sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Oikea kirja, oikea lukija, väärä aika



Satunnainen ote Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme:


Yö oli ollut lämmin, ruohossa oli vain hento kaste, auringosta ei vielä ollut edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.

Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. - - 


Ja toinen ote. Ensimmäinen oli sivulta 14, tämä 263:


Mutta he eivät saaneet luettua kirjaa loppuun vieläkään. Tällä kertaa Aija nukahti hänen ääneensä. Ja Marina torkahti uudestaan. Mutta ei se ollut kunnollista unta. Kuin olisi jäänyt unensa ulkopuolella, kiertänyt sitä kuin taloa sisään pääsemättä, nähnyt sisällä vieraita hahmoja, jotka olivat käyneet taloksi hänen kotiinsa, kirkkaat valot, häikäisevät kattokruunut, ja hän itse pimeässä, josta ei enää erottanut omaa hahmoaan.


Tapasin jokin aika sitten Riikka Pelon Finlandia-voittajaromaanista innostuneen naisen. Hän piti romaania kaikkineen erittäin taidokkaana ja kertoi kiinnostuneensa Jokapäiväisen elämämme -teoksen ansiosta venäläisistä klassikoista; toisaalta hän varoitti, ettei Pelon romaanissa tapahdu kauheasti, ei ainakaan vauhdikkaasti. Vastasin, että pidän venäläisistä klassikoista, en piittaa tapahtumattomuudesta, itse asiassa rakastan sitä, jos kirja on hyvin kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on. Mistä tahansa sen aukaisen, se houkuttelee minua ja tekee vaikutuksen. Kieli on yksityiskohtaista muttei koukeroista, se on kirkasta ja eteenpäin kulkevaa. Tunnelmat aukeavat muutamalla rivillä, ja kirjassa on oma, kirjailijalle tuttu maailmansa. Jokapäiväinen elämämme on suuri romaani.

Mutta se on liian suuri luettavaksi juuri nyt. Tuntuu, että tekisin väärin kirjaa kohtaan, jos lukisin sen nyt - kiireen ja kivun kera. Olen kuitenkin iloinen, että tutustuin siihen edes varovaisesti. Olen kuullut joidenkin pitäneen kirjaa onnistuneena mutta itseään sille vääränä lukijana. Minulle kaikki muu paitsi ajankohta oli kunnossa. Kirjan alku ja satunnaiset otokset sieltä täältä innoittivat ajattelemaan kirjoittamista ja haaveilemaan lämpimistä kesäilloista, jolloin voisin vain lukea tätä kiehtovaa, oikeastaan julman kiehtovaa, runoilijaelämäkertaa.


Yö olisi lämmin, ruohossa vain hento kaste.









Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. Graafinen suunnittelu Camilla Pentti. Kustantajan kirjaesittely.
(Kirja on lainassa ystävältä.)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema




Asta Honkamaan esikoisteos Naisen maisema yllätti minut pari kertaa. Ensinnäkin sain kirjan luettavakseni, vaikken ollut koskaan kuullutkaan siitä. Toisekseen kirjan kansi  ja alku saivat minut pitämään kirjaa yksipuolisempana kuin se lopulta oli.

Kirjan kansi on aika kaunis ja naisellinen, kuten näette. Kirjan alku  taas oli ihastuttava. Se tuntui aivan täydelliseltä tähän ensimmäiseen keväältä tuntuneeseen päivään. Runossa Ensimmäisenä aamuna pitkä aamiainen vietetään aikaa sukulaisten kanssa. Kaikki tuntevat toisensa hyvässä ja pahassa ja kesäpäivä on niin pitkä ja epätodellinen kuin sen aamiainen. Otteita runosta:


He tuntevat toistensa tavan tarttua lusikkaan.
toistensa tavan surra,
toistensa tavan lämmittää sauna,
toistensa tavan rytmittää puhe.

- -

Aamukahvissa pysyttely on tärkeää.
Aamukahvissa pysyttely on oleellista.
Aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan.
Jos juo viideltä aamukahvia, on aamu.
Ja silloin tämä päivä ei kenties koskaan lopu
ja silloin tämä kesä ei kenties koskaan lopu.




Mutta kirjassa on muitakin tunnelmia kuin tällaisia, joita pitäisi lukea vanhassa talossa auringonlämmittämässä ja pölyntuoksuisessa nurkassa, sellaisessa, jossa tuntee olevansa osa jatkumoa, vaikkei edes tietäisi, kuka talossa on aiemmin asunut.

Myöhemmin Honkamaan  tarinat vakavoituvat, aihepiirit laajenevat, mukaan tulee myös proosarunoutta. Esiintymiskammoa, syömiskammoa, ihmissuhteita, naisena olemista, hetkien rajallisuutta ja samanaikaista toisteisuutta. Teoksen aihepiirit eivät ole uusia, eivät oikein näkökulmatkaan, mutta tällaiselle kerronnalle on paikkansa. Peilaamme itseämme suhteessa muihin, ja uskottavasti kerrottuina nuo muut voivat löytyä kirjan sivujen välistäkin. Ote runosta Ratkaisumalli kaikille tunteille:


Ja sitten on hiljaista.
Hetki on se että minä en halua mitään,
että ikään kuin ei olisi mitään tarvetta joka pitäisi tyydyttää.
Mitään muuta en halua kuin etten olisi niin paljon taas,
etten joka päivä,
etten taas,
etten taas olisi tässä.


Honkamaan teos ilahdutti. vaikka hän kirjoittaa pääosin vaikeista asioista. Kuvittelin kirjailijan hymyilleen samaan aikaan vakavasti, lempeästi ja vähän ilkikurisesti, kun hän on luonut tarinoitaan. Esimerkiksi teoksen proosaruno-osuuden Tarinoita päivällisellä kerrottavaksi osassa Kolmas tarina puhuttiin "novellihetkistä". Ne tuntuivat minusta kovin tutulta ajatukselta, vaikka elänkin melko proosallisesti:


Rannassa ei ole ketään kun nainen juoksee sinne. Hän pysähtyy hetkeksi ja huutaa, ensin hiljaa ja sitten kovempaa niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Nainen rakentelee itselleen täydellistä kaupunkilomaa. Kävelee kaikkien kahviloiden ohi, koska jossain voi olla vielä tunnelmaan sopivampi, niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Ne ovat hänen novellihetkiään, elokuvahetkiään. Sitä kun kaikki on liian lyyristä ollakseen elämä. Kuten se kun hänellä oli liian korkeat korot Rooman mukulakivikaduille. -- 


Minua ilahdutti Honkamaan teoksessa myös, että sen kieli- ja ulkoasu olivat huoliteltuja. Luin jokin aika sitten saman kustantantajan julkaisemaa taloustrilleriä Sand Hill Road, ja vaikka kirjan alku oli viihdyttävä ja kiinnostavakin, hermostuin kirjan kieleen ja etenkin kirjoitusvirheisiin enkä ole vieläkään lukenut teosta loppuun.


Asta Honkamaan teoksen saatan sen sijaan lukea vielä uudelleenkin. Ainakin sen alun, sellaisena novellimaisena kesäpäivänä, joka tuntuu ikuiselta.



Asta Honkamaa: Naisen maisema. Books North, 2013. Kannen valokuva Joakim Pusenius, teoksen typografia Mika Tuominen.
(Kirja on yllätysarvostelukappale kustantajalta.)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Miten minusta tuli lukija?




Sähköpostilaatikkoon  ilmestyi tällä viikolla kiinnostava viesti, joka muistitti minua kiinnostavasta tietokirjasta. Palautin tuon kirjan jo kirjastoon, mutta kopioin siitä pari kohtaa; lukemiseen aina uteliaasti suhtautuvana voisin hankkia kirjan omaksikin.


Lastenkirjailijat kertovat lukemishistoriastaan


Avaimen julkaisema Miten minusta tuli lukija? on pieni kirjanen, joka tuottaa lukutoukalle  paljon iloa. Siinä tunnetut suomalaiset lastenkirjailijat kertovat omin sanoin lapsuuden lukumuistoistaan.

Nuo muistot ovat arvatenkin nostalgista ja mukavaa luettavaa. Olen aina kadehtinut niitä, jotka muistavat tarkkalleen, miten he löysivät lukemisen maailman. Yksi heistä on Tuula Kallioniemi:


Opin lukemaan neljän vanhana. Ensimmäiset lukemani sanat olivat Koskenkorva ja apteekki. Muistan elävästi hetken, jolloin koin lukemisen huikaisevan ihmeen. Olimme äidin kanssa matkalla kangaskaupppaan Karhulan kauppalassa. Matkan varrella oli valkoinen rakennus, jonka seinässä luki vaaleansinisellä valokirjaimilla pystysuoraan APTEEKKI ja vaakasuoraan KOSKENKORVA. Jälkimmäinen oli paikallinen polkupyöräliike.

Yhtäkkiö olin jotain enemmän kuin siihen saakka. - -


Hannu Hirvonen piti lapsena kuvakirjoista, mutta oppi lukemisen vasta koulussa. Hän kuvaa kokemusta tajunnanräjäyttäväksi ja kertoo lukeneensa kaiken, minkä käsiinsä sai, Valituista paloista Onneliin ja Anneliin sekä Korkeajännityksiin. Luulenpa, että tämäkin kirjanahmimismuisto on tuttu monelle kirjatoukalle. Miten minusta tuli lukija tarjoaakin paitsi kutkuttavia lukukokemuksia myös mukavia poimintoja menneiden vuosien lastenkirjoista. Heikki Niska kertoo ihastuneensa Peppi Pitkätossuun lapsena ja liikuttuvansa yhä edelleen - viiskymppisenä - siitä, että Peppi on jouluiltana yksin.

Kaiken kaikkiaan mukava lukemiskirja siis. Toivon, että lukemiseen oppimista ja etenkin kirjojen löytämistä pidetään yhä edelleen niin merkittävänä, että aihetta on antoisa muistella vielä vuosikymmenien päästäkin. Toivon myös, että moni lukutoukkalapsi saa kasvaa samanlaisessa perheessä kuin Paula Havaste, omana itsenään:


Minusta ei tullut reipasta urheilijatyttöä eikä matemaatikkoa, mutta kirjallisuus tarttui jo lapsena lähtemättömästi elämään. Olen onnellinen siitä, ettei lukuharrastusta estelty, päinvastoin. Meidän perheessämme lukijaa ei ollut sopivaa keskeyttää, ellei ollut aivan erityistä syytä. Jos joku uppoutui kirjaan, tämän piti antaa olla.


Lisää tietoa Ismo Loivamaan toimittamasta teoksesta Miten minusta tuli lukija? Tutut lastenkirjailijat kertovat (Avain, 2013) saat kustantamon kirjaesittelystä. Toivottavasti kirjalle tulee jatko-osa, jossa muutkin kuin lastenkirjailijat pääsevät ääneen - lukumuisteluita ei voi olla liikaa.







Elämää lukijana -keruu


Alussa mainitsemani sähköpostiviesti, joka muistutti Avaimen kirjastakin, tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. SKS:llä alkoi eilen laaja  Elämää lukijana -lukukokemuskeruu. Aineistoon kaivataan tietoja lukemisesta lapsena ja aikuisena, suosikkikirjoista, sähkökirjoista - siis melkein kaikesta lukemiseen liittyvästä. Kuulostaa kiinnostavalta ja tärkeältä keruulta, ja aion itsekin naputella vastaukseni SKS:lle. Lisätietoja keruusta sekä osallistumislomakkeen löydät täältä.





Elämää lukijana ja bloggarina


Lopuksi vinkkaan vielä niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tämän blogin yläosassa on nykyisin Minä, lukija ja kirjabloggari -välilehti. Olin pitkään ajatellut, että blogissani olisi hyvä olla kirjabloggarin esittely, mutten halunnut tehdä siitä ansioluettelomaista. Sain innoituksen kertoa itsestäni oman lukijahistoriani kautta Miten minusta tuli lukija -kirjan ansiosta.






Miten sinusta tuli lukija? Kerro se täällä ja/tai SKS:n keruulomakkeella!