maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lukulamppu on syttynyt!



Torvisoittoa, rumpujen pärinää... tai pikemminkin kirjansivujen rapinaa. Tänään on avautunut uusi kirjanystävien sivusto Lukulamppu. Lukulampussa on mm. kirjailijahaastatteluja, kirjalistoja, kirjastoalan asiaa, lukemiseen liittyviä artikkeleja ja kirjallisia menovinkkejä sekä vieraskynäkirjoituksia kirja-alalta. Lukulampun kautta voi myös ostaa painettuja sekä sähköisiä ja äänikirjoja.

Lukulamppu.fi on syntynyt yhteistyössä Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunoun ja Myllylahti-kustantamoa luotsaavan Lassi Junkkarisen kanssa. Onnellinen sattuma ajoi meidät taannoin yhteen ja huomasimme, että olimme kukin tahoillamme ideoineet monipuolista ja helposti lähestyttävää kirjallisuussivustoa. Tänään tuo pitkä ideointivaihe on ohi ja saamme jännittyneinä paljastaa Lukulampun suurelle yleisölle yhdessä mainion tekijätiimimme kanssa.

Mitä tästä kaikesta tulee? En tarkalleen aivan tiedä, mutta olen hyvin innostunut ja odottavainen. :) Olen jo blogini alkuvaiheissa kirjoitellut siitä, miten haluaisin lukea yleistajuisia kirjallisia artikkeleja, ja nyt voin lukea niitä Lukulampussa. Toivon toki, että mahdollisimman moni huomaa Lukulampun ja palaa sinne monet kerrat - jo siksi, että haluamme kertoa lukemisen ilosta mahdollisimman monelle.

Mitä tästä blogistani tulee jatkossa? Sitä mitä tähänkin asti. Jatkan siis bloggailua edelleenkin, sillä bloggaaminen on rakas harrastus, eivätkä kaikki mieltäni kutkuttavat kirjalliset aiheet toisaalta edes sopisi Lukulamppuun. Mitenkään erityisen usein en kyllä voi valitettavasti voi lupailla bloggailla jatkossakaan, sillä kaksi työtä vaativat oman huomionsa. Mutta: tämä blogi ei ole siis menossa minnekään. Ainoa muutos blogiini on, että sitä, samoin kuin muutamaa muuta suomalaista kirjablogia, voi seurata tästä päivästä lähtien myös Lukulampun kautta.

Vastaan mielelläni Lukulamppua koskeviin kysymyksiin ja kommentteihin!



Lukulamppu.fi. Löydä, osta ja lue parhaat kirjat. Yhdessä ystäviesi kanssa. 


torstai 27. maaliskuuta 2014

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista




Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.


Kerro tyttökirjakokemuksista


Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. BurnettSalainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi




On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.






Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Rasahduksia



Olen taas tavannut tuttuja
           niin että en saa unta.
Kuuntelen sateen käyntejä ikkunalaudalla,
           tyynyä puristan kuin
           hyvää ystävää.



On kevät, 
on lyhteen luuranko,
ja puutarhapuiden oksilta
roikkuu ruttuisia
talvirusinoita.



Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan taskussa olevaan korttiin 
oman lainakorttinsa numeron,
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.



Jotkut viikot ovat niin täysiä, että hyvääkin on liikaa. Tämä on ollut juuri sellainen.

Joskus ennen vanhaan olisin saattanut nollata pääni salilla, tai karkkipussilla, tai baarissa. Eilen sen sijaan... avasin kyllä siideritölkin, mutta varsinaisesti rauhoituin Risto Rasalla. Rasa ei kohkaa.

Ja Rasaan voi aina luottaa. Kokoomateoksesta Tuhat purjetta  (Otava 1992/2010) löytyi mielentilani, löytyi tämä ihanan ja hämmentävän keväinen säätila. Löytyi muistoja, joille hymyilin.

Ja löytyi tyyneys:



Minulla on rauhallinen olo.
Toivon koittavan yhtämittaisen
onnellisen arjen.




Oletttehan muuten huomanneet, että Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa on startannut Runohaaste 2014?