torstai 29. syyskuuta 2011

Elo- ja syyskuun luetut

Syksyn aikana olen tehnyt myös kirjataidetta.


Lähdimme viime kuunvaihteen tienoilla matkalle, ja niin jäivät elokuun luetut listaamatta. Nyt tulee siis kooste kahden kuukauden lukukokemuksista. Elokuun alku tuntuu kyllä kovin kaukaiselta, silloinhan oli vielä aivan hellekesä!

Aloitin elokuun tietokirjalla, Tiina Raevaaran koiran historiaa käsittelevällä teoksella Koiraksi ihmiselle. Sitä seurasi kiinnostava esikoisromaani, Marisha Rasi-Koskisen Katariina. Katariinan jännittävän kiehtovista, osin dekkarimaisistakin tunnelmista siirryin runojen pariin. Heidi Liehun Luumupuu kukkii, se muistelee sinua on kaunis ja haikea teos, mielestäni monenlaisille lukijoille ja monenlaisiin lukufiiliksiin sopiva.

Helmi Kekkosen esikoisromaani Valinta oli erittäin kaunis ja haikea sekin. Olin kirjaan hieman pettynyt, koska kaihomielisyytensä vastapainoksi se olisi mielestäni tarvinnut hieman särmää. Sittemmin olen lukenut tosin alkua Bo Carpelanin postuumisti julkaissusta uutuudesta Lehtiä syksyn arkistosta, ja Carpelanin taidokas, hiottu teksti toi mieleeni Helmi Kekkosen. Kyllä kuka tahansa, joka vertautuu Bo Carpelaniin, on todella lahjakas kirjoittaja! Palaan tähän asiaan vielä kun saan Carpelanin luettua. Se ei kuitenkaan tapahdu pian, sillä maistelen Carpelania hitaasi luku kerrallaan.

Siiri Enorannan Gisellen kuolema on ensisijaisesti nuortenromaani, mutta suosittelen sitä aikuisillekin. Kirjan ansiot ovat erityisesti kielenkäytössä. Totesin arviossani ja toistan yhä: Enorannasta kuullaan vielä!

Elokuun puolivälin tienoilla minulla oli Astrid Lindgren -teemaviikonloppu. Luin uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni suosikin, kirjeromaanin Riitta-Maija keventää sydäntään sekä Lindgrenin kuvaelämäkerran. Elämäkerrasta sain tietoa siitä, mitä Lindgren ajatteli itse Veljeni Leijonamielestä, joka oli minulle aikuisena ristiriitainen lukukokemus. Kirjoitin Lindgrenin kirjoista yhteisen jutun.

Seuraavaksi toteutin pitkäaikaisen suunnitelmani ja aloin tutustua Pentti Saarikosken runoihin. Ihastuin ja kiinnostuin todella, mutta sittemmin menin ja hukkasin kirjan matkalla, joten kirja jäi kesken.

Kauhu-genreen tutustuminen ei onnistunut yhtä luontevasti, sillä Mia Wänskän Saattaja ei onnistunut pelottamaan minua. Elias Lönnrotin matkapäiväkirjaa Vaeltaja sen sijaan olisin lukenut mielelläni enemmänkin, ja toivonkin palaavani joskus tämän kirjan pariin.


Luin jo elokuun puolella Sabine Bermanin autismista ja merien suojelusta kertovan teoksen Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirja oli niin vaikuttava, etten saanut kirjoitettua siitä ennen kuin syyskuussa. Harvoin käy niin, että pitää sulatella lukukokemusta parikin viikkoa, ennen kuin tietää, mitä siitä sanoisi!

Bermanin tonnikalamaailmasta siirryin kissojen pariin. Sain kissakaunokirjallisuuskokoelmaani arvokkaan lisän, kun löysin T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats -teoksen ihan Akateemisen kirjakaupan nettikaupasta. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali perustuu tämän kirjan kissarunoihin.

Jarkko Tontin uutuus, Sali, taas vei aivan toisenlaiseen maailmaan: eduskunta-avustajan työhön, viikonloppuisän elämään, salitreenaukseen. Toisin sanoen tähän päivään. Tontti on taitava ajankuvaaja, kannattaa tutustua!

Huomaan tehneeni tänä syksynä hieman genre-kokeiluja, sillä luin myös todella pitkästä aikaa sarjakuva-albumin. Cyril Pedrosan Ekoloogiset oli minusta onnistunut sekä kuvien että tekstin puolesta - kumpi nyt kuuluukaan sarjiksissa huomioida ensimmäisenä? Itse huomasin, että painotin melkein liikaakin tekstejä ja välillä piti melkein muistuttaa itseä, että hei, tämä on sarjakuva. Pitää siis treenata sarjakuvien lukemista. Sarjiskiinnostus on joka tapauksessa syttynyt ja siitä olen iloinen.

Olin iloinen saadessani käsiini myös Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun. Vilpittömästivbiihdyin tämän Lontooseen sijoittuvan trillerin äärellä! Sittemmin huomasin olleeni suunnilleen täysin päinvastaista mieltä kirjasta kuin Hesarin kriitikko, mutta en peru puheitani. :)

Entä sitten runot! Liehu ja Saarikoski aloittivat, ja Aulikki Oksanen jatkoi. Tutustuin jokin aika sitten satunnaisella selailumenetelmällä Oksasen runo- ja lyhytproosateoksiin. Muita runoilijoita, joita olen tänä syksynä lukenut, ovat esim. Mirkka Rekola ja Kai Nieminen. Olen vähän kirjoitellutkin runoja, joten tämä on virallinen runosyksy.

Ihan nyt loppukuusta ihastuin kahteen tyystin erilaiseen kirjaan. Maria Jotunin Huojuva talo on realistinen klassikko, joka ei esittelyjä kaipaa. Olin lukenut teoksen ennenkin, ja lukiessa tapahtumat palautuivat mieleen, mutta se ei haitannut: ajattomat ja psykologisesti jopa pelottavan tarkkanäköiset tekstit kestävät lukemista, Huojuva talo on siitä hyvä esimerkki. Sen jälkeen oli kuitenkin miellyttävä lukea jotain aivan erilaista. Ranskalaisen surrealistin de Mardiarguesin Tyttö ja moottoripyörä houkutteli vauhdin hurmalla, rakkaudella ja erotiikalla, erikoisella kerronnalla ja rakenteella.


Nyt on kesken vaikka mitä! Huomaan pitkästä aikaa luisuneeni todella monen kirjan loukkuun. On satuja, historia-aiheinen tietokirja, Merete Mazzarellan lukemisesta kertova teos ja kaksi uunituoretta, kutkuttavaa houkutusta: Lionel Shriverin romaani Jonnekin pois, jota olen odottanut kauan, sekä Madonnan elämäkerta. Lisäksi kesken on yksi ranskalainen romaani, Sagania, ja kaksi ruotsalaista, Ekmania ja Fredrikssonia. Ai niin, myös Panu Rajalan Aho-elämäkertaa olen aloitellut.


Lukemisesta ei siis ole pulaa, päinvastoin. Koska en aio aloittaa yhtään uutta kirjaa enkä toisaalta varmaan lopettaakaan yhtään keskeneräistä ennen lokakuun ensimmäistä, julkaisen tämän yhteenvedon jo nyt. Huomaan muuten, että olen lukenut tavanomaista enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, mikä on mielestäni tervetullutta vaihtelua lukemistooni.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Riittävätkö oman hyllyn kirjat?



Ensimmäinen kvartaali vuorotteluvapaastani alkaa olla takana. Puolitoista kuukautta on mennyt tavallaan nopeasti ja toisaalta kestänyt todella kauan, sillä en ole ennen ollut näin kauan lomalla.

Kun jäin vapaalle, kerroin, että olin jossain vaiheessa ajatellut lukea tämän puolivuotiskauden aikana vain oman kirjahyllyni kirjoja, mutta en malta. No en todellakaan olekaan malttanut! En ole ostellut kirjoja viime viikkoina juurikaan, mutta kirjasto ja kaverien hyllyt ovat tulleet tutuiksi, ja jotain opuksia olen saanut muutenkin käsiini. 

Kuitenkin täällä päivät omien kirjojen keskellä käkkiessäni olen alkanut taas miettiä, että ne raukat menevät hukkaan, kun niitä luetaan niin vähän. Meillä on reilut tuhat kirjaa ja varmaankin 10 % niistä on lukematta (joskus olin lukenut kaikki kirjahyllyni kirjat, käsittämätöntä). Huomattavasti yli kymmenesosa on kirjoja, jotka haluaisin lukea uudestaan. Muutenkin, vaikka ihastun usein uusiin kirjoihin ja seuraan kirja-alaa hyvin kiinnostuneena, olen yleensä hidas todella kiintymään kirjoihin ja tärkeimmät kirjani ovat pääosin klassikkoja tai ylipäätään vanhempaa kirjallisuutta. Ja ne löytyvät pitkälti omasta hyllystäni!

Pitäisikö siis unohtaa uudet houkutukset ja kääntää katseensa vanhojen ystävien pariin? Pystyisitkö itse olemaan vaikka vuoden vain kotihyllyn kirjojen varassa? Tai puoli vuotta ilman yhtään uutuuskirjaa? Edes pari kuukautta? Riittäisikö se, että seuraisi esim. toisten blogeista uutuuksia, vai pitäisikö seuraaminen lopettaa, ettei tulisi kirjanhimosta hulluksi?

Veikkaan, etten edelleenkään muuta lukutottumuksiani, vaan luen sekaisin uutta ja vanhaa ja ylipäätään vähän mitä sattuu. Olen kuitenkin tietoinen, ja jonkun blogiin siitä juuri kommentoinkin, että omistamani kirjat riittäisivät minulle vuosikausiksi ja tarjoaisivat aivan tyydyttäviä lukuelämyksiä, jos vain pystyisin pitämään itseni kaukana kirjastoista ja kirjahyllyistä, kustantamojen uutuuskatalogeista ja muista sudenkuopista. Ehkä minun pitää alkaa suunnitella seuraavaa vapaata: minä ja kirjani voisimme muuttaa pariksi vuodeksi jonnekin ilman tietoliikenneyhteyksiä olevaan erämökkiin. 

tiistai 27. syyskuuta 2011

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä

Kuva Wikipedian artikkelista.
Tarkkanäköisen, napakan selkeäkielisen realistin Maria Jotunin jälkeen siirryin ranskalaisen surrealistin André Pieyre de Mandiarguesin seuraan. Tyyliero ei juuri voisi olla suurempi! Tyttö ja moottoripyörä oli yllättävä mutta erinomainen kirjavinkki Penjamilta. Kannattaa mainostaa lähtevänsä mopomatkalle, niin voi saada kirjasuosituksia. En ollut aiemmin edes kuullut tästä teoksesta, mutta sen nimi oli niin hauska, että laitoin kirjan heti kirjastoon varaukseen.

Mitäs tästä nyt sanoisi? Nautin kirjasta kovasti, mutta en osaa kertoa siitä mitään täsmällistä. Ehkei se ole tarkoituskaan surrealismin kohdalla; ehkä tarkoitus onkin se, että lukukokemus jää hahmottomaksi.

Lyhyesti sanottuna Tyttö ja moottoripyörä kertoo 19-vuotiaasta Rebekasta, uunituoreesta aviovaimosta, joka karkaa moottoripyörällä rakastajansa luokse. Pyörä on musta ja maskuliininen Harley Davidson, ja se on häälahja rakastajalta. Pyörä on ilmiselvästi upea. Pyöräänsä rakastuneen miehen vaimona minun oli helppo ymmärtää, että... eikä Rebekka ollut aina vieläkään uskoa silmiään käydessään tallillaan ihailemassa ratsuaan.  -- Hän oli oppinut lemmikkinsä erikoispiirteet, hän saattoi jopa luetella niitä itsekseen. (s. 22)

Tuon perusidean jälkeen tarina meneekin moniselitteisemmäksi. Kirja ei tunnu johtavan mihinkään, sillä sama tarina kerrotaan useasti; lopulta kirjan päättyminen tietyllä tavalla oli minusta arvattavaa, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ei ole väliä, ovatko Rebekan karkumatkat totta vai kuvittelua. Aina hän kuitenkin lähtee aamuvarhain kotoaan Ranskasta ja ajaa kohti Saksaa, sinne missä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Mieleeni jäivät aamuauringon ja nukkuvien kylien ja kaupunkien kuvaukset, Rebekan androgyyni olento, röyhkeät tullimiehet ja ihmeelliset kohtaamiset rakastajan kanssa. Vähä vähältä myös Rebekan taustasta ja hänen avioliitostaan saadaan enemmän selville, mutta ihmiset jäävät silti jotenkin kuvitteellisiksi, tai sanoisinko elokuvamaisiksi.

Totesin ystävälle, että tämä on kirja, jonka saattoi lukea vain joko nopeasti tunnelmaan heittäytyen tai sitten sana sanalta tankaten, ymmärrystä yrittäen. Minä luin pikaisesti fiilistellen ja nautin Rebekan mukana vauhdin ja vaaran hurmasta. Vaikka kirja oli kokonaisuutena melko eriskummallinen, siinä oli hyvin uskottavan tuntuisia kohtauksia Rebakan ajatuksista ja etenkin maisemasta ja siitä moottoripyöräilystä. Jo kirjan ensimmäiset rivit imaisivat mukaansa:

Nyt kun lintujen laulu on vaiennut, liikenne on vielä hiljainen ja luottavainen polkupyöräilijä saattaa millä hetkensä hyvänsä ilmestyä päättömästi suoraan moottoripyörän eteen, satulassa istuva Rebekka Nolla tuntee vähitellen heräävänsä. Hänen lähtönsä sulautuu vasta nähtyyn uneen vielä niin kiinteästi, että se tuskin erottuu yöstä.

Hienoa tekstiä. Avainsana on ehkä tuo uni. Koko tämä kirja oli unenomainen, ja myös intohimoinen, eroottinen, kapinallinen, merkillinen, myös inhimillinen. Luulen, että tästä kirjasta ja tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitä melkein vihaa. Minä pidän - ranskalaiset bizarret kirjat ovat alkaneet viime vuosina kiinnostaa, suorastaan houkutella minua (sen jotumaisen täsmäankeuden ohella). Tässä kirjassa oli myös kiinnostava esipuhe, jossa kerrottiin mm., ettei moottoripyörä ollut kirjan kirjoittamisen aikana ollenkaan sellainen vapauden symboli kuin nykyisin. Aikanaan kirjan aihe oli siis erikoisempi eikä niin ilmiselvä kuin nyt. Esipuhe oli hyvää taustoitusta, mutta olin iloinen, että luin sen vasta varsinaisen tarinan jälkeen. Niin saatoin rauhassa kiitää Rebekan matkassa.

André Pieyre de Mandiargues: Tyttö ja moottoripyörä. (La Motocyclette). Wsoy, 1970. Suom. Jukka Mannerkorpi

P.S. Minusta ranskalainen surrealismi tai muuten vaan vinksahtanut kerronta on siis kiehtovaa ja aina tietyllä tavalla tyylikästäki, mutta kenties se ei taivu helposti valkokankaalle. Ainakin tästä kirjasta tehtyä leffaa luonnehditaan näemmä "60-luvun harrastajia ehkä miellyttäväksi häröilyelokuvaksi"!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Maria Jotuni: Huojuva talo

Jotunin kuva Wikipedian artikkelista.
Jo muutaman viikon ajan olen ollut päivittäin ahdistunut, kiihtynyt, huolestunut ja surullinen sekä vihainen. Samaan aikaan olen ollut haltioissani ja hyvin kiinnostunut. Tällainen tunteiden sekamelska syntyy, jos lukee Maria Jotunin Huojuvan talon pienissä paloissa, kerrankin ajatuksella eikä koko kirjaa kerralla ahmaisten. Suomalainen realismiko muka tylsää? Olin lukenut kirjan aiemminkin, ja silti se vaikutti minuun näin voimakkaasti.

Lea ei kaatunut, hän löi otsansa ovenpieleen, hän suoristautui ja pyyhkimättä silmiänsä katsoi Eeroon. Hänen silmänsä olivat suuret ja kuivat ja hänen kasvonsa olivat valkeat. Hänen suurten silmiensä syvyydestä kuvastui tuska ja kauhu, joka lamasi Eeron.
     Eero koetti päästä tuon katseen vaikutuksesta ja sanoi röyhkeäksi tekeytyen: 
     "Suoriudu siitä. Haudo otsaasi."
      "Ei niin Eero. Ei niin enää", sanoi Lea.
     Eero kävi hämillensä ja oli neuvoton.
     "Ei tällä tavoin. Itsesi tähden. Tämä on vaarallista", sanoi Lea.
     "Tiedän sen."
     Lea meni kylpyhuoneeseen ja pesi silmänsä. Joka veden huuhtaisulla hän sanoi: "Hän on mennyttänsä, hän on mennyttänsä. Miten pelastan hänet?" Ja hän jäi miettimään katsoen pesuveteen, kuin sieltä ratkaisua löytääksensä. (s. 437)

Huojuvan talon tarina on tuttu paitsi siksi, että kirja on vanha ja tunnettu, myös siksi, että tätä samaa on kerrottu muissakin tarinoissa ja ikävä kyllä usein myös oikeassa elämässä, siitähän tämä ankeuskirjallisuus ammentaa.

Jotuni seuraa kertomuksessaan Leaa, jonka vanhemmilla on hankala, rakkaudeton liitto - vaikka niin ainakin Lean äidin mielestä pitääkin olla, kuka nyt rakkaudelle perustaisi.

Lean omasta liitosta tulee vielä hankalampi, ainakin sivusta katsojan mielestä mahdoton. Avioliitto sanomalehtimies Eeron kanssa solmitaan ajan, 1930-luvun, tavan mukaan pikaisesti, ja siitä alkavat kärsimysten vuodet. Tässä tarinassa on pettämistä, mielenvikaisuutta, sairautta, lapsen kuolema, kaikenlaista köyhyyttä ja kurjuutta alkoholismista väkivaltaan, mitä vain kuvitella saattaa. Välillä tekisi mieli raivostua Lealle: älä ole noin hyväuskoinen, lopeta tuo alistuminen. Toisinaan vain seurasin tarinaa ahdistuneena: tuollaisia ihmiset ovat, kulkevat vääjäämättä kohtia suurempia vaikeuksia, elämäänsä on näemmä vaikea muuttaa. Kaipa ihmiset voivat edelleenkin olla täysin vieraantuneita toisistaan ja itsestäänkin, tai kuvitella, että heidän elämänosansa nyt vain on alistua melkein mihin tahansa. Lea osaa kyllä ajatella itsenäisesti ja modernistikin, on tavallaan vahvakin, mutta silti puoliso ja elämä tuntuvat lähes nujertavan hänet.

Sivutarinana ja Lean elämänkohtalon jonkinlaisena vastakohtana kulkee Lean siskon Toinin kertomus. Toini tuntuu siskoaan uskaliaammalta ja toimeliaammalta, mutta eipä hänkään taida lopuksi enää olla onnellinen. En sitä oikein odottanutkaan. Sillä hassua kyllä, vaikka kirja on oikea ankeuskirjallisuuden perikuva, ainoa asia, josta en pitänyt siinä oli se, että lopussa oli paljon toivoa ja erityisesti eräs tuhkimomainen kohtaus. Se ei tuntunut enää oikein luontevalta, kun ensin oli mennyt satoja sivuja huonosti. Mielelläni soin kyllä Lealle onnentunteita, sillä olin ehtinyt kiintyä häneen tarinan myötä kovasti.

Jotunin hienous onkin mielestäni siinä, että hän osaa tehdä henkilöhahmoista eläviä ja uskottavia kaikkine heikkouksine ja pimeine puolineen. Olen aina vaikuttunut, ihastunutkin, kun törmään tekstiin, joka tuntuu ajattoman viisaalta ja psykologisesti tarkkanäköiseltä. Se on syy, miksi pidän mm. Maria Jotunin, Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksista. Huojuva talo nostatti myös halun lukea muutakin Jotunia. Omasta hyllystäni löytyy ainakin novelleja, ja muistikuvieni mukaan niissä on enemmän huumoria tai ainakin ironiaa kuin Huojuvassa talossa. Luovan kirjoittamisen johdantokurssilla meille suositeltiin juuri Jotunin osuvaa "puhelinnovellia" Hilda Husso (telefoonissa hotellista toiseen), jossa puhelun toisen osapuolen vuorosanat jätetään kertomatta. Novelli löytyy ainakin Jotunin kookoomateoksesta Kun on tunteet - Tyttö ruusutarhassa (SKS 1999). Tässä novellin alku:

Halloo, onko se hotel Francessa?
- - -
Olisiko mahdollista saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?
- - -
-Jahaa, se on Lundqvist kun puhuu. Tämä on hotelli Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
- - -
-Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kuin poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
- - -
- Halloo kuinka, en kuullut?
- - -
-Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vaan vapaasti.

Muutamalla harkitulla rivillä saadaan jo luotua selkeä lähtötilanne ja kutkuttavat odotukset, miten puhelu jatkuu. Hyvä Jotuni!

Huojuva talo julkaistiin postuumisti vasta 1960-luvulla. Siitä löytyy pitkä ja pohtiva esittely Hesarin sivuilta.


Maria Jotuni: Huojuva talo. Otava, 1963.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

ITE-taidetta kirjoista


Huh! Pää on täynnä lukukokemuksia ja kirjoittamisen opiskeluun liittyviä ajatuksia, mutta en millään kykene purkamaan niitä nyt blogiin. Olen heilunut aamusta asti lapion kanssa savisella pihamaallamme ja olen ihan poikki. Ajattelin siis kirjojen sijasta esitellä kirjallista taidetta. Vähän kyllä mietin ensin, voiko tätä sanoa taiteeksi, mutta menköön: kyllä minä olen ajatellut nämä printit ihan taiteeksi ja aion kehystääkin ne.

Kirjat, tekstit ja kuvankäsittelyohjelma innostivat minua leikkimään, ja perjantaina sain Smartfotolta A4-kokoiset, kiiltäväpintaiselle valokuvapaperille tulostetut kirjataulut, varsinaista ITE-taidetta tai taidetta toisten taiteesta. Tässä vielä toinen kuva:



Vasemmalla ylänurkassa on apilavalokuva, jonka olen itse kuvannut pihallamme (ja itse kylvänyt ne apilatkin, heh). Heti kun näin tuon kuvan, mieleeni tuli Eeva Kilven Mustat perhoset -runo - tai toisin päin, en nyt muista varmasti, mutta joka tapauksessa idea tästä taulusta syntyi jo kesällä.


Mustat perhoset 
polulla apilankukissa
- niitten värit saat kuitenkin 
valita vapaasti.


Toisessa ylänurkassa on Ronja, ryövärintytär kirjankannesta skannattuna. Tekstipätkissä sanotaan:

Niin tuli ilta. Aurinko painui mailleen, hämärä laskeutui,
kevätillan hämärä, joka oli vain ihmeellistä hämyä puiden
välissä eikä koskaan muuttunut pimeäksi eikä yöksi.
Metsä hiljeni. Mustarastasta tai käkeä ei kuulunut enää.
Kaikki ketunpennut ryömivät luoliinsa, kaikki
oravan- ja jäniksenpoikaset pesiinsä, kyykäärmenaaras
kivensä alle. Enää ei kuulunut kuin kyyhkysen synkkä kujerrus
jostain kaukaa, ja pian sekin vaikeni.


Oli kuin koko metsä nukkuisi.
Mutta nyt se alkoi herätä
hämäräeloonsa.
Kaikki siellä asuvat
hämäränolennot
alkoivat liikkua.
Sammalikossa rapistiin ja hiivittiin
ja ryömittiin.

Halusin valita sellaiset kohdat, joissa on kevättä, luontoa ja satuolentoja; ne tulevat minulle Ronjasta ensimmäisenä mieleen.


Kissakuvainen printti on Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta, erään sivun alanurkka skannattuna. Kuvitus on A. Lindbergin. Olen kirjoittanut ko. kirjasta ja ihastellut kuvitusta aivan blogini alkuaikoina. Tuolloin minulla oli kaikki K-asiat samassa blogissa, joten Pessi ja Illusia -juttu löytyy kissablogin puolelta.

Teksti:

Tällä kertaa perhosprinssin rakastuminen on vakavaa
laatua. Se meni naimisiin ruiskaunokin kanssa. Ruis-
kaunokista tuli prinsessa ja se sai uuden hieno aatelis-
nimen Centaurea.
- Se oli kaunis satu, sanoi Illusia, kun Pessi lopetti
kertomuksensa. - Se teki sinutkin jälleen kauniin hy-
myileväksi, hän jatkoi katsellen Pessiä.
- Äiti sanoi, että ajattelemalla kaunista tulemme it-
sekin kauniiksi.
- Sinulla oli hyvä ja viisas äiti, virkkoi Illusia har-
taasti.
- Minä luulen, että hän uskoi itsekin nokkosperhos-
sadun, sillä kerran hän sanoi minulle, että jokaisessa po-
jassa on osaksi prinssiä, virkkoi Pessi.
     Mutta tuskin Pessi huomasi, että hän oli alkanut oppia
tuntemaan itseään vasta sitten, kun hän oli nähnyt kuvansa
synkän ja syvän suvannon pinnassa.


Viimeisen taulun kuvana on postikortti, jonka olen ostanut Osmo Rauhalan kirjan Luonnon aika (toim. Inkamaija Iitiä) innoittamana. Runo on Aulikki Oksasen Villit peurat ja löysin sen taannoin Katjan Lumiomena-blogista, kiitos vain hienon ja inspiroivan runon esittelystä!

Villit peurat eivät viihdy sylissä.
Villit peurat eivät vastaa komentoihin.
Villit peurat vilahtavat puitten välissä.
Villit peurat pakenevat metsän pimentoihin.

Vaan joskus, kun yö on lumottu,
voin löytää ne edestäni.
Ja äkkiä olen siunattu,
ja ne syövät kädestäni.

Ja ne heristävät herkkiä korviaan
sille äänelle, jolla puhun.
Ja ne pudottavat kultaisia sarviaan

sille niitylle, jolla nukun.



Näitä tauluja oli todella hauska suunnitella ja tehdä ja olen jo miettinyt, tekisinkö lisää kirjatauluja, tai ainakin tällaisia kirjallisia kuvia omaksi ilokseni. Voisihan niillä vaikka kuvittaa blogijuttuja, jos ei muuta käyttöä olisi. :) Nämä neljä ensimmäistä kuvaa syntyivät jotenkin ihan automaattisesti, yhtäkkiä vain kuvat ja tekstit alkoivat yhdistyä päässäni ja tiesin, että haluan tehdä tällaisen kirjallisen kuvasarjan. Seuraavistakin kuvista minulla on jonkinlaisia ideoita, mutta ei näin selkeitä, pitää siis vielä vähän mietiskellä.


Tässä vielä kuva lähtötilanteesta eli taulujen materiaalina toimineet teokset:



perjantai 23. syyskuuta 2011

Kirjoita luontosuhteestasi

Huomasin lehdessä ilmoituksen: kymmenkunta suomalaista museota kerää yhdessä kokemuksia suomalaisten luontosuhteesta ja sen muuttumisesta.

Tarkoituksena on saada tietoa erityisesti luonnon merkityksestä, luonnossa liikkumisesta sekä luonnossa oleskelun ja työskentelyn muuttumisesta, erityisesti luonnossa vietetyn ajan teknistymisestä ja välineellistymisestä. Vastauksia käytetään museoiden toiminnassa ja tutkimuksessa. Vastata voivat niin sienestäjät ja metsästäjät kuin kalastajat ja mökkeilijätkin.

Tarkempaa tietoa kirjoituskeruusta ja vastausohjeet löytyvät osoitteesta www.raasepori.fi/museo/kirjoituskeruu. Linkki näyttäisi kääntyvän museosivulle, jonka vasemmassa reunassa on kirjoituskeruunosto.

Tunnustan, etten jaksa koskaan itse osallistua mihinkään kirjoituskeruuseen tms. hankkeisiin, vaikka ne ovat minusta hyvin kannatettavia. Ilmaisen kannatukseni mainostamalla keruita ja mm. kirjoituskilpailuja aina kun kuulen kiinnostavasta projektista. Osallistumisesta tulisi kyllä varmasti hyvä mieli.

torstai 22. syyskuuta 2011

Totuuksia kirjastosta

Kauniaisten kirjastoon kuljetaan toistaiseksi rakennustyömaan vieritse. Kirjasto on ottanut työmaa-aidasta kaiken ilon irti, sillä siitä löytyy tällaisia kirjastoajatuksia. Ne ilahduttavat minua joka kirjastokäynnillä, vaikka olen vähitellen oppinut ne melkein ulkoa. (Sivuhuomautus: kirjastolakko ei ole toiminut tälläkään yrittämällä.)







Mikä on suosikkinne? Tiedättekö muita kirjastoaforismeja?


P.S.
Olin tänään aika kauan Kauniaisten kirjastossa ja KIRJOITIN RUNOJA. Niitä on alkanut syntyä kuin puolivahingossa, suurena syynä tosin on varmasti  jatkuvasti mielessä kummitteleva, pian alkava lyriikkakurssi. Kaksi runoistani liittyy kirjastoon, mutta en suostu julkaisemaan niitä. Jonkun muun kirjoittamaa kirjastolyriikkaa sen sijaan saattaisinkin lukea ja esitellä blogissakin. Kirjastothan ovat todella moniulotteisia paikkoja! Tiedän esimerkiksi miehen, joka on tunnustanut vakoilleensa naisia kirjastossa romanttinen ja elokuvamainen ensikohtaaminen mielessä. Itse näin tänään kirjastossa vartijoita. Kehittelin heti runon, jossa he etsivät hyllyjen välistä joko murhamiestä tai sitten lukutoukkaa, joka on sortunut kirjanhimossaan varastelemaan kirja-aarteita. Veikkaan, että kirjastopsykoosiin joutunut lukutoukka olisi todennnäköisempi kirjastorikollinen.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Miten järjestät kirjahyllysi?


Eräs täksi syksyksi suunnittelemani projekti on nyt saanut alkunsa. Kirjahyllyjen järjestely alkoi sillä, että perustin oman hyllyn Tove Jansson -kokoelmalle. Tälle hyllylle pääsevät vain Janssonin omat teokset ja hänestä ja/tai hänen tuotannostaan kertovat kirjat. (Ja juu, kirjoja hellästi hyllylle asetellessani kävi kyllä mielessä, että tällaisenkin toiminnan takia kirjahyllyä voisi kutsua kotialttariksi...)

Janssonin yläpuolelta löytyvät kissakirjat eli kissoihin liittyvät kaunokirjat, ja muu kirjahylly onkin niin hujan hajan, ettei siitä nyt julkaista kuvia. Puuhaa piisaa, sillä tämän hyllyn lisäksi meillä on kaksi muutakin kirjahyllyä sekä arvatenkin lukuisia epämääräisiä kirjapinoja siellä täällä.



Jansson-kirjojen vieressä on kaksi saariston kiveä, mielestäni ne sopivat hyvin Tovelle (ja mihin tahansa muuallekin, kivet ovat koristeita parhaita).


Millaisia osioita sinun kirjahyllyssäsi on eli miten ja miksi järjestät kirjahyllysi?


Meillä on siis kolme kirjahyllyä ja niissä on tällä hetkellä seuraavat kirjakategoriat:


  • Kotimainen kauno
  • Ulkomainen kauno
  • Tietokirjat (löyhästi aiheittain järjesteltyinä)
  • Runot ja näytelmät
  • Elämäkerrat
  • Kieleen ja kirjallisuuteen liittyvät kirjat
  • Kalevala-hylly (Kalevala-aiheisia teoksia)
  • Kotiin, sisustamiseen ja kädentaitoihin liittyvät kirjat
  • Taidekirjat
  • Lasten- ja nuortenkirjat
  • Sarjakuvat
  • Kissakirjat
  • Tove Jansson -kokoelma

Tällä hetkellä vain kotimainen kauno on järjestetty aakkosten mukaan, mutta tarkoitus olisi saattaa vähitellen ainakin muutkin kaunokirjalliset teokset aakkosjärjestykseen. Muuten kirjojen järjestys perustuu aiheiden ohella osin myös kirjojen kokoon ja "yleiseen olemukseen". En ole koskaan järjestänyt kirjoja esim. värien mukaan, mutta niin kuitenkin, että kokonaisuus näyttää silmääni hyvältä. 

Kun järjestin kotimaista kaunoa aakkosiin, pohdin, menevätkö kirjat väärään järjestykseen eli saavatko kirjailijat epäsopivia naapureita. Eivät ne saaneet, ja aakkosjärjestyksessä oleva hylly on ollut todella kätevä käyttää ja hyvin mukavaa ja rauhoittavaa katseltavaa. Ongelmana on ollut vain se, etten ole jaksanut uusia kirjoja hankittuani siirtää aina koko kirjariviä, että uusi teos mahtuisi oikeaan paikkaan hyllyssä. Aakkosissa olevien kirjojen päälle onkin kertynyt lappeellaan olevia kirjoja odottamaan uutta järjestely- ja aakkoskierrosta. 

Ratkaisu tähän on tietenkin se, että kunhan saan kaikki hyllyt järjestettyä, en enää koskaan hanki yhtään kirjaa enkä mielelläni edes luovu yhdestäkään kirjasta. Uskoo ken tahtoo. ;)

Aulikki Oksanen: Hevosen kuolema ja Kultivoidut rikokset


Olen lukenut tänä syksynä enemmän runoja kuin koskaan aiemmin näin lyhyessä ajassa. Valitettavasti se ei ole ainakaan vielä näkynyt kauheasti blogissa, koska lukemistapani on ollut pikemminkin maisteleva kuin johdonmukainen. Olen lukenut runon sieltä, toisen täältä. Se sopii mielestäni runojen lukemiseen hyvin, mutta tällä tavalla ei kyllä saa kovin kokonaisvaltaista käsitystä tietyn runoilijan tuotannosta. Jatkan kuitenkin mm. Mirkka Rekolan Molemmin puolin -kokoomateoksen lukemista ja lupaan myös hankkia uuden Pentin, kun Saarikosken runokirja taisi jäädä Baltiaan huitelemaan.

Ja tällä kertaa raportoin vaikutelmiani parista Aulikki Oksasen teoksesta, joissa on sekä runoja (teoksessa Hevosen kuolema) että lyhytproosaa.

Aulikki Oksanen on ollut minulle, toisin kuin ilmeisesti monelle muulle, aivan tuntematon, mutta kiinnostui hänestä, kun moni bloggari raportoi alkusyksystä käyneensä Siltalalla ja tavanneensa Oksasen. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Katjan siteeraama Villit peurat -runo. Se innoitti minua jopa erään taideteoksen tekoon, mutta siitä lisää myöhemmin, jos teoksesta tulee julkaisukelpoinen.

Joka tapauksessa: kun huomasin Kauniaisten kirjaston poistokärryissä kaksi ilmaista Oksasen teosta, olin kiljahtaa ilosta. Äkkiä ne mulle! En ole lukenut teoksia vielä kunnolla, mutta olen selaillut niitä useasti.

Päällimmäinen vaikutelma molemmista on voimakkuus, vimma ja rohkeus. Näissä kirjoissa ei sievistellä. Hevosen kuolemassa on runoja, jotka eivät ole mitään runotyttökamaa. Esimerkiksi:

Nyt kerron teille pahasta miehestä.
Jo viisivuotiaana hän työnsi haarukan äitinsä kohtuun.
Veljiltään hän näykkäsi silmät, kurlaisi kevyesti.
Sisariltaan hän viilsi rinnat ja pani patjantäytteeksi.
Tässä näette hänet lehtikuvassa: naama tänne päin,
juo verta suuresta posliinikupista, värikuva.

Ensimmäisen iljetyksen jälkeen mieli täyttyy kysymyksistä: Millainen mies tuo on? Vai onko se mies, mikä tuo paha on? Mistä (kaikesta) runo kertoo?

Samassa teoksessa minuun teki vaikutuksen myös Naisrunot-osion aloittaja. Sen sanoma on selkeä - ja ikävä ja tärkeä. Lisäksi runo teki minuun vaikutuksen myös kirjallisena tuotoksena, tässä on jotenkin hieno rytmi ja rakenne; sen tarkemmin en osaa valitettavasti määritellä.

Tehkää jotain Johannalle!
Hän menee kuumaan kylpyyn.

Hän menee kylmään kylpyyn.
Hän menee vuorotellen.
Hän on kuullut että se on yksi keino.


Tehkää jotain Johannalle!
Näettehän hänen vatsansa. 

Hänen lapsensa alku on 16 cm pitkä.
Te olette myöhässä neljä kuukautta.
Te myöhästytte vuodessa kolmekymmentätuhatta kertaa.
Te olette taaskin myöhässä.

Hevosen kuolemassa on loppupuolella lyhyitä tekstinpätkiä, joita en osaa aivan luokitella. Kiinnostavia kuitenkin. Esimerkiksi:


Kävit vielä luonani, muutaman kerran, hyvin arkana, huomasin, itku kurkussa joka kerta. Sanoit: Kyllä minä tästä, armollinen. Kyllä minä tästä, minä olen kuvitellut itselleni toverit. Minä olen kuvitellut niille kaikille hännät. Minä olen kuvitellut, armollinen, Yhden Tamman, Yhden Pipopäisen Miehen ja Yhden Maalarin, jinka kanssa maalaamme aurinkoa joka aamu.

Myös Oksasen lyhytproosa on vaikuttavaa, vaikka olen tyytynyt lukemaan lähinnä vain novellien alkuja. Niissä ei ole merkillisiä sanoja tai muutenkaan mitään erikoista, mutta jotenkin sanat vievät heti mukanaan ja pistävät miettimään, miten tarina jatkuu (ja aion kyllä joskus lukea nämä kunnolla ja katsoa, ovatko tarina-arvaukseni oikeita). Tässä vielä esimerkki teoksesta Kultivoidut rikokset:

Kuivilla läikkäisillä vaahteranlehdillä ei ole äkkiä merkitystä. Me heitämme ne pois. Jähmetymme kiven päälle ja katselemme kun autot tulevat.
      Niitä on monta. Ne ajavat perätysten ja tekevät kentälle suuren ympyrän. Perävaunuissa on kullattuja kiemuroita, käärmeenkuvia ja leijonanpäitä. Unta, huimausta, naurua. Keltaista ja hopeaa. Ja punaista kuin tuli.
    Otan Viljoa kädestä ja nykäisen. Juoksemme alas mäkeä. Nokkoset eivät polta. - - 

Lopuksi. Vaikka olinkin kirjalöydöstäni hyvin ilahtunut, aloin mielessäni heti paasata, että voi voi kirjastota, aina heitätte pois hyviä kirjoja. Kotona huomasin, että ainakin Hevosen kuolema on kyllä tehnyt pitkän ja ansiokkaan kirjastouran ja ansaitseekin nyt rauhallisen loppuelämän kotikirjahyllyssä. Milloin olette viimeksi törmänneet kirjastonkirjaan, jossa on vielä käsin täytettävä lainauskortti?



Aulikki Oksanen:
Hevosen kuolema. Kirjayhtymä, 1969. 2. painos
Kultivoidut rikokset, lyhytproosaa. Kirjayhtymä, 1978

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kirjamessujen ohjelma ilmestyi

Pistänpä perään päivän toisen päivityksen: Helsingin kirjamessujen 2011 ohjelma on julkaistu. Ainakin minulla oli kyllä aika paljon vaikeuksia löytää se verkosta, joten laitan tähän linkin sekä messujen sivulle että suoraan ohjelmisto-PDF:ään.

Ja sitten vain ohjelmatietoja lukemaan! Aion hemmotella itseäni tänä vuonna monen päivän messulipulla, aah. Olen myös hyvin iloinen, että messujen teemamaa on nyt Viro. Alkukuinen Viron-matka nostatti minussa ihan uudenlaisen Viro-kiinnostuksen, joka ulottuu myös kirjallisuuteen.

Joko muut ovat ehtineet tehdä messusuunnitelmia? Minä löysin pikavilkaisullakin jo vaikka mitä. Eläintarinoita, sarjakuvaa, runoilijoiden haastatteluja... Myönnettäköön, että tässäkin asiassa olen parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan: kirjamessuilu tuntuu joka vuosi menevän enemmän tai vähemmän yleiseksi haahuiluksi eikä määrätietoiseksi haastattelujen ja paneelikeskustelujen kuunteluksi.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Olin erittäin ilahtunut, kun Pieni esikoiskirjakerho PEKK valitsi Pekka Hiltusen trillerin Vilpittömästi sinun kuukauden kirjaksi. Teos oli kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, täysin ulkokirjallisista syistä: toimittaja, toimituspäällikkö Hiltunen otti töistä vuoden vapaata, kiersi maailman ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Arvatkaa, kuinka moni on kysynyt, aionko matkustaa ja/tai kirjoittaa, kun olen vuorotteluvapaalla. Ja aionhan minä: kävin jo Ahvenanmaalla ja kirjoitan blogia! Minun sapattisuunnitelmani eivät siis ole ihan yhtä erikoiset kuin Hiltusella, mutta jotain samaakin niissä on. Lisäksi minäkin olen tehnyt toimittajan töitä ja nyt kun olen vähän yritellyt kirjoittaa esim. novelleja, olen huomannut, että niistä toimittajan maneereista, etenkin liian taustoittavasta ja auki selittävästä tyylistä, on vaikea vapautua. Pekka Hiltunen toimii Imagessa ja on saanut vuoden 2010 kirjoittava toimittaja -palkinnon, joten häneltä uskalsin odottaa vähemmän toimittajamaista tyyliä.

En pettynyt. Vaikkei Vilpittömästi sinun edusta sellaista kirjallisuutta, jota haluaisin lukea jatkuvasti jos jokin genre olisi valittava, se oli minusta lajissaan onnistunut. Trillerimäinen kerronta vei mukanaan niin, että luin kirjaa oikeastaan viikonlopun jokaisen vapaan hetken. Toimittajuus - tai ainakin sujuva kynä - näkyi siinä, että teksti oli huolellista, tarina hyvin rakennettu ja kohtauksesta toiseen siirryttiin jouhevasti: tällaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Huomasin kirjassa vain yhden kömmähdyksen, se liittyi päähenkilön puhutteluun. Muuten vain luin ja luin ja halusin tietää, miten kirja päättyy. Hiltunen taitaa siis lukijan koukuttamisen.

Vilpittömästi sinun ei ole lähtöasetelmaltaan eikä kokonaisuutenakaan aivan uskottava, kuten ei trillerin kai pidäkään. Todelliset paikat ja ilmiöt tekivät siitä kuitenkin kiinnostavan ja tärkeänkin.

Kirja kertoo suomalaisesta kolmikymppisestä Liasta, graafisesta suunnittelijasta, joka on lähtenyt nuorena Lontooseen hankalaa ihmissuhdetta karkuun. Lia työskentelee laatulehden graafikkona ja tapaa syntymäpäivillään Marin, toisen Lontoossa asuvan suomalaiserakon. Mitä paremmin naiset tutustuvat, sitä erikoisempia seikkoja Marista ilmenee. Tarinassa ei ole sinänsä yliluonnollisia aineksia, mutta Marin ihmistuntemus on sitä luokkaa, että hän osaa melkeinpä lukea ajatuksia. Ja Marin salaperäinen firma se vasta erikoinen onkin: Mari ei säästä aikaa eikä rahaa - jota hänellä on jostain syystä kasapäin - paljastaakseen yhteiskunnan epäkohtia ja muuttaakseen maailmaa.

Tässä tarinassa muutettavia asioita ovat erityisesti baltialaisten prostituoitujen huono, tarkemmin sanottuna julma ja epäinhimillinen kohtelu, perheväkivalta sekä poliittisten populismin ja äärioikeiston nousu niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Varsinkaan poliittinen teema ei tuntunut kovin kaukaa haetulta, ja perussuomalaiset mainitaankin kirjassa suoraan kerran tai pari. Lisäksi kirjassa kuvataan brittilehdistön ja nykymedian toimintaa kiinnostavasti.

Kaikki saa alkunsa, kun Lia näkee hirmuisen rikoksen keskellä lontoolaista ruuhkaa. Sitten hän tutustuu Mariin ja kuten hyvässä tarinassa ainakin, lopulta kaikki kirjan alatarinat kietoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Kirjan loppu oli mielestäni samaan aikaan kutkuttava ja ärsyttävä. Jossain vaiheessa luulin tietäväni, miten kirja loppuu, vaan en sitten tiennytkään. Loppu jäi sen verran auki, että minulle jäi mieleeni sama kysymys kuin kirjan päähenkilölle Lialle: missä menevät moraalin rajat, kun tarkoitus on auttaa? Saako valehdella tai huijata, jos on tarkoitus paljastaa vielä suurempi huijaus tai epäkohta?

Oli kirjassa muitakin ärsyttäviä piirteitä, mutta en nyt ärtynyt niistä, koska kaipasinkin nyt juuri tällaista vetävää ja silti nokkelaa kirjaa luettavakseni. Luulen, että Hiltunen on lukenut trillerinsä, kun osaa tehdä tehdä päähenkilöistä sopivan karikatyyrimäisiä, pistää heidät harrastamaan yhden illan juttuja ja virittää selittämättömiä värinöitä henkilöhahmojen välille. Rikostarinalle ominaisesti pahikset ovat todella pahoja eikä heille heru sääliä tai ymmärrystä; ja jos tällaisia pahiksia on todellisessa elämässä, eivät he sitä kyllä tarvitsikaan.

Tämä oli siis hyvää viihdettä tärkeistä teemoista. Pidin Pekka Hiltusen selkeästä tekstistä paljon enemmän kuin Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta. Hiltunenkin osoittaa epäkohtia, mutta ei pyri opettamaan lukijaa; ilmiö, joka on minusta etenkin "kevyessä" kirjassa hyvin rasittava.

Ja vielä: viihteellisyydestä huolimatta tässä oli sen verran yhtymäkohtia todelliseen maailmaan, että Vilpittömästi sinun oli paikoin vilpittömästi jännittävä ja pelottava, varsinkin ällöttävä. Opin juuri luovan kirjoittamisen ensimmäisellä luennolla, että pelon ja kauhun raja on siinä, että pelon kohdalla tiedetään, mitä pelätään, kauhun kohdalla ei. Tämä auttoi minua ymmärtämään, miksi kauhu ei kiinnosta eikä niin kauhistutakaan minua, mutta jännityskirjat toisinaan koukuttavat. En uskonut lukiessani Lian ja Marin todellisuuteen, mutta kylläkin siihen, että monet Hiltusen kuvaamista asioista ovat todellisia, pelottavan todellisia.

Tekstinäyte, s. 62:

Kun he joivat viimeisiä lasillisiaan tyhjiksi, Lia kysyi: "Vaikuttaako se makaaberilta, kun mietin sitä surmaa niin paljon?"
     "Ei minusta", Mari totesi. "Eikös ihmisen kannata tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä?"
     Ensijärkytyksestä selvittyään Lia oli huomannut, että surman ajattelu ei enää pelottanut häntä. Se oli yhä inhottavaa, mutta päällimmäisenä oli uusi tunne: hän halusi tehdä jotain asian korjaamiseksi, tekijän rankaisemiseksi.
     "Välillä tunnen tosi voimakasta vihaa. Tekee mieli karjua, että let's nail the bastard!"
     Mari hymyili nopeasti.
     "Tiedän sen tunteen."
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011
Kustantajan kirjaesittely

perjantai 16. syyskuuta 2011

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset


Minäkin luin sarjakuva-albumin! Sarjakuva on aina kiinnostanut minua, jopa siinä määrin että olen ollut hilkulla mennä sarjakuvanpiirroskurssille ja jossain vaiheessa kehittelin omaa sarjakuva-albumia ystäväni kanssa. Kuitenkaan en ole vuosiin lukenut kokonaista sarjakuva-albumia, vaikka mieli on tehnyt. Kiinnostavuudestaan huolimatta sarjakuva on tuntunut hieman vieraalta tai jopa epämääräiseltä kerronnan muodolta.

Ranskalaisen Cyril Pedrosan Ekoloogiset päätyi koekaniinikseni, koska olen kiinnostunut ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kuvataiteesta sekä ekoilusta; myös teoksen omaelämäkerrallisuus kiehtoi. Ekoloogiset perustuu Pedrosan kahteen aiempaan, omaelämäkerralliseen sarjakuvateokseen.

Albumin nimestä voi jo päätellä, mistä on kyse: kirjassaan Pedrosa kertoo yrityksistään elää ekologisesti, ja kuten tiedämme, se ei ole aina helppoa eikä loogista. Joskus voittaa oma mukavuudenhalu, toisinaan jonkun perheenjäsenen, kolmannella kerralla naapuri tai muu läheinen ei ymmärrä, ja sitten on niitä tilanteita, joissa kukaan ei tiedä, mikä on oikeastaan paras tapa toimia.

Näin Pedrosa kuvaa ruokaostoksilla käyntiä (kuvan voi klikata suuremmaksi):




Nautin Pedrosan huumorista ja iloisesta, rennon oloisesta piirrostyylistä, vaikka sarjakuvissa oli asiaakin; siitä asiastakin iloitsin, koska muuten olisin saattanut selata teoksen pikavauhtia, nyt jopa pysähdyin miettimään joitakin teemoja ja tilanteita. Vaikkei Pedrosakaan osaa kertoa totuuksia monestakaan ympäristönsuojelullisesta asiasta, on tärkeää, että näitä asioita käsitellään myös sarjakuvan kautta. Kaiken kaikkiaan sarjakuvakokeilu oli siis innostava ja positiviinen kokemus. Lopussa sarjakuvataiteilija on kuitenkin sitä mieltä, ettei maailma hetkessä ekoksi muutu:


Enkä minäkään taida hetkessä muuttua taitavaksi sarjakuvien lukijaksi. Vaikka pidin vilpittömästi Ekoloogisista ja lukukokemus oli oikein virkistävä, minulle jäi epämääräinen olo, että jotain meni ohikin. Keskityinkö vain tekstiin, huomasinko kuvien yksityiskohdat? Kuuluuko kuvaa ja tekstiä "lukea" yhdessä vai tarkastella erillisinä kokonaisuuksina, voiko ensin lukea tekstit ja sitten katsoa kuvat - tai toisin päin? Olen tottunut lukemaan todella nopeasti ja sen koommin pysähtelemättä ja pohtimatta, mutta sarjakuvan lukeminen tuntui vähän töksähtelevältä. Nyt tuntuu myös siltä, etten osaa sanoa tästä teoksesta mitään tarkempaa, kehua vain ympäripyöreästi.

Mutta - ainakin sarjakuvapää on nyt saatu auki niin sanoakseni. Tämä ei jää tähän. Seuraavaksi haluaisin lukea juonellisen albumin, siis pidemmän kertomuksen. Ekoloogisissa oli lähinnä vain saman aihepiirin sarjiksia, mutta niitä ei ollut pakko lukea järjestyksessä, ne eivät siis varsinaisesti muodostaneet kertomusta.

Ja jos en aloittaisi huomenna kirjoittamisen opiskelua - iik! - saattaisin jopa suunnistaa nyt viikonloppuna sarjakuvafestivaaleille. Ainakin aion suunnata lähiaikoina katselemaan sarjakuvia Akateemiseen kirjakauppaan. Sarjakuva-asiantuntija Sallan mukaan Helsingin keskustan Akateemisessa on hyvät valikoimat, ja kun kerran jo kävin siellä, löysin paljon monipuolisemman sarjakuvamaailman kuin olisin etukäteen kuvitellut.

Sarjakuva on nyt ajankohtainen sikälikin, että Valkoinen Kirahvi julkaisi hetki sitten sarjakuvahaasteen!

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset. (Autobio ja Autobio 2 / valikoima kahdesta albumista). Suomenkielinen laitos Saara Pääkkönen ja Wsoy, 2011.
Kustantajan kirjaesittely

Romaanihanke Pirunmeri



Kuulin jokin aika sitten aika mielenkiintoisen oloisesta kirjoitushankkeesta. Wsoy ja markkinointitoimisto Roisto ovat pistäneet pystyyn Pirunmeri-sivuston. Siellä kuka tahansa voi osallistua Pirunmeri-romaanin kirjoittamiseen ja kirja julkaistaan varmasti loppuvuodesta, joulukuussa. Nyt on siis tilaisuus päästä kirjailijaksi ja laittaa ansioluetteloon merkintä, että on ollut mukana kirjoittamassa jännitysromaania. ;)


Ideastaan huolimatta Pirunmeri ei saa velloa aivan vapaasti, vaan hankkeella on myös pääkirjoittaja. Wsoy:n tiedotteessa todetaan: “Haluamme yhdistää suomalaisia stadista Lappiin, vanhasta nuoreen ja tehdastyöläisestä taiteilijaan kirjoittamaan samaa kirjaa. Pirunmeri on ennen kaikkea osoitus suomalaisesta luovuudesta”, Pirunmeren pääkirjailija Mikko Karppi summaa.

Lisäksi projektin tarkoituksena on innostaa uusia sukupolvia kirjallisuuden ja tarinan kertomisen pariin. ”Toimimme aktiivisesti siellä missä suurin osa lukijoistammekin on - sosiaalisessa mediassa. Tavoitteena on saada tuhannet ihmiset kirjoittamaan Pirunmerta”, Wsoy:n kaunokirjallisuuden kustantaja Harri Virtanen sanoo tiedotteessa.

Nyt on pakko kysyä kuten muotiblogeissa: kylmää vai kuumaa? Uskotko, että tällainen hanke toimii ja osallistuisitko itse?

Minä uskon, että ainakin tietylle ryhmälle rajattuna (esim. koululaiset) hanke toimisi  loistavasti ja innostaisi monia varmasti kokeilemaan kirjoittamista; kai tällaisia kokeiluja on järjestetty aiemminkin. Kirjoitusprojektina tämä on minusta hauska ja kannatettava, mutta en ole ihan varma, onko lopputuloksena maailmankirjallisuuden klassikko - eipä se ole tietenkään tavoitteenakaan. Jotenkin veikkaisin kuitenkin, että Pirunmeren kustannustoimittaja saa tehdä pirusti töitä ennen kuin teos on julkaisukelpoinen.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Jarkko Tontti: Sali

Kone keksi koko ajan uusia muunnelmia riippuvuuden varmistamiseksi, blogit, keskustelupalstat, nettilehdet, Facebook; ne olivat kuin huumelainsäädännön kiertämiseksi keksityt uudet synteettiset huumeet, aavistuksen erilaisia, mutta lopulta ihan sitä samaa, yhtä aikaa valheellisia ja tosia unelmia saavuttamisesta, koskettamisesta yli maailmanverkon.


Jarkko Tontti on minun ja varmaan monen muunkin mielestä kiinnostava kirjailija osin jo siksi, että hän on sekä runoilija ja kirjailija että juristi (ja varmaan tottunut siihen, että tämä aina mainitaan: oho, juristi runoilee!). Olen lukenut häneltä aiemmin romaanin Luokkakokous, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Kirja samaan aikaan kiinnosti minua ja pisti vähän kiemurtelemaan, samoin kuin Riku Korhosen Lääkäriromaani tai Laura Honkasalon Tyttökerho, chik-litimmältä puolelta mainittakoon Katja Kallion Kuutamolla. Nämä ovat kai niitä "sukupolviromaaneja". Kirjailijat ovat suunnilleen omaa ikäluokkaani ja kertovat minun ikäluokalleni ominaisista asioista, piirtävät ajankuvaa. Sitä ajankuvaa tutkiessa ei aina tiedä, vetääkö se puoleensa vai työntääkö pois; asiat tulevat kovin lähelle.

Tartuin Jarkko Tontin uutuusromaaniinkin tuttujen teemojen takia: eräs Salin päähenkilöistä, juuri eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri Pirkko, on aktiivinen bloggaaja  - mutta ei, hänen blogiminäänsä Akkuna-Alma ei löydy netistä, piti toki googlata ja kokeilla. Pirkko seurailee sekä omassa elämässään että blogissaan nelikymppisen virkamiesjuristi Samin ja hänen entisen tyttöystävänsä, nuoren eduskunta-avustajan Karoliinan, elämää. Pirkon sukututkimusharrastus tuo selville, että Pirkolla ja Karoliinalla on yhteistäkin; Pirkon isoisä ja Karoliinan isoisoisä ovat kohdanneet vuonna 1918 onnettomissa merkeissä, paljastettakoon juonesta sen verran. Pirkko ei kuitenkaan kerro sotasankarina pidetyn isoisänsä historiasta heti omalle suvulleen eikä Karoliinalle, vaikka hän käy treenaamassa samalla untosalilla, jolla Sami, Karoliina ja pari muuta kirjan keskushahmoakin harjoittelevat.

Kirja oli hyvin sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle jäi siitä hieman hahmoton käsitys. Tontti tietää selvästi, mistä puhuu: salitreenauksen ja Les Mills -jumppatuntien idea on selvillä, ainakin minun tietämykseni mukaan. Jotain kuitenkin kertonee siitä, ettei kirja aivan imaissut mukaansa, kun kesken lukemisen aloin miettiä, että tässä treenataan kyllä nyt oikeasti crosstrainerilla eikä juoksumatolla. Juoksumatto istuu kyllä paremmin suomen kieleen, mutta toisaalta, käytiin kirjassa bodypumpissa ja balletonessakin. Kuntoiluun ja kehonkuvaan liittyvien seikkojen lisäksi kirjassa pohditaan mm. seksuaalisuutta sekä ura- ja pariutumispaineita, mielestäni ainakin pääosin uskottavasti, joskaan en oikein jaksa lukea sellaisia "totuuksia" kuin kirjan takakannen sitaatissa: Yksin herääminen on ihmisoikeusrikos.Sellaista ei saisi olla. Pahinta on hiljaisuus. Myös sitä bloggausta käsiteltiin melko paljon, samoin tämän päivän politiikkaa ja arkoja menneitä poliittisia asioita, vuoden 1918 tapahtumia.

Ehkä tämä runsaus olikin kirjan ongelma, vaikka monipuolista tekstiä onkin kiinnostava lukea. Oletin esimerkiksi, että kirjan puolivälin paikkeilla tapahtunut käänne olisi heilauttanut päähenkilöiden elämää enemmän, mutta ei se niin kauheasti kuitenkaan muuttanut heitä. Muutenkaan moniin kirjan teemoista ei paneuduttu lopulta kovin syvällisesti. Kirjan lopussa henkilöille oli sentään tapahtunut jonkinlaista uudistumista tai "kirkastumista", mutta sitten taas tuntui siltä, että kirja jäi harmillisesti kesken.

Törmäsin jossain nettikeskustelussa jokin aika sitten hienoon kysymykseen: "Uudistaako nykykirjallisuus käsitystä ajastamme vai toistaako se sitä?" Tai jotenkin noin. Minusta tuntuu, että Jarkko Tontti on niin tarkkanäköinen kirjailija, että hän voisi jopa uudistaa käsityksiämme nykypäivästä. Sali tuntui kuitenkin nimenomaan toistavan aikaamme. Juuri noin: me bloggaamme ja treenaamme, olemme eksyksissä ja sekä tietoisesti että tiedostamatta lähi- ja sukumenneisyytemme vankeja, me emme luota politiikkaan emme poliitikkoihin. Ainakin osa ihmisistä on eksyksissä ja epäluuloisia, kuten kai aina. Ja kalliolaisessa uimahallissa ja sen kuntosalilla on kyllä pitkälti sellaista kuin Tontti kuvaakin. On  hyvä ja kiinnostava asia, että joku dokumentoi näitä asioita ja tallentaa ne kaunokirjalliseen muistiin, mutta kuka näkisi tässä ajassa jotain uutta? Ehkä sellaisen kirjailijan pitäisi olla itse eri ikäluokkaa? Kenties nämä nykynelikymppisten kirjoittamat sukupolviromaanit tulevat hieman liian lähelle kirjoittajiaankin?

Kirja oli mielestäni kuitenkin ehdottoman luettava ja ajankuvaaaja tärkeäkin. En ole lukenut Karo Hämäläisen Erottajaa, joka on sekin tämän syksyn uutuuksia, mutta luulen, että kirjoissa on jotain samaa: tätä päivää tarkasti havainnoiden, kuitenkin kevyensujuvalla otteella.


Tekstinäyte, s. 219, puheenaiheena nk. urkintalaki eli yritysten oikeus seurata tietyissä tapauksissa työntekijöiden sähköposteja:

Sami kävi kirjahyllylle ja etsi opiskeluaikojen ihmisoikeusoppikirjat esiin, pölykerros oli monivuotinen. Lausunto pitäisi laittaa pilkkuja myöten tarkkaan. Kansanedustajat olivat yksinkertaisia olentoja, jos hän saisi käännettyä asian hyvä vastaan paha -asetelmaksi, lakiehdotus voisi vielä muuttua. Pitää vetää oikeista naruista, yksilönvapaudet ovat uhattuina, länsimaiden perikato häämöttää, silkkaa stasia tämä on. Stasi tuli sopivan lähelle asiaa lujimmin ajavan kansanedustajan nimeä. 


Jarkko Tontti: Sali. Helsinki Kirjat, 2011.
Kansi: Mika Perkiökangas
Kustantajan kirjaesittely

maanantai 12. syyskuuta 2011

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

Tämä vanha possu on nyt hyvin tyytyväinen! Hdcanis ja Hyönteisdokumentti-blogi muistuttivat, että ai niin, T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats on kaikkien kissakirjojen äiti, tai pitäisikö sanoa emo. Olin jotenkin kuvitellut, että kirja on niin vaikeasti saatava, ettei se koskaan liity osaksi kissakirjojen kokoelmaani. Liittyi se: kirjaa myyvät ainakin Akateeminen kirjakauppa ja Adblibris. Hain omani pokkariversiona Akateemisesta.

Tämä kirja sopii paitsi kissojen ja runojen myös musikaalien ystäville: juuri näistä T. S. Eliotin alun perin lastenlapsilleen kirjoittamista kissarunoista sai inspiraationsa Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats. En ole nähnyt sitä kuin prahalaisena ei niin elämyksellisenä nukketeatterina, mutta haluaisin kyllä nähdä jonkin oikein spektaakkelimaisenkin version, jos ei muuta niin näiden runojen vuoksi.

T. S. Eliotin kissarunoissa on nimittäin sellaista rytmiä, että ei ihme, että ne ovat taipuneet lauluiksi. Ihastuin heti ensimmäiseen runoon The Naming of Cats (myös runon aiheen takia; meillä on kaksi kissaa, joiden nimiä en ole päättänyt ja sekös välillä kismittää. Kaiken varalta minulla on jo varastossa seuraavan neljän kissan nimet.):

The Naming of Cats is a difficult matter,
    It isn't just one of your holiday games;
You may thing at first I'm mad as a hatter
When I tell you, a cat must have THREE DIFFERENT NAMES

jne. jne. Runo on niin pitkä, etten julkaise sitä tässä kokonaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oivaltavia ja rytmikkäitä runoja! Ei tuntunut myöskään hullulta lukea runoja englanniksi - jos joku olisi etukäteen kysynyt, olisin veikannut, että tuntuu. Tietenkin nämä saattaisivat aueta paremmin suomeksi, etenkin jos käännös olisi hyvä, mutta kyllä esim. runo The Rum Tum Tigger huvitti minua nytkin. Olen tavannut tällaisia kissoja - ja etenkin tällaisia ihmisiä.

The Rum Tum Tigger is a Curious Cat:
If you offer him a pheasant he would rather have a grouse.
If you put him in a house he would much prefer a flat,
If you put him in a flat then he'd rather have a house.
If you set him on a mouse then he only wants a rat,
If you set him on a rat then he'd rather chase a mouse.
Yes the Rum Tum Tugger is a Curious Cat -
    And there isn't any call for me to shout it:
      For he will do
      As he do do
       And there's no doing anything about it!

jne. jne. Mainio kirja siis! Olisin lukenut tämän jo ihan kissojen ja T. S. Eliotin takia, mutta nyt osallistun tällä myös runohaasteeseen. Aiemmin olen kirjoittanut eräästä aarteestani, Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kamala kissa ja Katinperän lorut. Sekin on saanut innoituksena tästä samaisesta Old Possum's Book of Practical Cats -teoksesta.


T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. Faber&Faber, new edition

Old Possum's Book on Practical Cats Wikipediassa
Old Possum's Book on Practical Cats -runot netissä

lauantai 10. syyskuuta 2011

Lukemisen motiivit?

Miksi luet? Kysymys on tietenkin mahdottoman laaja ja ainakin minusta myös mahdoton vastata, ainakin aukottomasti ja yksiselitteisesti.

Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut syitä lukemiseeni, mm. siksi, että olen saanut ja joutunut pohtimaan ajankäyttöäni lukemisen ja harrastusteni välillä. Minä en nimittäin pidä lukemista harrastuksena, koska minulle harrastus on jotain mukavaa ja silloin tällöin tapahtuvaa, tietyllä tavalla tilapäistä. Toki mihin tahansa harrastukseen voi hurahtaa hyvin intensiivisesti, harrastuksessa voi kehittyä jne., mutta lukeminen on minulle enemmänkin elämisen ja olemisen tapa ja välttämättömyys kuin harrastus.

Tietysti luen siksi, että pidän juuri lukemisesta ja monista kirjoista; jos sanat ja tekstit eivät olisi minun juttuni, voisin olla vaikka elokuvien ja dokumenttien suurkuluttaja. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen kuitenkin lukemisen motiiveiksi nousevan myös muun kuin viihtymisen ja ajanvietteen, rentoutumisen ja eskapismin. Minulle tekstit tarjoavat tavan tutustua itseeni ja maailmaan, oppia lisää. Lisäksi minua kiinnostavat tekstit sinänsä. En aina nauti lukemastani, mutta nautin siitä, että saan tutustua erilaisiin teksteihin ja kertomuksiin. Toisaalta hyväkään tarina ei saa minulta täysiä pisteitä, ellei se ole mielestäni kielellisesti kiinnostavasti esitetty. Hyvä juoni ei siis riitä, toisinaan taas hyvä kieli riittää pitkällekin. Olen sanonut blogissa ennenkin, että minusta hyvä kirja on sellainen, että siinä oppii uutta sekä kielestä että maailmasta; esimerkiksi suosikkini Tove Janssonin monet teokset ovat minulle tällaisia. Parhaillani luen Maria Jotunin Huojuvaa taloa ja koen senkin antoisaksi. Lukemisen tuovan hyvän mielen lisäksi saan tutustua hienoon, tarkkaan kielenkäyttöön, menneen ajan Suomeen sekä ylipäätään erääseen kirjallisessa kaanonissamme tärkeänä pidettyyn teokseen. Mikä tahansa noista syistä voisi olla lukemisen motiivi yksinäänkin.

Lukeminen kiinnostaa minua paitsi omakohtaisesti myös yleisempänä ilmiönä.

Olen aiemmin kirjoittanut Kuisma Korhosen kirjasta Lukijoiden yhteisö siitä näkökulmasta, millaisia selityksiä se tarjoaa pahan kiehtovuudesta. Korhosen mukaan emme lue esim. keskitysleirikokemuksista vain ymmärtääksemme tapahtuneita kauheuksia paremmin, vaan meitä ohjaavat myös alhaisemmat, kenties tiedostamattomatkin, motiivit. Aiempi kirjoitukseni ja sitä seurannut keskustelu löytyvät täältä.

Nyt luin Lukijoiden yhteisöstä muutkin kuin "holokaustiluvut". Tarkastelin kirjaa edelleen erityisesti siltä kannalta, millaisia lukemisen motiiveja Korhonen, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, löytää. Korhonen esittää osin noita samoja, jo listaamiani ja varmasti yleisiä motiiveja, mutta hienommin ilmaistuina. Esimerkiksi:

- Haluni lukea ja kirjoittaa on halua kohdata toinen - toinen ihminen, toinen maailma, toinen ajattelutapa. Tai itseni toisena. (s. 9-10)

- Mutta romaani ei tarjoudu vain pelikentäksi. Se synnyttää näkyjä, ajatuksia ja tunteita, joita pystyn vain osittain hallitsemaan. Kuin se en olisikaan minä, joka pidän kirjaa käsissäni ja tunkeudun sen levällään olevien kansien väliin, vaan kirja tunkeutuisi minuun, työntyisi sisälleni, hedelmöittäisi minut omalla elämällään. (s. 46)

- Kertojan valitsemat näkökulmat muuttuvat ääneksi, jolla lausun lukemiani sanoja hiljaa omassa mielessäni - ja samalla tulen jakaneeksi vastuun tuosta näkökulmasta. (s. 50)

Oppimista, eskapismia ja kokemuksia, joita ei muualta saa, siis. Kirjallisuus auttaa meitä muistamaan, ymmärtämään ja jakamaan. Olin kuitenkin hieman hämmentynyt, kun Korhonenkin kirjoittaa myös näin: Ystävyydelle ovat perustuneet myös maailman kirjalliset piirit, kautta aikojen. Siellä täällä on kasvanut muita herkempi poika tai tyttö, joka ei ole kokenut olevansa kotonaan maailmassa. Vauvasta asti hänelle on työnnetty valmiita leluja - - opetettu katsomaan silmiin - - valitsemaan hyvän ammatin, perustamaan perheen, kuolemaan sivistyneesti ja ilman melua. Vaikenemaan sisällään vellovasta halujen, pelkojen ja toiveiden merestä. Kunnes hän on löytänyt hengenheimolaisia, ehkä kirjoista. (s. 52-53)

Korhonen ei sano, että kaikki lukutoukat olisivat todellisuudesta vieraantuneita ja jotenkin erilaisia ihmisiä, mutta hänenkin tekstissään tämä ajatus tuli siis vastaan. Miten on, vieläkö lukutoukkalapsista ajatellaan, että se lukee, kun muutakaan voi/viitsi? Minusta lukutoukkalapsissa tai -aikuisissa ei ole mitään vikaa, mutta en pidä siitä, että ihmiset niputetaan stereotypisesti yhteen. Entä mitä mieltä olette siitä, että lukeminen olisi vain rentouttava harrastus, jonka voisi tavallaan korvata jollakin muullakin harrastuksella tai ajanviettotavalla, joka rentouttaisi ja viihdyttäisi yhtä paljon? Minusta tuntuu, että etenkin moni ei-lukija ajattelee niin.

Kuten ainakin Hreathemus on jo huomauttanut, Kuisma Korhosen kirja ei kerro nimestään huolimatta erityisesti tai ainakaan vain lukijoiden yhteisöistä. Silti se on hyvin kiinnostava kirja, josta löytyy monenlaista lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvää. Palaan kirjaan varmasti vielä tämän jälkeenkin. Nyt lopetan kuitenkin sitaattiin, joka nosti hymyn minunkin huulilleni:

Ehkä rakkaimmat kirjat ovat niitä, jotka täytyy löytää, joiden lukijat ovat harvoja ja valittuja. Kulttikirjojen ystävät tietävät mistä puhun - kun he viimein tapaavat sielunveljensä tai -sisarensa, heidän tarvitsee vain lausua kirjan nimi, ja toisen huulille kohoava tunnistamisen hymy kertoo kaiken: me kuulumme samaan heimoon. (s. 237)

Minä kuuluun mielelläni lukijoiden heimoon. Ja myös bloggarien heimoon - huomasin Booksyn juuri pohtivan, miten bloggaaminen vaikuttaa lukumotiiveihin!

***
Kuisma KorhonenLukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä.Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

perjantai 9. syyskuuta 2011

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Tämä kirja pääsi lukulistalleni jo siksi, että aika harvoin tulee tilaisuus lukea meksikolaista nykykirjallisuutta - tai vanhempaakaan meksikolaista, sen puoleen. Myös kirjan teemat kiinnostivat sekä yksittäin että etenkin yhdessä: halusin tietää, millainen on kirja, jossa puhutaan autismista ja merien pelastamisesta, yhdistävänä tekijänään vielä yritystoiminta.

No, se on hyvä kirja. Sellainen, joka pitää otteessaan lukiessa ja jota huomaa ajattelevansa silloinkin, kun ei lue sitä. Kirja, josta paikoin nautin yhtä paljon kuin eräästä lempielokuvastani, kauniinkummallisesta Suuresta sinisestä. Ja kirja, joka sai pohtimaan mm. ihmisten erilaisuuden kunnioittamista, eläinten oikeuksia, ruokailutottumuksia ja kulutuskäyttäytymistä. Jouduin panttaaamaan tästä kirjasta kirjoittamista pari viikkoa, kun en tiennyt, miten jäsentäisin kaikki kirjan minussa nostattamat ajatukset. En tiedä oikein vieläkään, mutta kirjoitan silti.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen kertoo erikoisen tarinan Karenista, autistisesta ja kaikin puolin toistaitoisesta "susilapsesta", jonka elämä muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee ja täti ottaa vastuun Karenista. Tädin määrätietoisella koulutuksella Karenista kasvaa lähes tavallinen ihminen, tai ainakin sellainen, joka tiedostaa oman erikoislaatunsa ja oppii toimimaan muiden ihmisten säännöillä. Minua vaivasi hieman lukiessa, voisiko puhetaidoton villilapsi oikeasti oppia kielen kouluikäisenä - ainakin minun aikoinani lukion psykantunneilla opetettiin, että ei. Entä voisiko huippulahjakkuus todella taata menestyksen koulussa ja työelämässä, jos ihminen olisi kuitenkin niin erikoinen, että ripustaisi opiskelijakämppänsä kattoon valjaat ja roikkuisi niissä sukelluspuku päällä? Tahdon uskoa, että voisi, vaikka realisti minussa epäileekin. Joka tapauksessa kirjassa on siis erikoisia teemoja ja tapahtumia.

Karenilla on aina ollut hyvin läheinen luontosuhde, ja hän saa jo nuorena suuren vastuun tätinsä tonnikalabisneksessä. Koska Karen ei erottele ihmisiä ja eläimiä eriarvoisiksi, tai edes erilaisiksi, ja toisaalta ajattelee matemaattisen neron tavoin hyvin loogisesti, hänen onnistuu kehittää uusia tonnikalanpyynti- ja kasvatusmenetelmiä. Karenin menestys vie hänet matkoille mm. Ranskaan ja Japaniin, jossa hän kokee tapaavansa lähes itsensä kaltaisia ihmisiä.

Sen sijaan minusta, ja taisin sen jo kertoakin, japanilaiset ovat planeettamme sympaattisimpia ihmisiä, syistä jotka jo mainitsin ja joihin lisään vielä muutaman, jotka oivalsin Tokiossa viettämämme vuodena aikana.
       He eivät kättele. He pysyvät aina yli puolen metrin päässä toisista ihmisistä. He eivät katso silmiin. He eivät koskaan kutsu sinua kotiinsa syömään päivällistä eivätkä he koskaan kysy mitään keskustelukumppaninen henkilökohtaisesta elämästä. 99 % heistä on lyhyempiä kuin Minä. On kyllä totta, että he puhuvat paljon, kuten kaikki ihmiset, ja vieläpä todella kimeällä äänellä joka saattaa sattua korviin todella ikävästi, siis jos kuuntelee tarkasti. Mutta onneksi he puhuvat japania ---  (s. 195)

Minua askarrutti tässä kirjassa ylipäätään se, miten autistinen ihminen näkee toiset ihmiset ja itsensä. Paikoin Karenin ajatukset tuntuivat todella oudoilta, toisinaan taas siltä, että eipä tässä ihan normaalitapauksia olla itsekään. Taas tulivat oppivuodet mieleen: sosiologian luennoilla painotettiin, että kun määrittelee jonkun poikkeavaksi, tulee samalla kuvanneeksi normaaliuden rajat. Tämä kirja pani ainakin minut miettimään, mikä on ihmisen normaalia, luontaista käytöstä ja mikä ei.

Kirjan toinen pääteema, tonnikalabisnes ja kalanjalostus, ei kiinnostanut minua erityisemmin sinällään, mutta autisti vs. bisnesmies -asetelma oli erikoinen ja pohdituttava sekin, samoin luonnonsuojelusanoma kiinnosti. Minua suututtaa aina lukea netistä uutisia, joissa kerrotaan eläinten oikeuksien polkemisesta - ihan aina ensimmäinen kommentti on jotain tyyliin "laitetaan ensin ihmisten asiat kuntoon ja kitistään sitten eläimistä". Miksi ihmisen pitäisi olla eläimien yläpuolella tai eläinten hyvinvointi olisi ihmisiltä pois? Jos tällaiset tasa-arvoteemat ja luonnonsuojelu kiinnostavat, suosittelen tätä kirjaa.

Suosittelen tätä kyllä ihan kirjallisena elämyksenäkin. "Meksikolainen kirjallisuus" tuo ainakin minulle ensiksi mieleen jotain runsasta ja ehkä hieman maagista; kun olin joskus Meksikoa kiertelemässä ja tutustuin sikäläiseen kirjallisuuteen, kirjoissa kuvattiin suuria sukuja, taikauskoa ja uskonnollisuutta. Tässä kirjassa ei. Kieli on selkeää ja napakkaa, Karenin lähipiiri on hyvin suppea, ja jos autisti jotenkin eroaa nk. tavallisista ihmisistä, niin siinä, ettei hän ole taipuvainen luulottelemaan ja uskottelemaan mitään. En osaa valehdella. Minulla ei ole mielikuvistus. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten tiedä, siteerataan Karenia kirjan takakannessa.

Tästä pääsenkin vielä kommentoimaan hieman kirjan kantta. Olin ensin pettynyt etukanteen: eikö näitä "tukkakuvia" ole tänä vuonna nähty jo runsaasti? Tässä kirjassa kuva oli kuitenkin perusteltu, sillä se sai selityksen jo tarinan alkupuolella. Olisin silti kaivannut kirjaan hieman aikuisempaa kantta, sillä lapsen kuva sai minut ajattelemaan, että kirja kertoo enemmän Karenin lapsuudesta; kuitenkin Karen on kirjan lopussa nelikymppinen. Lisäksi tyttölapsen kuva saattaa karkottaa kirjalta "ihmissuhdekirjojen" välttäjiä, eikä tämä ole ihmissuhdekirja, vaan laajemmin ihmisyyskirja.


Tekstinäyte:

Kaikki alkaa avomerellä, kun maston märssykorissa vahdissa oleva mies havaitsee kiikareillaan, että alusta lähestyy pystysuuntaisia vesisuihkuja.
     Ne ovat delfiinejä, harmaita, auringon alla kiilteleviä. Ne uivat aina lähellä pintaa ja hengittävät päänsä aukoista. Metrejä alempana, näkymättömissä, kulkevat tonnikalat. Hopeanhohtoiset ja nopeat.
     Sen jälkeen kun havainto on tehty, kaikki aluksessa tapahtuu nopeasti.
      - - -
      Delfiinit uivat pyydykseen ja samoin tekee alempana tonnikalaparvi: se on järjestäytynyt joukko, ensimmäisinä uivat kypsään ikään ehtineet eli yli 7-vuotiaat kalat, sitten tulevat vanhukset, yli 10-vuotiaat, ja lopuksi nuoret kalat ja niiden lomassa poikaset.
     Kun kaikki ovat pyydyksessä, kapteeni antaa tappokäskyn kilistämällä kelloa laivan kannella. (s. 56-57)

Kirjan on lukenut myös Laura Lukuisa-blogista.

Sabine Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. (La mujeur que buceó dentro del corazón del mundo). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.
Kansi: Ann-Marie ja Jan Thunell, K2AB/Image Source
Kustantajan kirjaesittely

Lukupiiri etsii uusia vetäjiä!

Pentti teki kuten runoilijaretkuille sopiikin, katosi reissullemme. En ole vielä onnistunut löytämään Saarikosken runokokoelmaa, vaikka matkatavarat on purettu. Viimeinen havainto teoksesta on Pärnussa... Palaan Saarikosken runoihin, kunhan löydän kirjan tai saan hankittua uuden.

Nyt linkki Lukupiirin puolelle. Nettilukupiirimme etsii uusia vetäjiä. Jos yhtään kiinnostaa, laita kyselyä tulemaan tai ilmoittaudu suoraan vetäjäksi!

torstai 8. syyskuuta 2011

Matkakirjoja



Minä, mies, mopo ja Pentti olemme taas kotona. Matka kulki Turun saariston ja Ahvenmaan kautta Ruotsiin ja sieltä Baltian halki kotiin (emme siis vain huristelleet, vaan liikuimme myös losseilla, lautoilla ja laivoilla). Reissu oli varsin onnistunut, mutta en saanut luettua kuin jonkin verran Saarikosken runoja. Kirjoittelen niistä tarkemmin lähiaikoina, toivon mukaan jo huomenna.


Penjami oli jättänyt minulle eilen hauskan kirjaehdotuksen: matkakirjakseni olisi sopinut Andre Pieyre de Mandiarguesin Tyttö ja moottoripyörä. En ollut aiemmin edes kuullut ko. kirjasta, enkä onnistunut löytämään sitä mistään nettikirjakaupasta. Sen sijaan löysin muita kiinnostavia moottoripyöräilyyn ja matkailuun liittyviä kirjoja; voipi olla, että mies saa pinon mopokirjallisuutta viimeistään joululahjaksi (voi olla, että luen ne itsekin, kuten aina lahjaksi antamani kirjat).


Risto Lindstedtin Moottoripyörä ja miehen mieli kantaa alaotsikkoa Erilainen matkakirja. Lindstedt kuvaa kirjassaan yhden päivän moottoripyöräajelua, mutta ilmeisesti muistelee myös muita reissujaan. Kokenut moottoripyöräilijä käy ajeluillaan säännöllisesti hautausmailla. Kustantamon kirjaesittelyssä kerrotaan, että "Hän nimittää kalmistokävelyjään 'mielenterveyden luomuhoidoksi, missä vaikuttavin tekijä on mittasuhteiden taju'". Matkalla tulee tosiaan usein mentyä hautausmaille, vaikka normaalielämässä ei.


Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito kertoo kahden "pyöräkunnan" oikeasta matkasta ja oikeasta moottoripyörän huollosta, mutta kirja on myös filosofinen ja sitä on luonnehdittu teokseksi laadun filosofiasta ja sen etsinnästä; muita teemoja ovat mm. psykiatriset ongelmat ja elämänmuutosten kohtaaminen. 


Löysin Adlibriksestä myös Basamin tämän syksyn uutuuden (ei vielä ilmestynyt), jonka haluaisin ehdottomasti lukea. Satu Rommi kertoo teoksessaan Moottoripyörällä Himalajalle moottoripyöräreissusta, jonka hän teki halki Intian. Tositapahtumiin kertova teos on jatkoa Rommin teokselle Kahvia ja guruja, jossa hän kuvaa kokemuksiaan intialaisen kahvilan pitäjänä. En löytänyt kirjasta vielä tietoa kustantajan sivuilta, mutta Adlibris tietää, että "kirja valottaa matkakuvauksen lomassa syvällisesti myös muun muassa Intian kulttuurihistoriaa ja käynnissä olevaa yhteiskunnallista murrosta, ja teosta voi lämpimästi suositella kaikille matkailusta (tai nojatuolimatkailusta) ja Intiasta - tai moottoripyöräilystä - kiinnostuneille."


Kun etsin ko. kirjaa Basamin sivuilta, törmäsin John Muirin kirjaan Pitkä kävely Meksikonlahdelle. Senkin haluaisin lukea! Muir oli amerikkalainen luontokirjailija ja -filosofi, ja teos kertoo hänen 1860-luvulla tekemästään pitkästä kävelymatkasta. Kirjaesittelyn mukaan "teoksessa Muirin syvä luonnontuntemus yhdistyy kaunokirjalliseen ilmaisuvoimaan avaten lukijan eteen ihmeellisen näkymän luontoon ja luonnollisuuteen. Nykymaailman kamppaillessa tuhoutuvan luonnon ja ihmisten alati kasvavan kiireen keskellä Muirin tekstit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan." Kuulostaa yhtä kiinnostavalta ja mielenkiintoiselta sekä tärkeältä kirjalta kuin Thorean Elämää metsässä.


Aloin oikein pohtia, mutta en ole tainnut lukea juurikaan matkakertomuksia. Äskettäin vaelsin Elias Lönnrotin kanssa, ja joskus olen ollut Matkalla Jack Kerouacin seurassa; alkuvuodesta riemastuin, kun pääsin veneilemään tutuille vesille Pirkko Saision Lokikirjan kautta. Mutta muuten on ollut varsin vähäistä, joskin Göran Schildtin ja Kyllikki Villan matkakertomukset ovat olleet jo kauan lukulistallani. Matkalehtiä en lue koskaan, sillä ne eivät kiinnosta minua, koska en reissaa usein enkä suunnitelmallisesti.


Mutta - nojatuolimatkoja tekisin mielelläni. Kertokaa siis vinkkejä hyvistä tavalla tai toisella matkustamiseen liittyvistä kirjoista!  



perjantai 2. syyskuuta 2011

Pentin kanssa baanalle

Hyvät lukutoukkakollegat! 

Runohaasteesta huolimatta eteerisen runotytön maineeni ja muutenkin koko imagoni (?) menee nyt kertaheitolla pilalle. Teen tunnustuksen. "Helmet" ei ole enää muutamaan kuukauteen tarkoittanut minulle vain pääkaupunkiseudun kirjastojen kirjatietokantaa, vaan olen koko tämän kesäkauden omistanut helmetin, siis moottoripyöräkypärän. Voitte arvata, mikä on mieheni uusi rakas lelu upea menopeli. Huomenna se lähtee reissuun ja pääsen mukaan.

Koska moottoripyörän laukkuihin mahtuu varsin rajallisesti tavaraa, olen saanut ukaasin: saan pakata vain yhden kirjan. Se on kuvassa. Runoja kyllä, muttei runotyttömäisiä. Pentti Saarikoski lähtee meidän mukaan. Ensin meinasi lähteä Jack Kerouac, kun kerran Matkalla ollaan, mutta päädyin Penttiin, koska kiinnostuin hänestä juuri.

Hyvää viikonloppua, vrrrrmmm!

Luovaa kirjoittamista opiskelemaan!

Tämä on (omaehtoinen) mainos ja hätähuuto:

Kuulin juuri, että Keravalla tänä syksynä järjestettävässä luovan kirjoittamisen opintokokonaisuudessa on vielä useita vapaita opiskelupaikkoja. Jos siis kiinnostaa, niin ilmoittautua voi vaikka heti - ja sanaa saa levittää eteenpäinkin.

Mainoksesta arvannette, minne ja mitä minä olen menossa opiskelemaan tänä syksynä. Tai ainakin olin... En tiedä, kuinka monta opiskelijaa ryhmässä täytyy olla, että opinnot järjestetään, mutta teen nyt oman osuuteni, että  opiskelijoita saataisiin lisää.

Minä olen ilmoittautunut koko opintokokonaisuuteen, mutta useinhan avoimessa yliopistossa voi suorittaa myös erillisiä kursseja. Kannattaa kysellä suoraan tuolta Keravan toimipisteestä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kariston houkuttelevat lastenkirjat

Eilen oli oikea superpäivä, sillä aamuinen Otavan-visiitti ei riittänyt, vaan illalla kävin vielä Kariston kirjajuhlissa. Karisto ei ole minulle kustantamona kovin tuttu, joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan sen syksyn kirjoihin oikean täsmäillan muodossa: lavalle asteli vuorotellen yli 20 kirjailijaan kertomaan teoksistaan. Sitten syötiin ja juotiin ja kuunneltiin Sania, mukavaa oli.

Kariston kirjasyksyssä oli mielestäni kiinnostavinta lasten- ja nuortenkirjojen suuri määrä. Moni kirja kuulosti siltä, että voisin lukea ne itsekin mielelläni. Tässä poimintoja:


Juha-Pekka ja Miranda Koskisen Kauhea Gabriel Hullo on kiinnostava jo siksi, että sen ovat tehneet yhdessä isä (kirjailija) ja lukioikäinen tytär (kuvittaja). Ihan heti ei tule vastaavaa työparia mieleen. Juha-Pekka Koskinen sanoi, että kirjoitustyö vei runsaasti aikaa, koska kirja on riimimuotoinen. Riimittelen joskus itsekin, en kummituksista mutta lastenlorumaisista aiheista kuitenkin, joten kiinnostaisi tutustua Koskisen riimeihin. Lisäksi kirjan kuvitus on hienon värikkään ja voimakkaan oloista.
Kustantajan kirjaesittely


Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Lumoava haltijakansa ei vaikuttanut ollenkaan värikkäältä ja voimakkaalta, vaan kauniilta ja herkältä. Kirjassa kerrotaan kuvin ja kertomuksin luonnonkasveista ja niiden keijuista ja haltijoista. Marjut Hjelt on perinteentutkija, joten oletan, että hän on tuonut kirjaan vanhojen satujen tuntua. Jaana Aallon kuvitus taas vaikutti hyvin taidokkaalta: kasvit on kuvattu luonnollisesti ja menee hetki, ennen kuin huomaa, missä ko. kasvin satuolento on ja miltä se näyttää.
Kustantamon kirjaesittely


Ismo Puhakan ja Paula Aholan Hei, hommiin! kuulosti hauskimmalta kirjavinkiltä aikoihin. Kirjassa kerrotaan kuulemma hikisistä miehistä - eli eri ammattien edustajista, ja mukana on kyllä naisiakin. Tässäkin kirjassa on riimiteltyjä loruja ja kirjan kuvitus näytti hyvin onnistuneelta. Tiedän jo, kenelle pikkupojalle ostan tämän joululahjaksi - mutta ensin luen kirjan itse! Kustantamon kirjaesittelyssä on mukana tekstinäyte nuohoojan ammatista. Minusta tässä on hyvä rytmi:


NUOHOOJAN KUTSU
Tukko takka.
Takalukko.
Uuni huutaa apua.
Noki-ukko,
piki-akka,
pian piippuun kapua!
Henki häässä.
Putken päässä
ruokotonta ruohoa!
Nokinokka,
hormisormi,
tulen sija nuohoa!





Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia oli kiinnittänyt huomioni jo aiemmin, koska siinä on niin hieno kansi - tämän voisi ottaa vaikka tauluksi seinälle. En kuitenkaan tiennyt ennen eilistä, millaisesta kirjasta on kyse. Nyt sain sen käsityksen, että vaikka kustantamo markkinoi tätä nuortenkirjana, kyseessä on kaikenikäisille sopiva ja ajattomista, ikuisista asioista kertova tarina. Kiinnostusta lisäsi sekin, että Ellilä sattui istumaan minun ja bloggarikollegoiden vieressä ruokapöydässä, joten tuli vähän juteltuakin (ja Ellilä ehti jo kertoa siitä blogissaan). Kiitos juttuseurasta! Joskus kirjailijoiden tai ylipäätään tuntemattomien kanssa ei keksi mitään juteltavaa, mutta eilen tätä ongelmaa ei ollut.
Kustantajan kirjaesittely






Vielä yksi tärppi eilisen illan ulkopuolelta. Kun etsin äsken Kariston sivuilta em. kirjojen kuvia, huomasin, että minulla on yhä lukematta nuortenkirja Luonnonlapsi Calpuria Tate. Jacqueline Kellyn kirja kuulostaa siltä, että olisin rakastanut sitä lapsena, ja luulen, että pitäisin siitä kovasti myös aikuisena.


Kariston illassa esiteltiin toki muutakin kuin lastenkirjoja, kaikkea aina kielenhuolto-oppaista dekkariin. Noista kirjalinkeistä pääsee kustantamon sivuille ja sieltä voi bongata ne muutkin Kariston kirjasyksyn uutuudet.