tiistai 26. marraskuuta 2013

Mistä aiheesta haluaisit kirjan?




Jo muutaman viikon ajan olen ajatellut, että haluaisin lukea romaanin Keigo Sakamotosta. Näin alkukuusta videon, jossa tuo japanilaismies kertoo elämästään Fukushiman ydintuhoalueella viidensadan eläimen kanssa. Muut ovat paenneet, mutta Kaigo Sakamoto jäi, eläimien takia. Hän toivoo, että Fukushiman ydinvoimalan edustaja pyytäisi tuhoa anteeksi. Hän kiittää sydämestään niitä, jotka antavat ruokaa hänelle ja etenkin hylätyille eläimille.

Tuossa kaikessa on jotain kovin riipaisevaa ja minua monella tavalla kiinnostavaa ja puhuttelevaa. Toivon, että joku kirjoittaisi Sakamoton tarinasta kirjan, jossa olisi samaa kuin Emmi Itärannan hienossa Teemestarin kirjassa: sanomaa, hienovireisyyttä, jännitystä ja ajatonta kauneutta (vaikka aihe on kyllä kauheuden eikä kauneuden perään huhuileva), pientä tulevaisuudentoivoa maailmanlopun tunnelmista huolimatta.

Tai sitten Sakamotosta eläimineen saisi sarjakuvan, hätkähdyttävän sarjakuvan.

En ymmärrä. En ole koskaan ennen jäänyt kiinni yhteen uutiseen – tai totta puhuen olen, mutta hyvin harvoin – ja toivonut, että se kerrottaisiin vielä kertaalleen, uudella tavalla. Oletko sinä? Mikä on sellaisen tarina, uutinen tai aihe, josta haluaisit kirjan?








***
P.S. Espoolaisesta autiotalosta otettu ja blogissa jo kertaalleen nähty kuva ei suoranaisesti liity aiheeseen, mutta tuntui silti sopivalta.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Totuus on tarua ihmeellisempää, eli sananen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta




Nyt niistä syksyn vaikuttavimmista kaunokirjallisista lukukokemuksista.


***

Ensinnäkin palasin rakkaan Tove Janssonin pariin ja luin novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär. Olen blogiaikoinani toistellut Jansson-juttuja kyllästymiseen asti, mutta havainnollistan taas hieman, mikä hänen teksteissään minuun vetoaa.

Ensin tekstinäyte, novellin Kotieläimiä ja rouvia alku:


Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
          Rouvat ovat kokonaan toinen juttu.
          Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät osaa edes seisoa malleina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
          Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan häneen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.
         Sinä kesänä äiti keitti Pelluralle puuroa tai spagettia kaikkina niinä päivinä jolloin meillä ei saatu kalaa verkkoon. Isä meni kalliolle ja huusi: Pellura, Pellura, ja lokki tuli. Joskus sillä oli lapsensakin mukana.
         Eräs rouva väitti, ettei Pellura ollut mikää kalalokki vaan harmaalokki joka syö pieniä haahkanpoikasia, ja isä vihasi rouvaa siihen asti kun hän meni tiehensä.
        Pelluralla oli punertavat jalat, se oli harmaalokki ja se söi haahkojen poikasia, mutta silloin kun rouva oli poissa, me kuitenkin uskoimme että se oli kalalokki.



Lyhyesti: löydän hyvän kielen lisäksi Toven novelleista yksityiskohtien tajua, lämpöä, huumoria, ironiaa, konstailematonta elämänasennetta, hiljaista irrottelua ja hallittua boheemiutta, hauskoja ja viisaita havaintoja ja tarinoita, eli ihanan tovemaisen, ilkikurisen maailman.

Lisäksi minua kutkuttaa, että ainakin useimmat tarinoista ovat totta. Esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär on omaelämäkerrallinen, joskin eri tarinoista ja aikakausista ammentava. Osallistuin Helsingin kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuuteen, jossa tuoreen Tove Jansson -elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen kertoi, että esimerkiksi Kuvanveistäjän tyttäressä esiintyvä apina oli oikeasti Toven isän lemmikki. Tytär ei vain ollut silloin viisivuotias, kuten novellikokoelmassa, vaan jo aikuinen. Silti on kiehtovaa ajatella, että novellien kautta pääsee kurkkaamaan oikean Janssonin perheen elämään.


***

Aiemmin syksyllä kurkkasin jo Tikkasten elämään.

Luin ainakin toista tai kolmatta kertaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, mutten kirjoittanut siitä. Sen sijaan kirjoitin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisesta osoitetrilogiasta. Nyt muutama viikko sen lukemisen jälkeen ajattelen kirjaa usein. Ajattelen Märtaa, ajattelen Tikkasten perhettä, erityisesti ajattelen Henrikiä, joka ei ollut kirjailijana minulle niin tuttu kuin Märta ja josta en ollut aiemmin muodostanut yhtä vahvaa käsitystä kuin nyt Henrik-viikonlopun pidettyäni. Viime viikolla näin vielä huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Myös sen tunnelma, tarinat ja etenkin Märtaa esittäneen Cécile Orblinin lavasuoritus ovat olleet voimakkaina mielessäni. (Kurkkaa Linnean tarkka arvio näytelmästä.)

Kaikki "Tikkas-kokemukset" olisivat varmasti olleet kiinnostavia ja puhuttelevia jo sinänsä, mutta vielä koskettavamman niistä tekee se, että ne ovat totta kaikkineen - rakkauksineen, kauheuksineen, ajankuvineen.


***

Ja vielä yksi erinomainen tosipohjainen kirjakokemus. Myönnettäköön, että sen(kin) pariin ajoi uteliaisuus. Keskustelin kahden lukupiiriystäväni kanssa Tikkasten tuotannosta, ja meissä heräsi halu lukea lisää samanmoista. Kulttuuri, ajankuva, tunnetut hahmot ja, kieltämättä, myös elämän hankaluudet kiinnostavat.

Luimme sitten Tuula-Liina Variksen Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Ja voi, miten paljon löysimme siitäkin puhuttavaa. Miten Pentti Saarikoskikin on ollut aivan kauhea ja silti karismaattinen, merkillinen persoona. Miten kauheaa ja miten kiehtovaa, että kaikki Saarikosken vaimot olivat hänen hautajaisissaan. Ja miten hyvin Tuula-Liina Varis on elämästään kertonut! Hän kuvaa nuoruuttaan ja suhdettaan Saarikoskeen aidosti ja empaattisesti, ymmärtävästi, mutta samalla ihailtavan neutraalisti, uskottavasti. Upea kirja.


***

En tiedä, olisinko lukenut Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaakaan yhtä intensiivisesti, jos se ei olisi ollut totta.

Toisaalta uppoudun paljon helpommin kaunokirjallisuuteen kuin tietokirjoihin. Muistan tarinat paremmin kuin faktat. Janoan kaunokirjallista kieltä. Kun puhun lukemisesta, puhun ensisijaisesti kaunokirjallisuudesta.

Mutta janoan myös tietoa. Näiden tosipohjaisten, hyvin taidokkaiden kaunoteosten jälkeen minusta onkin tuntunut, etten halua lukea "vain" tarinoita. Olen lukenut Aale Tynnin elämäkertaa ja iloinnut siitä, että sekin tutustuttaa minut menneeseen aikaan ja oikeisiin kulttuuripersooniin. Kaikki kevyemmät kaunokirjat ovat jääneet viime aikoina kesken; Grantasta olen tosin innostunut, koska siinä saan laatutekstien ohella tietoa siitä, millainen on kirjallinen aikakauskirja.

Mutta silti: voiko käydä niin, että haluan joskus lukea vain jotain oikeasta elämästä kertovia kirjoja? Tai vain esseitä, vain tietokirjoja? Olenko aivan tylsä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen, mutta nautin siitä. Ja siltä varalta, että jatkan tällä uteliaan tylsyyden tiellä, kysyn: mitä muita hyviä kaunokirjallisia elämäkertoja tai muuten tosipohjaisia teoksia suosittelette?


***

En tiedä sitäkään, mikä oli lopulta tämän kirjoitukseni punainen lanka, mutta sainpa ainakin kirjattua viimeaikaisia kirja-ajatuksiani ylös. Siirryn nyt Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogiin, sillä tiedän, että siellä on samantyyppisiä pohdintoja ja erityisesti kirjoituksia niin tietokirjoista kuin oikeisiin tapahtumiin pohjaavista kaunokirjallisista teoksista.





(Kaikki blogikirjoituksessa mainitut kirjat – Kuvanveistäjän tytär, Vuosisadan rakkaustarina, Henrik Tikkasen osoitetrilogia sekä Kilpikonna ja olkimarsalkka – ovat oman hyllyn aarteita: itse ostettuja tai vanhemmiltani lahjaksi saatuja.)

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Doris Lessing, kiitos



Olin aikeissa kirjoittaa tänään kolmesta syksyn vaikuttavimmasta lukukokemuksesta, mutten voi. Luin juuri Ylen sivuilta vaikuttavan uutisen: Doris Lessing on kuollut.

Sen jälkeen, kun Lessing sai Nobel-palkinnon, olen rakastanut tuota palkintoa. Ilman sitä en olisi ehkä koskaan tutustunut kirjailijaan, joka kirjoittaa kauniisti ja erityisesti kunnioittavasti Kissoista, jonka lyhytromaani Viides lapsi jatko-osansa Ben, in the World  kanssa on yksi pelottavimmista mutta hienoimmista lukukokemuksistani, jonka romaaneista olen järjestäen nauttinut vaikka Kultainen muistikirja onkin jäänyt kahdesti kesken, ja jonka scifiromaaneihinkin haluan joskus tutustua; toistaiseksi olen päässyt lähimmäs scifi-Lessingiä Eloonjääneen muistelmien kautta.

Katselin äsken noin kymmenen romaania käsittävää Lessing-kokoelmaani, luin vähän Kissoista-kirjaa ja mietin, miten onkin niin, että useimmat suosikkikirjailijani ovat jo iäkkäitä - ja vielä useammat kuolleita. Onneksi monilla on laaja tuotanto ja niin hyviä ja viisaita kirjoja, että ne kestävät monia, monia lukukertoja.

Doris Lessingin tuotanto ainakin kestää. Olen kirjoittanut tuossa Eloonjääneen muistelmien arviossa näin:


- - jotkut kirjailijat ovat ihailtavia siinä, että he kirjoittavat taidokkaasti ja varmasti, vaativat lukijalta - mutta vaikka tältä menisi osa tekstistä ohikin, kirjan jälkeen on sellainen olo, että on tullut kuitenkin kohdellusti ystävällisesti, ei ylimielisesti. Mainitsin ystävälleni esimerkkinä Leena Krohnin, mutta yhtä hyvin olisin voinut puhua Doris Lessingistä. Olen lähes varma, etten saa hänen teoksistaan joka ajatusta ja merkitystä irti, mutta se ei haittaa. Kun olen luonnollisesti kulkevan ja viisaan tekstin äärellä, minun on hyvä olla.


Kiitos kirjoista, Doris Lessing.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vuosi kuvina -haaste (osa 1) ja Margaret Atwoodin runoutta

 
 
 
 
Tässä maassa voit sanoa mitä haluat
koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele,
se on turvallista, tässä maassa voit yrittää kirjoittaa
runon, jota ei koskaan voi kirjoittaa,
runon joka ei keksi mitään
eikä pyytele anteeksi,
koska itseäsi sinä keksit ja pyytelet anteeksi harva se päivä.
 
(ote runon Muistiinpanoja runoon jota ei koskaan voi kirjoittaa (Carolyn Forchélle) osasta VI)
 
 



 
 
 
Onko sinne mahdollista eksyä.
 
Ovatko puut toistensa näköisiä.
Onko laidoilla vettä
yltympäriinsä. Onko laitoja
vai onko ainostaan
hyönteisiä.
 
- -
 
Luuletko että valkoinen valkoisella on mielentila
tai sininen sinisellä tai vihreä vihreällä.
Luuletko että siellä on tilaa
tai mieltä.
 
(runosta Kuinka maat erottaa toisistaan)
 


 
 

 
 
 
jonakin päivänä, olisit jonakin päivänä
yhtä vanha kuin nyt olet,
ja koti jossa luit sarjakuvia sakean
keltaisessa valossa katoaisi
vieden asukkaansa mukanaan, jopa sinut,
jopa sinut nuoressa ja tuhruisessa ruumiissasi
joka tuoksui painomuisteelta, likaisilta
polvilta ja pestyltä puuvillaltam
ja sinulla olisi toisenlainen ruumis,
vanha ja tummunut, muukalaisen
ruumis jota et osannut edes kuvitella,
olisit eksyksissä ja yksin.
 
Ja nyt on nyt,
se pimeä asia on tässä,
eikä siinä ole mitään uutta.
Muisto se vain on:
pelon muisto,
kellastuvan paperisen lapsen pelon,
jonka olet kauan sitten unohtanut
ja josta nyt on tullut totta.
 
(runosta Odotus)
 
 
 



Tänä vaihtelevasäisenä isänpäivänä olen kokenut pelkoa ja ahdistusta, jopa tietynlaista vaimeaa kauhua, vapaaehtoisesti.

Sain P.S. Rakastan kirjoja -blogin sympaattiselta Saralta hiljattain Vuosi kuvina -haasteen. Siinä on tarkoitus kuvata tiettyä paikkaa vuoden ajan kerran kuussa.

Aloitin oman pihan nurkasta, kahden vanhan kriikunapuun, kahden hylätyn tuolin (ensimmäiset omat huonekaluni!) ja monenlaisten ruukkujen, lyhtyjen ja kivien koristamasta omasta pikku maailmastaan (yläkuva). Sitten ajattelin, että haluan mieluummin alkaa ikuistaa systemaattisesti kotimme lähellä olevaa metsikköä, vanhaa tonttia joka on minulle tärkeä paikka ja jonka tulevaisuus huolestuttaa minua (toinen kuva ylhäältä). Vanhat puut natisivat kuitenkin tuulessa niin uhkaavasti, että poistuin muutaman kuvan jälkeen paikalta: en halunnut saada putoavia oksia päälleni.

Ajauduin kamerani kanssa autiotalolle, jota olen käynyt kuvaamassa kerran aiemmin. Silloin en kuitenkaan uskaltanut kurkistaa ikkunoista - ikkuna-aukoista, sillä yksikään ikkunalasi ei ollut ehjänä. Nyt kiersin talon niin läheltä kuin pääsin. Oli jännittävää, surullista ja pelottavaa. En ole koskaan käynyt autiotalossa, eikä tämä talo ollut romanttinen ja pittoreski, vaan hieman uhkaava ja hyvin ahdistava. Talo näytti suhtautuvan kuitenkin ystävällisesti pikkulintuihin: niitä lenteli siellä täällä, ulos ja sisään ikkunoista.

Kotiin tultuani jatkoin jo aamulla aloittamani runokokoelman lukemista. Sain vasta kesällä tietää, että Margaret Atwood on myös runoilija. En ymmärrä, miksei siitä puhuta enemmän: Atwoodin runous on voimakasta, varmaa ja vaikuttavaa. Se ei ole tyyliltään liian vaikeaa, mutta sen teemat ovat vaikeita, tai eivät ainakaan helppoja. Atwood kertoo elämästä ja kuolemasta, surusta ja vihasta, perimmäisistä asioista ja tunteista. Lukiessani olin samanaikaisesti ahdistunut ja häikäistynyt.

Kaikki tämän blogimerkinnän runoesimerkit ovat teoksesta Myös sinun nimesi (Wsoy, 2001, suom. Tero Valkonen). Kokoelmaan on koottu ja käännetty runoja Margaret Atwoodin teoksista Interlunar (1984), Poems 1976-1986 (1987) sekä Eating Fire: Selected Poetry 1965-1995 (1998). Omistan myös Eating Firen ja (toistaiseksi) pinnallisen tuttavuuden perusteella suosittelen myös sitä Atwoodin ja voimakkaan runon ystäville.


En ole varma, suosittelenko itselleni autiotalokäyntiä tästä lähtien kerran kuussa vuoden ajan. Ehkä - jos se ei tunnu liian uhkaavalta. Ainakin kuvaan oman pihan nurkkaa sekä tuota ihastuttavaa, vain ajoittain pelottavaa, metsikköä, omaa salaista puutarhaani. Kiitos monipuolisesta haasteesta, Sara!!

torstai 7. marraskuuta 2013

Miten kirjastoa voi tukea? Ja pitääkö sitä tukea?

Netissä voi nyt allekirjoittaa adressin kirjastolle korvamerkittyjen määrärahojen puolesta. Siitä tuli mieleeni: Mitä mieltä olisit vapaaehtoisesta kirjastonkäyttömaksusta – maksaisitko, jos sellainen olisi? Viime aikoina olen huomannut keskustelua myös vapaaehtoistyöstä kirjastoissa. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Minun ensireaktioni tällaisissa keskusteluissa on, että totta kai haluan tukea kirjastoa kaikin tavoin. Voisin maksaa mielelläni pienen kirjastonkäyttömaksun tai kirjastontukimaksun, enkä näe poissuljettuna vapaaehtoistyötäkään... Ja sitten toisaalta: jos kirjasto on julkinen ja ilmainen palvelu, ei kai sen rahoitusta ja toimintaa voi siirtää (osin) asiakkaille?

Eli en oikein tiedä, mitä lopulta ajattelisin. Kuulisin mielelläni toisten ajatuksia kirjaston tukemisesta!




Adressin osoite: http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava (jostain syystä linkitys ei onnistu).
Adressisivulla on myös pari artikkelilinkkiä, joiden kautta määräraha-asiasta saa enemmän tietoa.



Muita kirjastoaiheisia bloggauksiani (Lilyssä):

Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana: haastateltavana Pirjo Tuomi
Pohdintaa mm. kirjastonhoitajan ammatista ja työkentästä sekä kirjastojen tehtävästä.


Kirjastohaaste: Kehu kotikirjastoasi!
Kirjastokokemuksia eri puolilta Suomea.

Kirjastorakkautta! Kaisa-talo ja Helsingin yliopiston kirjasto
Tutustumisretki uuteen Kaisa-kirjastoon kameran kanssa.

Kirja-aarreaitta: Pasilan kirjaston kirjavarasto
Jokaisen kirjatoukan unelmapaikka!




maanantai 4. marraskuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen




Turun saaristossa, Galtbystä länteen, on saari, jossa keltamaksaruoho kukkii kallionkoloissa ja jossa kaikki muu tuntuu olevan epätodellisen kaukana: Turun kaupunki, sota, seuraelämä. Omalakisella saarella kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet - paitsi ettei salaisuuksia ole:


"Sinä toit minut tänne saareen, jossa ruusut kuolevat taimina. Miten mikään elävä voi kestää suolatuulta!" äiti huutaa. Saaren, johon miniät eivät saa tuoda muuta omaa kuin palan hajustesaippuaa ja koviksi tärkätyt lakanat. Saareen, jossa uusien kenkien korot uppoavat loskaan, naapurit laskevat ikkunalaudalle asetellut esineet ja laskevat liikkeelle juoruja jos niiden järjestys muuttuu. "Se antaa merkkejä rakastajalleen siirtelemällä maljakkoa!" "Tietäisit mitä se tekee kun aviomies käy veneellä ulkosaaristossa rokottamassa lampaita."


Tällä saarella asui lapsuudessaan ja nuoruudessaan Karen, kaunista isoveljeään Sebastiania palvova ja kauas suureen maailmaan, Tukholmaan, kaipaava tyttö. Siellä asui Nils, joka menetti lapsena toisensa jalkansa, ja Kerstin, joka kuristettiin hengiltä. Karen palaa saarelle vuosikymmenien jälkeen selvittämään, mitä Kerstinille tapahtui, entä Sebastianille. Nyt jo kahdeksankymppisellä Karenilla on mukanaan nuori iranilaistaustainen, raskaana oleva Azar-tyttö. Naisten seikkailussa on mukana Thelma ja Louise -tyylin irrottelua, mutta Leena Parkkisen toinen aikuistenromaani ei ole komedia, vaan vakavahenkinen ihmisluonnon kuvaus.


Parkkisen esikoinen, Sinun jälkeesi, Max on yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista kotimaisista kirjaelämyksistäni viime vuosina. Oli selvää, että luen Parkkisen seuraavankin romaanin - ja olen lukenut myös lastenkirja Miss Milky Rayn. Parkkisen teoksissa tuntuvat olevan kaikki hyvän - äh, mitä kursailla: loistavan - kirjan ominaisuudet. Kaunis kieli ja kiehtova tarina ovat hallitusti tasapainossa, kirja vie lempeästi mutta määrätietoisesti omaan maailmaansa. Parkkinen rakentaa kirjojensa miljööt huolella, tuntee kummallisetkin henkilöhahmonsa läpikotaisin ja suhtautuu heihin ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos ensin jopa pelkäsin siamilaiskaksosista kertovaa Maxia, niin Galtbytä puolestaan vierastin. Etenkin Azar-tytön mukana olo tarinassa tuntui kummalta, enkä oikeastaan löytänyt kirjasta yhtään hahmoa, josta olisin oikeasti pitänyt tai joka olisi kiinnostanut minua erityisemmin. Toisaalta pelkän Turun saaristonkin takia voisin lukea melkein mitä tahansa...

Ja sitten: kirjan taika löytyi. Vaikka Parkkisen kirjassa ei ole yliluonnollisia elementtejä ja vaikka hän kuvaa kipeitä, julmia ja rumiakin asioita, hänen kirjoissaan on satumaista lämpöä. Niitä lukiessa tuntuu kuin katselisi unenomaista elokuvaa ja tuntisi, ettei halua sen koskaan loppuvan. Koin kirjassa läheiseksi erityisesti menneeseen sijoittuvat jaksot. Rakastin saaristokuvauksia, arjen tapojen ja jopa vaatteiden kuvauksia, sotakuvauksia, kaikkea. Ja toisaalta rakastin sitä, että kirja on aivan ajaton ja iätön. Eivätpä kysymykset perhesuhteiden merkityksestä, ystävyydestä ja rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja oman identiteetin löytämisestä ole ajasta ja paikasta riippuvaisia.


Ja - vaikkei päähenkilö Karen aivan uskottava eikä erityisen pidettävä hahmo ollutkaan, piti hänelle nostaa hattua. Ladylla on ainakin asennetta!

 (HUOM! Lainaus on kirjan puolivälistä ja sisältää tietoja, jotka eivät käy heti kirjan alussa ilmi: toisaalta kirja ei ole erityisen juonivetoinen, joten en katso lainauksen paljastavan liikaa.)


Jälkeenpäin ajatellen hänen elämänsä oli olosuhteisiin nähden tavallista siihen asti, että hän täytti kahdeksantoista vuotta ja hänestä tuli ihmisten silmissä murhaajan sisar. Hän oli eläinlääkärin tyttö saarella, unelmoi filmitähdistä, palvoi vanhempaa veljeään, ihastui poikaan, suuteli kanervikossa. Murhan jälkeen hän toimi niin normaalisti kuin toimitaan, meni pian naimisiin, erosi kun mies kärähti uskottomuudesta juoksutytön kanssa, sihteerin hän olisi ehkä kestänyt muttei juoksutytön puuteria miehen kauluksessa. Sen jälkeen hän teki asioita, jotka olivat joko tavanomaisia tai kiinnostavia, riippuen mistä näkökulmasta niitä tarkasteli. Toisista amerikkalaisen auton ostaminen ja ajaminen läpi Euroopan vain siksi ettei ollut koskaan tehnyt niin ja se kuulosti hyvältä laulun sanoissa, on tavanomainen keski-ikäistyvän naisen reaktio.


Galtbystä länteen ovat kirjamatkailleet myös mm. Lumiomenan Katja sekä P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara. Suosittelen, että sinne matkaavat monet muutkin!


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013. Päällys Jussi Karjalainen
Kustantajan kirjaesittely

(Kirja on oma ostos Akateemisesta Kirjakaupasta.)




sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hannu Mäkelä: Huhuu, Herra Huu!


 
Minä olen hurja herra pelottava herra Huu
Minua mustempi ja äksympi ei ole
                                       kukaan muu!
Minä lapsia syön kuin paisteja vaan
ja panen heidät pataan porisemaan.


Herra Huu on pieni musta erakkomies. Huun äiti on kuollut ajat sitten, isä lähtenyt, isoisä kadonnut. Herra Huu asuu pienessä mökissään, syö korppuja ja juo vain Harmaan Jaarlin teetä, nukkuu päivisin ja taikoo ja pelottelee etenkin lapsia öisin. Useimmiten Huu ei tosin saa ketään pelkäämään, vaan hytkymään pidätellystä naurusta. Se nolostuttaa Huuta, joka punastuu helposti. Noloutensa peittääkseen hän manaa kahta kauheammin: ...eikä minulle riitä mikään kananpojan luu, / minä lapsia keitän ja paistan ja syön / ja ensin minä lapsia raavin ja lyön.

Hannu Mäkelän lastenklassikko Herra Huu täytti tänä vuonna 40. Juhlavuoden kunniaksi on otettu juhlapainos, joka kokoaa samojen kansien väliin kolme ensimmäistä Huu-tarinaa: Herra Huu (1973), Herra Huu saa naapurin (1974) ja Herra Huu muuttaa (1975). Kertomuksissa on alkuperäinen, kirjailijan itsensä piirtämä kuvitus.

Teoksessa on myös lyhyt mutta kiinnostava esipuhe. Mäkelä kertoo, että Huun hahmo syntyi aivan sattumalta: "Se tapahtui lasten ja aikuisten yhteiskutsuilla 1972. Minut laitetttiin hoitamaan riehuvia lapsia ja kun en muutakaan keksinyt, aloin kertoa tarinaa pienestä mustasta miehestä, jonka nimi oli... oli... oli herra Huu. Olin viettänyt kesää Laaksolahden mökissä ja nyt syksyn tullen nähnyt omenapuiden jo pudottavan lehtiään. Ja siitä näystä syntyi ensimmäinen Huu-tarina."

Tuo tarina taitaa olla Herra Huu -teoksen liikuttava Herra Huu ja sairas puu. Siinä Huu herää sattumalta päiväsaikaan ja havaitsee, että puu on menettämässä lehtiään. Hän hakee mm. laastaria, neulan ja lankaa sekä lääkettä ja paikkaa puun: kiinnittää lehdet tiukasti paikoilleen. "Minä taidan olla ainoa joka saa talviomenia", Huu tuumii ja säälii ihmisiä, jotka eivät osaa parantaa puita.

Pelottevalla ja hurjalla herra Huulla on siis kykyä myös sääliin. Itse asiassa hän on hyvinkin empaattinen hahmo. Huu auttaa naapuriin muuttanutta juoppoa kapteenia löytämään rakkaansa ja paranemaan viinanhimostaan, hän antaa lasten höykyttää itseään lastenkutsuilla, hän kaipaa ystävyyttä ja ymmärrystä siinä missä muutkin.

Kuitenkin Huun tarinat ovat mielestäni hurjia, ja ne tuntuvat enemmän aikuisten kuin lasten kertomuksilta.

Ensimmäinen Huu-tarinan alussa todetaan näin: "Herra Huulla ei tosin ollut kellokorttia, eikä työaikalakia, mutta hänellä ei myöskään ollut vakuutusturvaa, lämmittelykoppia, korvausta epämukavasta työajasta, säännöllisiä palkkatuloja." Nämä termit eivät taida aueta aivan pienille lapsille, tai ainakaan ne eivät kuvaa Huun tilannetta heille yhtä kaikenkattavasti kuin aikuisille.

Sanaston sijasta tapahtumat ovat kuitenkin ne, joiden takia ajattelen, etteivät Huu-tarinat ole välttämättä lasten kertomuksia lainkaan. Tarinoiden opetukset esimerkiksi ystävyyden voimasta jäävät sivuun, kun päähuomion vievät talonkokoinen kissa (joka poltetaan!), kapteenin kaljapullot ja hurjat seikkailut maan alla.

Luulen, että olen itse vierastanut lapsena kiroilua ja kaljapulloja, Huu-kirjojen tietynlaista hurjuutta tai jopa anarkiaa. Seikkailut ovat saattaneet olla minusta kiehtovia, mutta myös pelottavia. Niin tai näin, mutta lapsena en muista Huu-juttuja kuulleeni, vaikka äiti on kertonut niitä meille lapsille lukeneensa. Luulen, että kun Huun eri sävyt ja tarinan tasot olisivat olleet paremmin hahmotettavissani, olin jo siirtynyt lukemaan tyttökirjoja ja muita "aikuisempia" tai ainakin todellisuudentuntuisempia tarinoita.

Parhaat lastenkirjat ovatkin toki sellaisia, etteivät ne alleviivaa asioita eivätkä paljasta itseään heti kokonaan, mutta silti: olen löytänyt Huut vasta aikuisena ja mielestäni etenkin aloitustarina Herra Huu sopii "aikuisten saduksi", joka saa lukijan pohtimaan mm. identiteetin muodostumista, ympäristön ja oman asuinpaikan tärkeyttä, yksinäisyyttä ja ystävyyttä.

Tämänkertainenkin Huu-kokemus oli joka tapauksessa onnistunut. Oli mielenkiintoista huomata myös, miten Huu-tarinoilla on yhtäläisyyksiä viime keväänä julkaistuun Ääni joka etsi Laulua -teokseen. Äänen tarina on kesympi kuin Huun, mutta teemat ovat samoja, etenkin yksinäisyyden ja ystävyyden osalta. Tarinoiden elementitkin ovat osin yhtäläiset. Huomasin nyt, että myös Huussa on korppi ja myös Huu ajaa taksilla ja maksaa kultarahoilla, myös Huussa etsitään kadonnutta, onnen tuovaa naista. Tai miten päin se nyt oli: ensin oli Huu, sitten Ääni.

Teokset eivät kuitenkaan tunnu kopioilta toisistaan. Päinvastoin oli hienoa huomata, miten Mäkelä on kokenut samat aiheet tärkeiksi vuosikymmenien ajan ja miten samoillakin tapahtumilla saadaan erilainen tapahtuma. Kärjistän nyt, kun kiteytän, että Huu on roisi ja Ääni hienostunut.


Hienoja olivat myös Hannu Mäkelän uudet runot, joihin tutustuin alkusyksystä: on pakko ihailla tuotteliasta ja hyvin monipuolista taiteilijaa. Otankin vastaan vinkkejä, mitä muuta Mäkelältä kannattaisi lukea!


Vielä. Mäkelä on itse sitä mieltä, että Huut on kirjoitettu ensi sijassa lapsille. Hän kertoo juhlapainoksen esipuheessa hienosti sekä näistä kirjoista että ylipäätään lapsille kirjoittamisesta:


"Ei ole vaikeampaa asiaa kuin lapsille kirjoittaminen. Lapsilukija on aina ehdoton, häntä ei voi huiputtaa. Lapsi pitää tai ei pidä; aikuinen osaa jo jalon teeskentelyn taidon. Kirjoilla on kohtalonsa, kuten ihmisilläkin."




Hannu Mäkelä: Huhuu, Herra Huu! Juhlapainos. Paasilinna, 2013.
Kustantamon kirjaesittely
(kirja on oma ostos Adlibriksen verkkokirjakaupasta)



(p.s. minulla on tunne, että olen kirjoittanut Huusta aiemminkin, mutta bloggailen toistaiseksi hieman epämääräisellä lainakoneella, joka ei päästä minua kuin blogin editoriin, muttei blogiin itseensä. Linkitän aiemmat Huu-jutut tähän postaukseen myöhemmin, jos löydän niitä jollain toisella koneella...)

lauantai 2. marraskuuta 2013

Tänä viikonloppuna

 
  



 
Tänä viikonloppuna, jolloin yhdet hiljentyvät ja toiset juhlivat, haluan lainata näitä tekstejä:
 
 
Mutta suru on dialektinen
ja sinä olet kuitenkin ystäväni
On olemassa huolenpidon sisimmäinen
huone, viimeinen
On jotain punaiseksi itkettynyttä ja
voimakasta, ja mehän kuljemme tässä yhdessä nyt  - -
 
(ote Tua Forsströmin runosta teoksessa Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa - uutta suomenruotsalaista lyriikkaa, Wsoy, 1986. Suom. Caj Westerberg)
 
 
 
Kun he astuvat yhdessä hämärään eteiseen heidän käsivartensa koskettavat toisiaan ja he jäävät hetkeksi siihen, paikoileen seisomaan.
  
(Helmi Kekkonen, novelli Anna & Tom, teoksesta Kotiin, Avain, 2009)
 
 
 
 
Päivä jatkuu hiljalleen ja tulee uusi ilta ja ehkä uudet kynttilätkin. Kaikki kohtelevat toisiaan oikein hellävaroen, jokainen tietää kuinka vähästä tasapaino häiriintyy.
       Minä menen makuulle ja kuulen kun isä virittää balalaikkaa. Äiti sytyttää öljylampun. Meillä on sänkykamarissa ikkuna, joka on ihan pyöreä. Kellään muulla ei ole pyöreätä ikkunaa. Siitä näkee kaikkien kattojen yli ja sataman yli, ja kaikki ikkunat vähitellen mustuvat paitsi yksi. Se on Viktor Ekin ison tyhjän palomuurin alla. Siinä palaa valo kaiken yötä. Ne taitavat juhlia sielläkin. Tai ehkä ne piirtävät kirjankansia.
 
 
(Tove Jansson teoksessa Kuvanveistäjän tytär, Wsoy 2008, 9. painos, suom. Kristiina Kivivuori)
 
 
 
 
Hyvää pyhäinpäivän viikonloppua!
 
 
 
 
 
(Vuosi sitten kävin luin marraskuussa Mestaritontun seikkailut ja lähdin sitten seikkailemaan metsään: kuvasadosta, joka on näkynyt täällä muistaakseni ennenkin, tuli tällainen.)