä, että kyseessä on kuvaelämäkerta; kirja vaikuttaa hyvin helposti lähestyttävältä. Kuvat sopivat tämänhetkisiin fiiliksiini muutenkin, sillä ilmoittauduin eilen taidehistorian peruskurssille.

Olen myös ilmoittautunut astangajoogakurssille ja ladannut mp3-soittimen täyteen Aleksis Kiveä. Syksyinen metsä ja zen-henkinen ulkoilu Aleksiksen kanssa ovat vielä tämän päivän ohjelmassa. Tänään illemmalla saan myös tietää, pääsenkö opiskelemaan sitä kirjoittamisen opintokokonaisuutta, joka on ensisijainen toiveeni.



Vapaan alku on siis sujunut varsin innostuneissa ja onnellisissa tunnelmissa. Lisäonnea toi se, että sain vieraakseni tärkeän ihmisen: "Kanadan-isäni" eli vaihto-oppilasajan isäni, jota en ollut tavannut yli 10 vuoteen (ja siitä vaihtarivuodestakin on jo parikymmentä vuotta aikaa, kääk).

Koska olin kanadalaisessa seurassa, koin arvatenkin tarvetta avautua sikäläisestä kirjallisuudesta. Kerroin, että Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields ovat varsin tunnettuja ja pidettyjä Suomessakin. Ja että monet kirjabloggarit ovat tänäkin kesänä lukeneet L. M. Montgomeryä ja ensi kesänä haluaisimme kokoontua Suomenlinnan sijasta kirjalliselle piknikille Prinssi Edwardin saarelle!

Vieraamme ei tunnustanut lukevansa ketään mainitsemistani kirjailijoista, mutta hän tiesi kyllä, että Prinssi Edwardin saari on oikea pyhiinvaelluskohde monelle ulkomaalaiselle lukijalle. Kanadalaiset ovat tästä kuulemma iloisia ja ylpeitä. Kun vastanaineet Kate ja William kävivät tänä kesänä Prinssi Edwardin saarella, monia ilahdutti, että se johtui juuri Anna-kirjoista, Kate halusi päästä Annan maisemiin.

Vinkki: tuonne maisemiin pääsee nykyisin kuulemma entistä helpommin. Aiemmin piti mennä lautalla, ja jotkut Montgomery-fanit jäivät mantereen puolelle ruikuttamaan. Nyt Prinssi Edwardin saarelle on silta.

Nyt ei siis tarvita kuin sponsori, ja pääsemme järjestelemään kirjapiknikkiä Montgomeryn hengessä!

Matkan suunnitelun voi aloittaa vaikkapa täältä. Collections Canada -sivustolla on vaikka mitä kulturellia ja historiallista tietoa Kanadasta, mutta myös erillinen kirjallisuusosio. Sieltä löytyy mm. kirjallisia karttoja, virtuaalisia näyttelyjä ja linkkejä eri kirjailijoiden elämäkertoihin, kirjallisten maisemien kuvauksiakin. Hyvää matkaa!

perjantai 12. elokuuta 2011

Vapautumisarpajaiset!


Aamupäivisin kirjoitan,  
iltapäivisin teen runoja  
iltaisin katson tielle, juon viiniä ja tanssin.
(alku Eeva Kilven runosta)



Eli K niin niin kuin kirjakauppalahjakorttiarpajaiset, mutta se olisi ollut hieman liian pitkä postauksen nimi.

Tänään on sellainen päivä, että on syytä pistää pystyyn arpajaiset tässäkin kirjablogissa, ensimmäistä kertaa. Jään parin tunnin kuluttua puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle ja ajattelin viettää seuraavat kuusi kuukautta yllä olevan runon mukaisesti, kirjoista ja elämästä nauttien. Arvatkaa, olenko onnellinen!

Tämä lukemiselle, kirjoittamiselle ja harrastuksille omistettu puolivuotiskausi on pitkäaikainen haaveeni ja tuntuu melko epätodelliselta, että se on nyt käsillä. Vuorotteluvapaa on myös se syy, miksi kyselin taannoin kokemuksia luovan kirjoittamisen kursseista. Olen nyt kurssini valinnut, mutta en vielä tiedä, pääsenkö mukaan, koska ilmoittautuminen on vasta ensi viikolla. Kerron sitten, miten kävi, ja mitä kaikkea muuta kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää aion puuhata tänä syksynä.

Myös vapautumisarpajaiset liittyvät kirjoihin ja kirjoittamiseen. Arvon yhden 30 euron lahjakortin Adlibriksen verkkokirjakauppaan niiden kesken, jotka vastaavat tämän postauksen kommenttiosiossa vähintään toiseen seuraavista kysymyksistä:


a) Minkä kirjan tai mitä kirjoja hankkisit, jos saisit 30 euron lahjakortin?

b) Miten harrastaisit lukemista tai kirjoittamista, jos sinulla olisi siihen puoli vuotta aikaa vapaasti käytettävissäsi?


Arpajaisten idea on siis vaihtaa kirja-, lukemis- ja kirjoittamisvinkkejä. Toivon, että vastauksista on iloa paitsi itselleni myös muille (vastaukset saa siis mielellään perustella). Pidätän itselläni oikeuden hyödyntää vinkkejä kirjallisissa harrastuksissani sekä myös oikeuden olla hyödyntämättä niitä – en aio lukea James Joycen Odysseusta vieläkään loppuun, vaikka kuinka yllytettäisiin.

Arvonta-aikaa on keskiviikkoiltaan 17.8. klo 21.30 asti. Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka vastaavat edes toiseen kysymyksistä ja ilmoittavat nimensä/nimimerkkinsä. Kaikilla on näissä arpajaisissa yksi arpa. Onnea matkaan!

***
Ilmoitan arvonnan tuloksen ensi tilassa arvonnan päätyttyä, joka tapauksessa ensi viikon aikana. Tänään on suuri päivä muutenkin, sillä saan tänään vajaan viikon ajaksi vieraakseni ulkomaisen ystävän, jota en ole tavannut kymmeneen vuoteen. En ole varmaan siis lähipäivinä kauheasti koneella, mutta sen jälkeen taas – sattuneesta syystä ehkä entistäkin enemmän. Tai saa nähdä, kaikki on vielä kutkuttavasti auki.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Makea tunnustus


Minä ja joukko muita kirjabloggarikollegoja saimme Sweetest blog -tunnustuksen Leena Lumelta. Kiitoksia!

Tunnustuksessa on ideana vastata kolmeen kysymykseen ja lähettää tunnustus sitten eteenpäin. Kysymyksissä kysellään lempiruoasta ja -väristä sekä toiveiden matkapaikasta. Koska vastasin juuri kysymyksiin kissablogini puolella, linkkaan sinne. Saattepa lukea myös meidän kissojen filosofiset pohdinnat. ;) Aika tasaisen harmaata porukkaa kyllä ollaan koko sakki, tykätään harmaasta väristä eikä haluta matkustaa juuri omaa kotia tai kotimaata kauemmaksi. Oikeasti pidän harmaan lisäksi esim. kaikista vetisistä väreistä (voimakkaan vedenvihreä, turkoosi jne., toisaalta poltettu oranssi),  ja olen valmis syömään melkein mitä vain ja matkustamaan minne tahansa.

Ojennan tunnustuksen edelleen Miialle ja Morrelle.